Keskustelimme tästä sähkösanomasta pitkän aikaa arvaillen sen
tarkoitusta ja tärkeyttä, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Mutta
ajatusten kohdistaminen toisiin asioihin tuntui melkein mahdottomalta.
Madrasia sai luullakseni hiukan huojennusta mielelleen laittamalla
kuntoon tarpeelliset varusteet aamullista matkaamme varten; luulen
senkin vielä helpottaneen, että hän tiesi voivansa pian tavata
kummallisen holhoojansa ja saavansa -- tahi ainakin yrittävänsä saada
-- jonkinlaisen selityksen näille omituisille toimenpiteille. Sillä
siitä, että ne olivat omituisia, ei voinut olla epäilystäkään. Minun
nopea yleissilmäykseni asioihin, ottaen huomioon kaiken Pawleyn tulosta
herra Augustus Weechin vierailuun saakka, saattoi vain varmistaa sen,
että aloimme olla toivottomasti sotkeutuneita sellaisiin arvoituksiin,
joita oli yhtä hyödytöntä kuin mahdotontakin miettiä.
Mutta saimme kokea vielä enemmän ennen illan pimenemistä. Ensiksikin
tuli toinen sähkösanoma herra Parsleweltä. Se oli yhtä lyhyt ja
täsmällinen kuin ensimmäinenkin, mutta kuitenkin ymmärrettävämpi, ja
jollakin kummallisella tavalla se ilahdutti meitä.
"_Ottakaa lipas mukaanne_."
Madrasia taputti käsiään.
"Tämä kuulostaa jo paremmalta!" huudahti hän. "Paljon paremmalta. Se
tarkoittaa, että hän selvittää tahi aikoo ainakin selvittää asiat.
Taivaan nimessä, älkäämme vain unhottako kuparilipasta! Kummanko
muistiin tässä voidaan luottaa enemmän, teidänkö vai minun?"
"Minun tietysti, koska minä olen mies."
"Väitelkäämme siitä joskus toiste", vastasi hän. "Naisena -- hyvä
Jumala, mikä siellä taas on?"
Vanha Tibbie oli juuri astumaisillaan huoneeseen teetarjottimineen,
ja kun hän aukaisi oven, kuulimme, kuinka raudoitettuun laudoitukseen
koputettiin kovasti ja itsepäisesti. Tibbie vaikeroi melkein pudottaen
tarjottimen, ja Madrasia kääntyi vetoavasti puoleeni.
"Alamme kaikki hermostua", sanoi hän. "Ettekö menisi katsomaan?"
Laskeuduin portaita alakertaan, avasin suuren oven ja näin edessäni
terveen ja miellyttävän näköisen miehen, joka oli laskeutunut maahan
sievän hevosensa satulasta ja seisoi nyt pihalla suitset kädessään. Hän
hymyili nähdessään minut.
"Herra Craye, varmaankin", sanoi hän. "Olen kuullut kerrottavan teistä.
Oleskelette täällä herra Parslewen vieraana. Onkohan hän kotona?
Tarkoitan, onko hän jo palannut matkaltaan?"
"Ei", vastasin melko töykeästi.
Hän katsoi minuun samalla kertaa sekä ymmärtäväisesti että
luottavaisesti; siihen sisältyi mielestäni jotakin vihjauksen
tapaistakin.
"Asian laita on todellisuudessa niin, että olen hänen asianajajansa",
huomautti hän, "ja --"
Mutta juuri silloin kiiruhti Madrasia portaita alas ja tervehti
vierasta niin lämpimästi, että tulin todella mustasukkaiseksi sekunnin
murto-osaksi.
"Herra Murthwaite!" huudahti hän tarttuen vieraan ojennettuun käteen
ja pudistaen sitä melkein tulisesti. "Tämä oli hirveän kilttiä teiltä.
Olemme ehdottomasti pyörällä päästämme täällä -- henkisesti, tarkoitan
-- ja nyt teidän pitää selittää meille kaikki. Tulonne huojentaa
mieltäni yhtä paljon kuin auringonpaiste myrskyn jälkeen. Tulkaa
sisään! Vanha Edie pitää kyllä huolta hevosestanne. Tämä herrasmies on
nimeltään Alvery Craye, kuuluisa taiteilija, ja hän on melkein yhtä
kovasti poissa suunniltaan kuin minäkin."
"Siinä tapauksessa olen joutunut kummalliseen ja ehkä hyvinkin
vaaralliseen seuraan!" huomautti herra Murthwaite katsahtaen minuun
toisen kerran puoleksi vihjaisevasti "Olette toivoakseni kuitenkin
siksi järkevä, että tarjoatte minulle kupposen teetä, neiti Durham?
Hyvä, silloin tulen sisään."
Hän luovutti hevosensa vanhalle Muirille ja seurasi Madrasiaa
yläkertaan minun harppaillessani viimeisenä. Hänen puheensa oli ollut
kevyttä ja leikillistä, mutta heti kun olimme päässeet arkihuoneeseen
ja minä olin sulkenut oven, kääntyi hän äkkiä meidän molempien puoleen
katsoen meihin tutkivasti ja vakavasti ja hiljensi luullakseni
tietämättään ääntään. "Kuulkaahan nyt", sanoi hän sellaisen miehen
tapaan, joka tahtoo suoran vastauksen, "sattuuko teistä nuorista
kumpikaan tietämään, missä Parslewe nykyään oleskelee? Tarkoitan
kysymykselläni todellisuudessa sitä, onko hän kotosalla?"
"Kotosallako?" huudahti Madrasia. "Taivas varjelkoon! Tarkoitatteko,
että hän olisi piiloutunut tänne?"
"Miksi ei?" vastasi Murthwaite. "Minä uskallan sanoa, että jokainen,
joka vain tuntee tämän paikan tarkoin, voi piiloutua tänne kuukaudeksi.
Mutta onko hän täällä? Vai onko hän jossakin muualla?"
Madrasia katsoi minuun ja minä noihin pariin sähkösanomaan, jotka
olivat pöydällä teetarjottimen takana.
"Koska herra Murthwaite on herra Parslewen asianajaja", sanoin,
"näyttäisin hänelle nuo sähkösanomat. Ne sopivat parhaiten vastaukseksi
hänen kysymykseensä."
"Aivan oikein", myönsi Madrasia. Hän sieppasi sähkösanomat ja pisti ne
herra Murthwaiten käteen; sitten me molemmat katsoimme häneen tarkasti
hänen lukiessaan ne läpi. "Kas niin", sanoi Madrasia, kun Murthwaite
taittoi ne jälleen kokoon. "Mitä ajattelette?"
"Vain sitä, että Parslewe on hyvin kummallinen mies", vastasi
Murthwaite. "Minun pitää sitä paitsi keskustella hänestä teidän
molempien kanssa. Koska tee on jo pöydällä ja olette niin
vieraanvaraisia --"
Kokoonnuimme pöydän ääreen ja Madrasia alkoi hääräillä teekannun ja
kuppien kimpussa. Pikku seikoista keskusteleminen oli aivan hyödytöntä,
koska Murthwaiten vierailu kiinnosti mieltämme äärettömästi, ja hän
olikin niin älykäs, ettei antanut meidän odottaa pitkää aikaa uutisiaan.
"Kerron teille nyt lyhyesti saapumiseni syyn", sanoi hän juotuaan
ensimmäisen kupin. "Tänään noin puolenpäivän aikaan tuli luokseni eräs
Charles Sperrigoe niminen herra, joka esitettyään itsensä kaukaiselta
seudulta kotoisin olevaksi virkatoverikseni, kertoi minulle saaneensa
juuri kaupungissa kuulla, että minä olen Kelpieshawin omistajan, herra
James Parslewen asianajaja, ja ilmoitti samalla, että oli käynyt
Kelpieshawissa tapaamassa herra Parsleweä saamatta häntä kuitenkaan
käsiinsä. Sitten hän kertoi minulle erään ihmeellisen tarinan, jonka
kerron teillekin piakkoin. Mutta aluksi haluan kuulla herra Crayeltä
erään seikan, jonka hän luullakseni voi kertoa. Herra Charles luulee,
että herra Craye on eilen illalla kertonut herra Parslewelle jotakin
sellaista, mikä lähetti hänet matkalle päätä pahkaa. Haluaisin kuulla
tuon jutun ja sitten kerron teille, mitä herra Charles Sperrigoe uskoi
minulle."
"Minun on kai parasta kertoa kaikki tätä asiaa koskeva erään
Pawley-nimisen miehen vierailusta teidän tuloonne saakka", sanoin.
"Silloin saatte yhtä täydelliset tiedot koko asiasta kuin minäkin.
Kuulkaa siis."
Hän kuunteli tarkkaavaisesti hörppien teetään ja syöden paahdettua
leipää, ja minä kerroin kaikki yksityiskohdat. Madrasia korjasi
selostustani hieman tahi kuiskasi minulle jotakin silloin tällöin,
ja yhteisvoimin selostimme hänelle ilmeisimmät tosiseikat ja
yksityiskohdat Weechin vierailuun ja viimeisen sähkösanoman saapumiseen
saakka. Madrasia sanoi lopuksi:
"Ja sitten te tulitte; herra Murthwaite. Ja jos vain voitte kertoa
meille, mitä tämä kaikki tarkoittaa, siunaamme teitä."
Mutta Murthwaite pudisti jyrkästi päätään.
"En", vastasi hän. "Kaikki tuntuu minusta vieläkin yhtä salaperäiseltä
kuin ennenkin, vaikka luulenkin näkeväni heikon valonpilkahduksen --
tosin hyvin heikon vain. Voin vain toistaa teille, mitä Sperrigoe
kertoi minulle tänä aamuna. Jos vain saan toisen kupillisen mainiota
teetänne ja savukkeen sen höysteeksi, niin --"
Hän odotti hetkisen kooten ajatuksiaan ja selosti sitten meille
asiaa nojautuen taaksepäin tuolissaan ja viitaten silloin tällöin
savukkeellaan korostaakseen huomautuksiaan, melkein kuin olisimme
muodostaneet jonkinlaisen valamiehistön.
"Toimisto, jonka vanhin osakas herra Charles Sperrigoe on", sanoi
hän, "on jo useita vuosia toiminut erään hyvin vanhan sisämaan suvun,
Palkeneyn kartanon omistajain laillisena neuvonantajana. Te näette
suvun vaakunan täydellisenä kummallisine lauselmineen tuon kuuluisaksi
tulleen kuparilippaan laidassa tuolla pöydällä. Palkeneyt ovat asuneet
Palkeneyssä Tudorien ajoilta saakka -- todellisuudessa sen aikakauden
varhaisimmilta vaiheilta asti. Perhe on ymmärtääkseni hyvin varakas,
mutta sellainen, joka on vähitellen kuollut sukupuuttoon.
"Ja siirtyäksemme melkein nykyaikoihin, muutamia vuosia sitten
tapahtuneisiin seikkoihin, kerron teille, että Palkeneyn kartanossa
asui siihen aikaan muudan vanha herrasmies, herra Matthew Palkeney,
jota luultiin viimeiseksi Palkeneyksi. Hän oli jo hyvin vanha, melkein
yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko. Kerran nuoruudessaan oli hänellä
ollut nuorempikin veli, John Palkeney, mutta hän oli jo nuorenamiehenä
ottanut perintöosansa ja matkustanut pois isiltä peritystä kodistaan
palaamatta sinne enää milloinkaan takaisin. Viimeiset tiedot hänestä
oli saatu Etelä-Amerikasta noin kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta
sitten, jolloin hän oli ollut lähdössä johonkin siihen saakka
tuntemattomaan maahan, missä hänen luullaan menettäneen henkensä.
Ja sen vuoksi tunsikin Matthew Palkeney, koska hän oli viimeinen
suvustaan, itsensä vanhoilla päivillään hyvin yksinäiseksi. Ja
eräänä päivänä saattoi hänen sairautensa hänet vuoteenomaksi, ja
muutamien tuntien kuluttua Sperrigoe, lääkäri, taloudenhoitaja ja
sairaanhoitajatar, jotka olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa
ääreen, hämmentyivät ja hämmästyivät melkoisesti kuullessaan vanhuksen
toistelevan eräitä sanoja. Ne olivat ainoat hänen mumisemansa sanat
sairautensa aikana, ja hän toisteli niitä toistelemistaan ennen
kuolemaansa. Ne kuuluivat:
"_Kuparilipas -- eräs Palkeney, eräs Palkeney -- kuparilipas_!"
Hän keskeytti pannen arvoa kertomuksensa dramaattiselle vaikutukselle
ja katsoi meihin. Madrasiaa värisytti hieman.
"Kaameaa!" mumisi hän.
"Niin juuri", myönsi Murthwaite. "No niin, kukaan ei ymmärtänyt
vanhuksen tarkoitusta, ja oli aivan hyödytöntä koettaakaan taivuttaa
häntä selittämään. Mutta hänen kuoltuaan vanha taloudenhoitaja
vaivattuaan aivojaan niin paljon kuin suinkin muisti, että kirjaston
muutamassa nurkassa sijaitsevassa kaapissa oli eräs pieni taottu
kuparilipas, jota hän oli nähnyt Matthew Palkeneyn kiilloittavan omin
käsin viime vuosina. Hän meni Sperrigoen kanssa hakemaan sitä, mutta
se oli hävinnyt sieltä. Sperrigoe antoi tarkastaa rakennuksen perin
pohjin ylhäältä alas asti löytämättä sitä sittenkään. Kuparilipas
oli varastettu ja tuossa se nyt on Parslewen tarjoilupöydällä
Pohjois-Humberlandissa. Sitä ei voida kieltää, ei ollenkaan!"
Hän keskeytti taasen ja me vaikenimme, kunnes hän suvaitsi jälleen
jatkaa:
"Kuinka se on tullut tänne, tahi sanokaamme pikemminkin, kuinka
Sperrigoe sai selville sen, että se on täällä? Herra Craye on juuri
kertonut minulle toisen puolen siitä, ja minä voin kertoa toisen. Kun
Sperrigoe sai selville, että kuparilipas epäilemättä oli varastettu,
pani hän toimeen tarkan tutkimuksen koko kirjastossa, jolloin löytyi
painettu luettelo kaikista kirjoista. Nyt hän huomasi, että useita
vanhoja ja harvinaisia teoksia oli kadonnut kuparilippaan mukana.
Silloin hän ilmoitti sanomalehdissä. Tiedätte lopun. Parslewe
oli vienyt kuparilippaan Bickerdalelle, Bickerdale oli huomannut
Sperrigoen ilmoituksen ja niin edespäin. Ja nyt, kun Pawley Sperrigoen
valtuuttamana ja sitten Sperrigoe itse saapuvat tänne kysymään suoraan,
kuinka hän on saanut kuparilippaan haltuunsa, matkustaa hän pois. Mutta
miksi?"
"Koska satun tuntemaan hänet", sanoi Madrasia äkkiä, "voin vastata
kysymykseenne. Omista pätevistä ja kunniallisista syistään."
"Ja hänen ystävänään ja neuvonantajanaan", huomautti Murthwaite,
"voin sanoa amenen siihen. Mutta miksi hän ei antanut minkäänlaista
selitystä?"
Nyt oli minun vuoroni sekautua asiaan.
"Herra Murthwaite", sanoin, "ei Pawley eikä herra Charles Sperrigoekaan
pyytäneet minkäänlaista selitystä. Sperrigoe ei tietysti tavannut herra
Parsleweä, ja Pawley tuli tänne vain vakoilemaan --"
"Niin, niin", keskeytti hän. "Tarkoitan todellisuudessa vain sitä, että
miksi herra Parslewe ei antanut teille minkäänlaista selitystä?"
"Minulleko?" huudahdin. "Miksi juuri minulle?"
"Koska te olitte ainoa henkilö, joka tiesitte -- sanoisimmeko asian
välittömät vaiheet. Hän luottaa teihin epäilemättä, herra Craye,
vaikka olettekin tunteneet toisenne vasta muutamia päiviä. Miksi
hän ei selittänyt teille lyhyesti tätä näennäistä salaisuutta öisen
poislivahtamisen sijaan? Miksi?"
"Huomautinhan jo", huudahti Madrasia, "että hän on tehnyt sen omista
pätevistä syistään."
Murthwaite rummutti sormillaan pöytää katsoen meihin tarkasti.
"Ettekö nyt ymmärrä?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö nyt voi käsittää sitä,
millaisen epäluulon alaiseksi hän on saattanut itsensä, koska herra
Charles Sperrigoe ei tunne häntä?"
"En ole niinkään varma siitä", sanoin yhtä nopeasti. "Olen joka
tapauksessa aivan varma, että Parslewe tuntee tahi on ainakin tuntenut
Sperrigoen kerran maailmassa. Teen tämän varman päätelmäni eräästä
huomautuksesta, jonka hän teki kertoessani hänelle Sperrigoesta."
"Mitä?" huudahti Murthwaite. "Mistä huomautuksesta?"
Kerroin sen hänelle. Hän nousi äkkiä tuoliltaan kuin jotakin olisi
pälkähtänyt hänen päähänsä ja käveli sitten pari minuuttia edestakaisin
huoneessa miettien. Sitten hän tuli jälleen takaisin pöydän luo,
istuutui paikoilleen ja kääntyi meidän molempien puoleen viitaten
noihin pariin sähkösanomaan, jotka vieläkin olivat siinä, mihin hän oli
ne laskenut kädestään.
"Ruvetaan nyt puhumaan asiallisesti", hän sanoi. "Otaksun teidän
molempien aikovan tavata Parslewen Newcastlessa huomenaamulla näiden
sähkösanomain johdosta?"
"Varmasti!" vastasi Madrasia. "Ja aiomme ottaa kuparilippaan mukaamme."
"Oikein", jatkoi hän. "Sitten haluan teidän suorittavan kolme asiaa.
Ensiksikin teidän pitää kertoa Parslewelle kaikki, mitä olen kertonut
teille tästä Palkeneyn jutusta. Toiseksi, sanokaa hänelle, että
minä omalla vastuullani hänen ystävänään ja asianajajanaan olen
antanut herra Charles Sperrigoelle sellaisen lupauksen -- oikeastaan
takuun -- että Parslewe niin pian kuin suinkin antaa hänelle
täydellisen selostuksen siitä, kuinka lipas ja kirjat ovat joutuneet
hänen haltuunsa, niin että niiden vaellus Palkeneyn kartanosta
Kelpieshawiin saadaan täydellisesti selville, koska tietenkin on aivan
käsittämätöntä, että herra Parslewe olisi saanut ne haltuunsa jollakin
epärehellisellä tavalla. Kolmanneksi olen taivuttanut herra Charlesin
matkustamaan kotiinsa, missä hän odottaa herra Parslewen lähettämiä
tietoja."
"Mutta onkohan hän matkustanut?" sanoi Madrasia.
"Hän matkusti etelään ensimmäisessä junassa keskusteltuaan kanssani",
vastasi Murthwaite.
"Saatettuaan Woolerin poliisikomissaarin siihen uskoon, että holhoojani
on ehkä varas, vai mitä?" vihjaisi Madrasia.
"Ei mitään sellaista", Murthwaite vastasi. "No, no, malttakaahan nyt,
hyvä nuori neiti, asiat eivät ole lainkaan siten. Sperrigoe teki siellä
vain muutamia varovaisia kysymyksiä saadakseen tietää, millainen
Parslewen asema on naapuristossa. Poliisi ei tietenkään aavista mitään."
Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Madrasia vihdoin rikkoi.
"Viemme tietysti holhoojalleni teidän viestinne. Jokaisen sanan. Mutta,
herra Murthwaite, eikö teillä ole minkäänlaista vihiäkään siitä, mitä
tämä kaikki tarkoittaa? Kaikki tämä hälinä, salaperäisyys ja maakunnan
halki matkusteleminen yhden ainoan kuparilippaan jälkiä seuratessa?"
Murthwaite nauroi ja kääntyen tarjoilupöytään päin otti lippaan
käteensä.
"Minulla on yhtä vähän keinoja salaisuuden ratkaisemiseksi kuin
teilläkin", hän sanoi. "Tämä esine on varmasti harvinaisuus jo
muutenkin. Se on hienoa vanhaa taottua kuparia, kaunista tekoa ja
kauniisti kaiverrettu. Mutta sitä en ymmärrä, miksi se on aiheuttanut
sellaisen hälinän, kuten te sanoitte. Kuitenkin, kun kuoleva mies
mumisee sellaista, mitä vanha Matthew Palkeneykin, niin haluaa hänen
laillinen neuvonantajansa tietenkin saada jotakin selvyyttä asiaan.
Mielipiteeni on, ettei tässä ole oikeastaan kysymys kuparilippaasta,
vaan siitä, mitä siinä mahdollisesti on ollut. Ei lippaasta, sen
sisällöstä vain, ymmärrätte kai sen?"
"Te luulette siis, että siinä on säilytetty jotakin Palkeneyn
kartanossa?" vihjaisin.
"Ehkä. Sitä minä juuri ajattelen."
"Ja otaksutte alkuperäisen varkaan anastaneen sen huolimatta sen
laadusta?"
"Aivan niin. Lipas on voinut kulkea monien käsien kautta ennen
joutumistaan Parslewen haltuun. Parslewe löysi epäilemättä tämän
kapineen jostakin harvinaisten esineiden kaupasta ja kirjat myös."
"Voivatko Palkeneyn kartanon asukkaat ollenkaan aavistaa, kuinka
varkaus on tapahtunut?" kysyin.
"Eivät. Sperrigoe ainakin väitti niin. Mutta Palkeneyn kartano on
ymmärtääkseni jonkinlainen näyttelypaikka; minä tarkoitan, että
siellä on sellaisia huoneita, joita näytetään yleisölle, ja niihin
kuuluu kirjastokin. Shillingin suuruinen sisäänpääsymaksu kannetaan
muutamina aamuina viikossa ja tulot luovutetaan paikallisiin
armeliaisuustarkoituksiin. Ja Sperrigoe ajattelee tietysti, että joku
vieras varasti tämän lippaan ja kirjat juuri vähää ennen vanhan Matthew
Palkeneyn kuolemaa. Niin pitkälle olemme päässeet, eikä tässä enää
kaivata muuta kuin muutamia sanoja Parsleweltä."
Hän sanoi sitten lähtevänsä, ja hetkisen kuluttua laskeuduimme kaikki
portaita alas pihalle. Vanha Edie toi hevosen tallista ja ottaen
suitset käteensä Murthwaite kääntyi Madrasian puoleen.
"Koettakaa nyt taivuttaa herra Parslewe palaamaan heti takaisin tänne
ja kertokaa sitten minulle kaikki, että voisin kirjoittaa Sperrigoelle
salaisuuden ratkaisun", hän sanoi. "Kertokaa hänelle kaikki puheeni ja
pyytäkää häntä palaamaan heti takaisin."
Mutta Madrasia alkoi käydä hieman kapinalliseksi.
"Kerromme kyllä hänelle kaiken Sperrigoen käynnistä ja Weechin
vierailun myös", hän vastasi. "Mutta herra Murthwaite, jätätte kokonaan
huomioon ottamatta erään asian, niin asianajaja kuin olettekin."
"Minkä sitten?" kysyi Murthwaite nauraen iloisesti.
"Sen, ettei holhoojani milloinkaan olisi matkustanut pois, ei ikinä
kutsunut sähköteitse minua ja herra Crayea luokseen eikä kuunaan
pyytänyt, että kuparilipas tuotaisiin hänelle, ellei hänellä olisi
siihen hyvin pätevät syyt. Luuletteko hänen kujeilevan? Lorua! Koko
asia on paljon vakavampi."
Murthwaite siirsi katseensa tytöstä minuun.
"Onko teidänkin mielipiteenne sama, herra Craye?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin. "Ehdottomasti!"
Hän sanoi meille hyvästit ja hyppäsi satulaan kumartuen sitten sanomaan
viimeiset sanansa.
"Ei mikään asia elämässäni ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni näin.
Mutta kai tällekin on olemassa ratkaisu."
Sitten hän ratsasti nummen poikki ja hävisi näkyvistämme. Seuraavana
aamuna Madrasia ja minä matkustimme Newcastleen, hän kantoi
kuparilipasta, joka oli kääritty sievään kääryyn ja sinetöity. Junamme
saapui sinne juuri silloin, kun meidän oli määrätä tavata Parslewe.
Mutta emme nähneet häntä asemalla. Seisoimme tuijottaen ympärillemme,
kunnes muudan hotellin vahtimestarin virkapukuun pukeutunut mies
lähestyi meitä, katseli meitä tarkasti ja pysähtyi viereeni.
"Pyydän anteeksi, herra, mutta oletteko herra Craye? Juuri niin, herra,
minä tuon teille herra Parslewen terveiset, että te ja tämä nuori neiti
tulisitte hänen luokseen hotelliin syömään välipalaa. Tätä tietä, olkaa
hyvät."