Katselin, kuinka Charles Sperrigoe ajoi pois nummitietä, suljin sitten
tornin oven ja palasin hitaasti ja hyvin mietteissäni portaita ylös
arkihuoneeseen. Madrasia seisoi vielä paikoillaan uuninmatolla, mihin
hän oli jäänytkin; hänellä oli kuparilipas kädessään ja hän tarkasteli
sitä huolellisesti. Kun tulin huoneeseen, laski hän sen pöydälle ja me
katsoimme toisiimme.
"Luuletteko hänen tulevan takaisin?" kysyi hän.
"En voi tietää sitä", vastasin minä. "Mutta luullakseni hän ja Pawley
ovat melkein samaa lajia. Jos hän on herra ja Pawley on renki, ei
silloin isännän ja rengin välillä ole suurtakaan eroa. Huomasitteko,
ettei hän halunnut myöntää tuntevansa Pawleytä, vaikka muistikin
varmasti tavanneensa Pawleyn Newcastlessa toissa päivänä? Mutta nyt
minä kerron teille, mitä alhaalla tapahtui."
Toistin hänelle tarkoin sen lyhyen sananvaihdon, mihin olin joutunut
vieraan kanssa pihalla. Hän kuunteli innostuneesti, ja hänen silmänsä
kirkastuivat.
"Ymmärrän hänen tarkoituksensa. Hän luuli teidän kertomuksenne
Jimmielle Newcastlen tapahtumista ja hänen tulostaan tänne
karkoittaneen Jimmien täältä äkkiä."
"No niin, eikö hän sitten ole lähtenyt?"
Hän katsoi minuun hetkisen vaiti, nyökäytti sitten päätään kuin
myöntääkseen kieltämättömän tosiseikan.
"Luultavasti hän lähti", vastasi Madrasia.
"Luultavasti! Hän lähti muitta mutkitta!" huudahdin. "Ennen aamua.
Mutta miksi?"
"Hän ei halunnut tavata tuota pöyhkeää vanhaa herraa", sanoi
Madrasia. "Se tuntuu pätevimmältä syyltä. Niin, luulen Jimmien
tarkoituksellisesti poistuneen."
"Ja hän on jättänyt meidät tänne vastaamaan asioista. Jos vain
tietäisin, mistä tämä kaikki johtuu ja mitä tämä hälinä tuosta
lippaasta merkitsee, niin --"
"Lippaalla on siinä luullakseni vain hyvin vähän tekemistä", keskeytti
Madrasia. "Se toimii vain jonkinlaisena avaimena tahi johtolankana tahi
jonakin sellaisena."
"Niin, varmasti jonakin. Epäilemättä tekin huomasitte, kuinka pian
vanha Valkoparta näki sen. Kaikki nuo puheet tarjoilupöydästä olivat
paljasta roskaa. Hän ei katsonut siihen lainkaan, tuijotti vain
lippaaseen."
"Hän tulee kyllä takaisin!" huudahti Madrasia äkkiä. "Olen siitä aivan
varma. Ja ihmettelenpä, tuoko hän takaisin tullessaan poliisinkin
mukanaan."
"Poliisinko? Miten ihmeessä voi jotakin sellaista pälkähtää päähänne?
Poliisin! Joutavia!"
"Ettekö itse nähnyt herra Charles Sperrigoen, kuka hän nyt sitten
lieneekään, keskustelevan paikallisen poliisikomissaarin kanssa eilen
illalla? Tärkeää! Vanha herra neuvottelee poliisin kanssa. Ehkä lipas
onkin varastettu, ettekö ymmärrä nyt sitä?"
"Ette suinkaan tahdo väittää, että herra Parslewe on varastanut sen?"
"No niin, olen kuullut puhuttavan, että muinaistutkijat voivat joskus
erehtyä niinkin paljon", vastasi hän nauraen. "Heidän käsitteensä
omistusoikeudesta ovat luullakseni hieman hämäriä. Mutta vapautetaan
Jimmie siitä epäluulosta. Hän on ehkä ostanut sen joltakin, joka on
varastanut sen."
"Se voi olla hyvinkin mahdollista. Mutta mistä kaikki tämä
salaperäisyys johtuu, jos asia kerran olisi niin? Miksi ei Pawley, joka
epäilemättä tuli hakemaan lipasta, kertonut suoraan asiaansa? Miksi oli
Sperrigoekin niin salaperäinen?"
"Ah, Pawley tuli vain katsomaan, onko lipas todellakin täällä!
Sperrigoe tuli taas kysymään, kuinka se on joutunut tänne. Tämä tuntuu
minusta aivan selvältä asialta. Haluaisin kuitenkin tietää, miksi siitä
on nostettu sellainen meteli."
"Ja minä tahtoisin tietää, miksi Parslewe matkusti. Se on paljon
salaperäisempää."
"Ettekö kertonut minulle hänen olleen sen näköisen, että hän tunsi
Sperrigoen, teidän kuvaillessanne häntä?" kysyi Madrasia. "No niin,
herra Charles on joku sellainen henkilö, johon Jimmie on tutustunut
vuosia sitten. Eikä Jimmie ole halunnut tavata häntä. Kuten jo teille
huomautin, on Jimmie hyvin omituinen ja kummallinen. Enkä luule
hänen palaavan kotiin, ennen kuin Charles Sperrigoe on poistunut
paikkakunnalta."
"Ja minä puolestani luulen, ettei Charles Sperrigoe lähde pois
paikkakunnalta, ennen kuin hän saa tavata Parsleweä", sanoin. "Siinä
sitä nyt ollaan."
"Mutta onko se nyt niin erittäin tärkeää?" kysyi Madrasia. "Emmekö
me aio lähteä lainkaan kävelemään näin kauniina aamuna? Emme hyödytä
ketään jäämällä tänne ajattelemaan tuota kirottua asiaa."
Mutta ennen kuin ehdimme toteuttaa aikeemme, ilmaantui Tibbie jälleen
huoneeseen näyttäen hyvin vihaiselta ja happamelta ojentaessaan
Madrasialle uuden nimikortin. Hän ei malttanut olla sanomatta:
"Olen ilmoittanut hänelle senkin seitsemän kertaa, ettei herra ole
kotona, mutta hän ei näytä välittävän sanoistani tuon vertaa eikä mene
tiehensäkään, minkä vuoksi teidän pitää puhutella häntä itse, neiti
Madrasia. Ja ellei tällainen alituinen ovissa laukkaaminen jo vihdoin
lopu --"
Madrasia katsoi korttiin ojentaen sen sitten minulle. Se oli painettu
ja kirjaimet oli nähtävästi tarkoitettu vaikuttaviksi:
_Augustus Weech_
_Newcastle Evening Planet_
"No?" kysyi Madrasia.
"Ottaisin luullakseni vastaan tämän herrasmiehen", sanoin minä.
"Opastakaa hänet tänne, Tibbie", komensi Madrasia. "Ehkä hän onkin
viimeinen. Mutta mitä hän mahtaneekaan tahtoa?" jatkoi hän kääntyen
minun puoleeni Tibbien poistuessa muristen. "Uutistenkerääjä!"
"Hän on varmasti jonkinlainen sanomalehtimies. Ja haluaa nähtävästi
uutisia. Mutta kuinka hän voi tietää, mistä sellaisia on saatavissa? Ja
millaisia sitten?"
"Me joudumme yhä enemmän sumun keskelle", huomautti Madrasia.
"Odotetaan sentään, mitä hänellä on sanottavaa. Ehkä hänellä on
joitakin uutisia meille."
Teräväsilmäinen, vilkas ja viisaan näköinen nuorimies astui huoneeseen
kumartaen. Hän oli hienosti puettu, esiintyi kuin kotonaan ja oli
täynnä elinvoimaa. Ja hänen ensimmäinen huomautuksensa oli merkillinen.
Kun hän suoristautui kumarrettuaan Madrasialle, sattui hänen katseensa
kuparilippaaseen ja pitemmittä esipuheitta hän viittasi pitkällä
sormellaan siihen.
"Tuossahan tuo sama kapine nyt on!" huudahti hän. "Aivan varmasti!"
Sitten hän huomasi minut, hymyili, kuin hän olisi tuntenut huojennusta
nähdessään miehenkin huoneessa ja kääntyi jälleen Madrasian puoleen.
"Ymmärsin, neiti, ettei herra Parslewe olekaan kotona", sanoi hän
kohteliaasti. "Mutta te kai olette neiti Durham? Olen kuullut
puhuttavan teistä. Jos vain saan istuutua, niin --"
Hän vajosi erääseen tuoliin pöydän viereen, ennen kuin Madrasia ehti
pyytääkään häntä, ja asettaen hattunsa viereensä hän siveli kädellään
melko tuuheaa vaaleaa tukkaansa, kuin hän siten olisi halunnut
valmistautua juttelemaan asioista.
"Tunsin sen heti tullessani huoneeseen", sanoi hän hymyillen jälleen
vilpittömästi, niin, melkeinpä lapsellisesti. "Tuo vanha lipas on
aiheena kummalliseen juttuun, vai mitä?"
"Huomaan teidän tietävän siitä jotakin", huomautti Madrasia.
"Niin toki tiedänkin, neiti, ja sen vuoksi olenkin nyt täällä", vastasi
hän iloisesti. "Niin, tiedän jotakin, kuten tämä nuori herrasmieskin,
luullakseni. Näin hänen tässä eräänä päivänä -- eilen, tarkemmin sanoen
-- tulevan vanhan Bickerdalen kaupasta."
"Tekö?" huudahdin minä.
"Niin, minä juuri. Olin juuri menossa sinne teidän poistuessanne
sieltä", vastasi hän. "Saitte vanhan Bickerdalen raivostumaan jollakin
tavalla. Katsokaas, Bickerdale on appeni."
Madrasia ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli luullakseni sama
ajatus, että vieraamme näytti melko nuorelta ollakseen naimisissa.
"Niinkö todellakin?" sanoin minä.
"Kyllä", jatkoi hän. "Olen ollut naimisissa jo kolmisen vuotta ja
tiedän Bickerdalen kummalliseksi ja ärtyisäksi mieheksi. Te saitte
hänet suuttumaan eilen, herra -- en tiedäkään nimeänne."
"Minua sanotaan Crayeksi", vastasin minä.
"Herra Craye siis. No niin, herra Craye ja neiti Durham, tahi
päinvastoin, jos minun nyt täytyy olla kohtelias, asia on tällainen",
jatkoi hän iloisesti. "Tuohon kuparilippaaseen liittyy jokin salaisuus.
Herra Parslewe tietää sen, luullakseni, mutta vanha palvelijattarenne
sanoo hänen matkustaneen pois -- kummallinen vanha nainen, tuo
palvelijattarenne -- oikea luonne, niin sanoakseni. Mutta vaikka herra
Parslewe onkin poissa, olette te ainakin kotosalla. Ja minä haluan
saada jotakin ja saadakseni sen ilmaisen mielelläni kaikki tietoni.
Sillä ehdolla tietysti, ettei se mene edemmäksi."
Madrasia ja minä katsahdimme jälleen toisiimme; sitten istuuduimme
molemmat, toinen puheliaan vieraan toiselle ja toinen toiselle puolen.
"Mitä te oikeastaan tiedättekään, herra Weech?" kysyin niin
ystävällisesti kuin suinkin.
"Niin", sanoi Madrasia, "olisitte hyvin ystävällinen, jos kertoisitte
sen meille."
Herra Weech hymyili rummuttaen sormillaan hattunsa kupua.
"No niin", sanoi hän armollisesti, "voinhan minä kertoakin sen teille.
Aioin tietysti kertoa sen herra Parslewelle, mutta käyhän se näinkin
päinsä, ja tekin voitte epäilemättä ilmaista minulle jotakin. Kerron
aluksi itsestäni. Kuten jo äsken sanoin, olen Bickerdalen vävy. Menin
naimisiin hänen kolmannen tyttärensä, Melissan, kanssa, jossa ei ole
mitään vikaa. Koska olen niin läheisissä suhteissa Bickerdaleen, käyn
tietysti usein hänen kotonaan -- vierailen siellä aina sunnuntaisin
vaimoni ja lapseni kera. Nyt eräänä sunnuntaina ollessani siellä
vieraisilla, siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, satuin menemään
työpajaan saadakseni tupakoida rauhassa -- anoppini kieltää jyrkästi
kaiken tupakoimisen vierashuoneessaan -- ja näin silloin tuon esineen,
tuon saman kuparilippaan. Huomioni kiintyi melkoisesti kaiverrettuun
vaakunaan ja sen alla olevaan omituiseen lauselmaan, ja kysyin
Bickerdalelta, mistä hän oli saanut sen. Hän kertoi minulle silloin
herra Parslewen Kelpieshawista tuoneen sen hänelle korjattavaksi, koska
se oli hieman vahingoittunut pudotessaan jostakin ja kaipasi niin
muodoin kuparisepän käsittelyä. Keskustelimme sitten hieman siitä.
Bickerdale sanoi sen valmistetun -- sehän on taottua kuparia -- ainakin
noin sata vuotta sitten, kehuen sitä hyvin kauniiksi. Se oli saanut
kuhmun laitaansa, ja Bickerdalen oli nyt suoristettava se, mikä ei
ollut suinkaan helppo tehtävä. Mutta hän onnistui kuitenkin siinä, ja
joko herra Parslewe haki sen tahi se lähetettiin hänelle. Tuossa se
joka tapauksessa on."
Herra Weech kopautti siihen kynnellään kuin korostaakseen sanojaan ja
jatkoi:
"No niin, jonkin aikaa sen jälkeen -- en voi määritellä päivää oikein
tarkasti -- kun lipas oli lähetetty tänne, menin eräänä sunnuntaina
Bickerdalen luo, ja päivällisen jälkeen hän vei minut konttoriinsa.
'Kuulehan nyt', sanoi hän päästyämme sinne, 'kai muistat tuon
kuparilippaan, joka oli lähetetty minulle korjattavaksi ja jota
sinäkin ihailit? Tietysti muistat sen. No niin, sain tässä eräänä
päivänä pienen lähetyksen, joka oli kääritty vanhaan Times'iin, ja
silloin satuin huomaamaan tämän sen etusivulla', lisäsi hän hakien
samalla esille lehden ja viitaten erääseen ilmoitukseen, jonka hän oli
merkinnyt. Luin sen ja tuijotin siihen hämmästyneenä. Tämä", jatkoi
herra Weech vetäen äkkiä esille taitetun lehden povitaskustaan, "ei
ole sama Times'in kappale, joka oli joutunut Bickerdalen haltuun, vaan
toinen samaa numeroa -- hankin sen itselleni jälkeenpäin. Kas niin,
neiti Durham ja herra Craye, lukekaa se saadaksenne selvän käsityksen
siitä, mitä oikeastaan haluan saada selville herra Parsleweltä. Olen
merkinnyt kohdan punaisella."
Hän laski lehden eteemme pöydälle ja me kumarruimme lukemaan tuntein,
jotka, ainakin mitä minuun tulee, muuttuivat äkkiä melko sekaviksi.
"_250 punnan palkinto. Huutokaupanpitäjille, muinaisesineiden
kauppiaille, vanhojen kirjojen myyjille, harvinaisten teosten
ostajille ynnä muille_: Eräästä hyvin tunnetusta yksityisestä
kirjastosta on hävinnyt tahi varastettu seuraavat harvinaiset
teokset: 1. Hubbardin kirjoittama Uuden Englannin Nykyinen
Asema, 1677; 2. Brandtin Hullujen Laiva, 1570; 3. Burtonin
Anatomia, 1621; 4. Samuel Danielin Kootut Teokset, 1623; 5.
Draytonin Polyolbioni, 1622; 6. Higdenin Polycroniconi, 1527; 7.
Florionin Montaigne, 1603. Kaikkien näiden hyvin harvinaisten
teosten kansissa on kilpi, johon on kaiverrettu seuraava lause
aivan täydellisenä." (Seurasi teknillinen selostus, joka
oli yksityiskohtainen ja heraldinen.) "Samalla on hävinnyt
tahi varastettu muudan muinaisaikainen taottu kuparilipas,
jonka etusivuun on kaiverrettu sama vaakuna ja lauselma
kuin edellisessä selostuksessa olemme kuvailleet. On hyvin
mahdollista, että näitä esineitä tullaan tarjoamaan joillekin
hyvin tunnetuille kokoilijoille joko täällä tahi ulkomailla.
Kirjojen kilvet on ehkä poistettu. Alussa mainitsemamme 250
punnan palkinto maksetaan jokaiselle, joka vain voi antaa meille
sellaisia tietoja, että hävinneet esineet saadaan takaisin.
Kaikki sellaiset ilmoitukset on jätettävä allekirjoittaneille."
Sperrigoe, Chillingley & Watson.
Asianajotoimisto.
Friarsin kujanne 3.
Medminster.
Otin asian omiin hoiviini luettuani tämän. Tyrkättyäni aluksi Madrasiaa
kyynärpäähän ilmaistakseni hänelle, että aioin ryhtyä johonkin,
käännyin herra Weechin puoleen.
"Tämä on hyvin mielenkiintoista ja kummallista. Hm -- ehkä kaipaatte
hieman virkistystä matkanne jälkeen, herra Weech? Mitä sanotte viskistä
ja soodasta?"
"Kiitoksia vain", vastasi hän heti katsahtaen tarjoilupöytään.
"Mikään ei olisi tervetulleempaa, herra Craye. Vuokrasin Woolerista
polkupyörän, mutta tienne -- ainakin muutamin paikoin -- ovat
sellaisessa kunnossa, että jouduin ihan helisemään suoriutuakseni
niistä. Julmaa!"
Sekoitin hänelle väkevän annoksen ja asetin laatikollisen keksejä hänen
lasinsa viereen. Sitten käännyin Madrasian puoleen ja ottaen Timesin
käteeni menin ovelle.
"Suokaa anteeksi neiti Durhamille ja minulle, herra Weech, että
poistumme muutamiksi minuuteiksi", sanoin. "Teidän ei tarvitse odottaa
kauan palaamistamme."
Kun olimme päässeet huoneesta ja saaneet sen oven varmasti kiinni,
katsoin Madrasiaan, joka vuorostaan katsoi kysyvästi minuun.
"Tulkaa kirjastoon", kuiskasin. "Nuo kirjat!"
"Niin, minäkin ajattelin samaa."
Hiivimme portaita ylös, aivan kuin olisimme aikoneet tehdä jotakin
sopimatonta, ja pujahdimme sitten siihen huoneeseen, missä Parslewe
säilytti monia erilaisia aarteitaan. Tyydytimme uteliaisuutemme
viidessä minuutissa ja katsoimme sitten kysyvästi toisiamme. Meillä oli
siihen syytäkin, koska kaikki nuo ilmoituksessa mainitut kirjat olivat
siellä. Kaikki järjestään kilpineen ja kaikkineen.
"Mitähän vielä tulee?" mumisi Madrasia vihdoin. "Emme tietystikään saa
kertoa tätä hänelle."
Hän nyökäytti päätään lattiaa kohti tarkoittaen sitä kohtaa, jonka alla
herra Weech hörppi juomaansa ja pureskeli keksejä.
"Älkää kertoko hänelle mitään. Mutta annetaan hänen sen sijaan kertoa
meille. Tulkaa!"
Palasimme arkihuoneeseen jälleen ja herra Weech näytti viihtyvän siellä
mainiosti.
"Haluaisimme kernaasti kuulla enemmän mielenkiintoisesta jutustanne,
herra Weech", sanoin. "Pääsitte äsken siihen kohtaan, jolloin
Bickerdale näytti teille tämän ilmoituksen. Mitä sen jälkeen tapahtui?"
"No niin, vain seuraavaa", vastasi hän ollen nähtävästi entistä
puheliaammalla tuulella. "Neuvottelimme. Bickerdale tahtoi välttämättä
heti kirjoittaa noille asianajajille ja ilmoittaa herra Parslewen
varkaaksi. Sanoin häntä silloin noin kautta rantain aasiksi, ilmaisten
mielipiteeni, että herra Parslewe pikemminkin oli joutunut todellisen
varkaan petoksen uhriksi. Neuvoin häntä kääntymään herra Parslewen
puoleen, mutta hän kirjoittikin minun tietämättäni noille asianajajille
ilmaisten mielipiteensä, että kuparilipas oli varmasti ollut hänen
hallussaan, ja epäilynsä, että kirjatkin ovat ehkä siellä, missä
lipaskin on. Ja nuo asianajajat lähettivät tänne erään miehen, muutaman
yksityisetsivän tiedustelemaan --"
"Erään Pawley-nimisen, vai mitä?" vihjaisin.
"En ole kuullut milloinkaan hänen nimeään, mutta en ihmettelisi
lainkaan, vaikka olisittekin oikeassa. Kuulin vain puhuttavan hänestä.
Hän saapui tänne joka tapauksessa, ja hänen isäntänsä seurasi häntä
-- kookas, kerskaileva mies, joka käväisi eilen Bickerdalen luona. Ja
silloin riitauduin Bickerdalen kanssa, ymmärrätte kai sen?"
"En oikein. Kuinka ja miksi riitauduitte?"
"Koska Bickerdale jostakin kummallisesta syystä tukki äkkiä suunsa
tuon lihavan henkilön poistuttua tahtomatta ilmaista minulle mitään",
vastasi herra Weech hyvin loukkautuneen näköisenä. "Hän vaikeni
varmaankin ehdottomasti kaikesta teillekin? Suorastaan kieltäytyi
puhumasta! Tämä tapahtui sen jälkeen kuin näin teidän poistuvan hänen
luotaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ilmaisemasta minulle sanaakaan
siitä, mitä oli tekeillä. Minulle, vävylleen ja enemmällekin, sillä
siitäpä juuri kenkä puristaakin, koska olen sanomalehtimies."
"Niinkö!" huudahdin ymmärtäen vihdoinkin jotakin. "Aiotte siis sepittää
tästä jonkinlaisen kertomuksen?"
"Voisinko muutakaan?" vastasi hän nyökäyttäen painokkaasti. "Miksi
luulette minun saapuneen tänne? En usko lainkaan herra Parslewen
-- olen kuullut kerrottavan hänestä useinkin -- varastaneen tuota
siunattua rasiaa, en ollenkaan. Mutta siihen liittyy romantiikkaa
ja salaperäisyyttä ja jotakin muutakin, ja koska halusin sommitella
siitä palstan tahi parikin, matkustin tänne sen alkulähteille, mutta
kuulinkin surukseni, että herra Parslewe on poissa. Voitteko te kertoa
minulle jotakin?"
Vapauduimme herra Weechistä lupaamalla hänelle pyhästi, että herra
Parslewen palattua kerromme hänelle kaiken ja kehoitamme häntä suomaan
vieraallemme ehdottoman luottamuksensa. Hörpittyään toisen lasillisen
viskiä ja soodaa, minkä kestäessä hän kertoi meille luottavaisesti
aikovansa vielä päästä pitkälle, hän poistui jättäen meidät yhä
suuremman hämmennyksen valtaan.
Mutta hämmennyimme vieläkin enemmän iltapäivällä, kun eräs
lennätinpoika tuli Woolerista saakka nummien poikki tuoden meille
sähkösanoman. Se oli luonnollisesti herra Parslewen lähettämä, ja kuten
Madrasia heti huomauttikin, aivan hänen tapaistaan.
"_Teidän molempien on kohdattava minut Newcastlen keskusasemalla
huomenna puolenpäivän aikaan_."