Katsahdin tahtomattani kaupan ikkunaan ja näin, että hän siitä,
niin pieni kuin se olikin, oli varmaankin voinut keskustellessaan
Valkoparran ja tämän toverin kanssa pitää silmällä kadun toista
puolta ja katsella minun maleksimistani lähettyvillä. Mutta hänen
töykeä käytöksensä haihdutti hämminkini ja kömpelyyteni; ryhdyin heti
seuraamaan rohkeasti toista suuntaa. Tietääkseni minulla oli joka
tapauksessa kysymysten tekoon yhtä suuri oikeus kuin Valkoparrallakin.
"Jos nyt otaksutaan minun vakoilleen heitä, niin entä sitten? Tein sen
ehkä pätevistä syistä -- hyvinkin pätevistä. Mitä te siihen sanotte?"
Hän alkoi siirrellä esineitä tiskillään tarkoituksettomasti. Pidin
häntä yhä silmällä. Äkkiä hän kohotti katseensa hermostuneesti, mutta
uhmaavasti.
"Ette saa urkituksi minulta mitään. Olen sanonut sanottavani jo, ja
minua on varoitettu teidänlaisistanne miehistä." Sitten hänen katseensa
muuttui yhtä ivalliseksi kuin äänensäkin. "Vanhoja kupariesineitä!"
sähäytti hän minulle. "Teidän pitäisi hieman hävetä tunkeutuessanne
luokseni sellaisilla verukkeilla."
Huomasin nyt tässä piilevän jotakin ja annoin hänelle piston, suunnaten
sen arimpaan kohtaan.
"Kupari on hyvä sana!" sanoin minä. "Ja ihmettelenpä, oletteko
milloinkaan käsitellyt tahi nähnyt erästä vanhaa kuparilipasta,
muutamien neliötuumien suuruista, johon on kaiverrettu vaakuna ja
harvinainen mielilause sen alle? Oletteko?"
Hän suoristautui kuullessaan kysymykseni, ja silloin tiesin hänen
nähneen sellaisen esineen ja olin varma, että nuo juuri äskettäin
poistuneet miehet olivat käyneet kyselemässä sitä häneltä. Ja tehtyäni
tämän huomion pyörähdin sanaakaan puhumatta kantapäilläni ja poistuin
äkkiä kaupasta jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni.
Mutta jos hän oli hämmästynyt, niin olin minäkin. Mitä kummaa
merkitsikään tämä salaperäisyys, joka niin selvästi koski Parsleweä ja
hänen omistamaansa kuparilipasta? Olin kävellyt kadun päähän, kääntynyt
eräässä nurkassa toiselle kadulle ja kulkenut sitäkin vielä pitkälti,
ennen kuin muistin kankaani ja junani. Käännyin takaisin, sain kankaani
ja lähdin sitten hotelliin ja asemalle. Ja tietysti, koska olin
tukkinut nenäni toisten asioihin, olin myöhästynyt Wooleriin menevästä
junasta, eikä sinne lähtenyt toista, ennen kuin myöhään illalla. Sen
vuoksi söin väliaterian hotellissa ja koetin sitten viettää aikani
niin hyvin kuin suinkin ajatellen pääasiallisesti Parsleweä, Pawleytä,
Valkopartaa, kupariseppää ja tuota kirottua kuparilipasta, kaiken tämän
keskipistettä. Millainen salaperäisyys liittyi heihin ja siihen? Oliko
kysymys petoksesta, sakoilla sovittamattomasta rikoksesta vai murhasta?
Aioin joka tapauksessa kertoa Parslewelle kaikki huomioni niin pian
kuin suinkin.
Minun piti kuitenkin malttaa mieleni kello kuuteen saakka, ja kun
vihdoin kävelin laiturille noustakseni junaani, näin Valkoparran
seisovan erään ensiluokan vaunun ovella ja keskustelevan saman
miehen kanssa, joka oli mennyt hänen mukanaan kuparisepän kauppaan.
Valkoparralla oli matkalaukkunsa ja huopapeitteensä mukanaan vaunussa
-- huomasin ne vilahdukselta mennessäni ohi -- hän aikoi siis matkustaa
jonnekin pohjoiseen samassa junassa kuin minäkin ja oli tietysti
menossa Kelpieshawiin.
Muudan hotellin palvelijoista oli mukanani. Hän kantoi laukkuani ja
kangaskappalettani, ja kun hän oli hakenut minulle paikan, sanoin
hänelle:
"Tuon ensiluokan vaunun ovella seisoo pari herrasmiestä. Satutteko
mahdollisesti tietämään, keitä he ovat?"
Mies katsoi ja nyökäytti sitten päätään.
"En tunne vanhempaa herrasmiestä, herra", vastasi hän. "Hän oli kyllä
viime yönä hotellissa, mutta en kuullut hänen nimeään mainittavan.
Toinen on herra Pebling."
"Kuka herra Pebling on?"
"Asianajaja -- hyvin kuuluisa asianajaja täällä kaupungissamme",
vastasi hän. "Pebling, Spilsby ja Pebling, asianajajia -- Grey-kadun
varrella. Kaikki tuntevat hänet."
Lähdin niin ollen matkalle Kelpieshawiin lain ja salaperäisyyksien
täyttämässä ilmapiirissä -- kuvittelin saman ilman käyvän paksuksi
Valkoparran ympärillä hänen istuessaan ensiluokassa (minä taasen
matkustin kolmannessa luokassa pikemminkin periaatteellisista kuin
säästäväisyyssyistä) ja sekaantuvan hänen hienon sikarinsa sauhuun.
Olisin antanut melko paljon, jos vain olisin saanut tietää ne
ajatukset, jotka piilivät hänen suuren, juhlallisen ja sovinnaisen
olemuksensa takana, mutta tiesin saavani ehkä kuulla paljonkin
huomenna. Sitä, että hän oli matkalla Kelpieshawiin, en epäillyt enää.
Oli jo myöhäinen ilta saapuessamme Wooleriin, todellakin niin
myöhäinen, että olin jo päättänyt viettää yöni siellä ja matkustaa
Kelpieshawiin varhain aamulla. Aavistin, että Valkoparta menisi
tietysti parhaimpaan hotelliin, mihin minäkin aioin, ja luulottelin
saavani tietää jotakin enemmän hänestä, ehkäpä päästä jutteluunkin
hänen kanssaan. Päättäen siitä, mitä olin nähnyt Newcastlessa, oli hän
luullakseni melko puhelias mies, ja Woolerissa oli hänellä hyvin pienet
mahdollisuudet tämän taipumuksensa toteuttamiseen. Jos minä vain nyt
voisin päästä hänen kanssaan puheisiin tupakkahuoneen takan ääressä,
niin --
Mutta heti kun juna saapui Woolerin asemalle, huomasin, että
Valkopartaa oli odotettu ja tultu vastaan asemalle. Niin, hänet
otettiin vastaan hyvin kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti,
ja vastaanottaja oli muudan sotilaan näköinen hienoon, tummaan,
nauhoilla ja napeilla koristettuun virkapukuun pukeutunut mies, joka
näytti pitävän suurenmoisena kunnianosoituksena, kun Valkoparta --
huomasin sen selvästi -- ojensi hänelle pari sormeaan tervehdykseksi.
He keskustelivat pari minuuttia ja sitten, puhuen luottavaisesti
keskenään, kuten näytti, lähtivät kävelemään rinnakkain. Ja kulkiessani
juuri heidän takanaan pois asemalta tulin yhä tiedonhaluisemmaksi.
"Kuka tuo virkapukuinen mies on?" kysyin sähköttäjältä, joka kokosi
matkalippuja uloskäytävällä.
"Herra Hilgrave", vastasi hän heti. "Poliisikomissaari. Kiltti
herrasmies, mutta hän ei ole ollut täällä vielä pitkääkään aikaa."
Menin hotelliin ihmetellen, mitä kummaa Valkoparralla oli tekemistä
paikallisen poliisikomissaarin kanssa. Ja päästyäni hotelliin
huomasin heidän olevan toistensa seurassa. Valkoparta aloitteli
juuri myöhästynyttä päivällistään kahviossa, Hilgrave istui hänen
vieressään virkistäen itseään viskillä ja soodalla ja kuunnellen hyvin
tarkkaavaisesti hänen puhettaan. Minäkin annoin lämmittää itselleni
hieman päivällistä kuulematta kuitenkaan mitään noiden molempien
juttelusta. Keskustelu näyttikin varsin yksipuoliselta: Valkoparta
nähtävästi selitteli ja poliisikomissaari nyökäytteli myöntävästi
päätään. Mutta tämän keskustelun lopulla sain kuitenkin joitakin
tietoja. Kun Valkoparta oli lopettanut aterioimisensa, kutsui hän
tarjoilijan luokseen antaen tälle muutamia äänekkäitä käskyjä. Hänet
oli herätettävä kello seitsemän aikaan huomenaamulla ja hänelle oli
tuotava kuumaa vettä ja teetä. Aamiaisen piti olla valmiina juuri
kahdeksan aikaan -- täsmälleen. Ja kello yhdeksän aikaan piti kaupungin
parhaimpien hevosten olla paikalla viedäkseen hänet Kelpieshawiin.
Kuinka kaukana Kelpieshaw onkaan -- viiden- vai kuudentoista kilometrin
päässä? Hyvä sitten -- juuri yhdeksän aikaan, täsmälleen.
Kun tämä oli saatu järjestetyksi, kääntyi Valkoparta Hilgraven puoleen
ystävällisesti.
"No niin", sanoi hän tavallisella äänellään, koska hänellä nähtävästi
ei ollut mitään salattavaa enää, "mitä sanotte sikarista? Täällä on
luullakseni tupakkahuonekin jossakin?"
"Olette hyvin ystävällinen, herra Charles", vastasi komissaari.
"Tupakkahuone on juuri lämpiön toisella puolen."
Heidän mentyään kertasin mielessäni asiat nopeasti. Kello oli silloin
melkein kymmenen, ja tunsin jo tarpeeksi Kelpieshawin kotoisia oloja
tietääkseni siellä mentävän varhain levolle. Mutta vaistomaisesti
tunsin, että Parslewen piti saada tietää uutiseni, ja aavistin, ettei
minun sovi siirtää niiden kertomista aamuun. Menin sen vuoksi lämpiöön
ja saatuani harjaajan käsiini vein hänet sivulle tiedustellen häneltä
mahdollisuuksia hevosen saamiseen, vaikka jo olikin niin myöhäinen. Hän
saikin hankituksi minulle kyydin melko pitkän ajan kuluttua suurella
vaivalla, ja pidin tarkan vaarin siitä, ettei hän eikä ajaja saaneet
tietää matkani päämäärää, ennen kuin olin päässyt kauaksi hotellista.
Viimeinen pätkä Kelpieshawin tiestä oli sellaisessa kunnossa, etteivät
ajopelit voineet liikkua muuten kuin matelemalla, ja puoliyö oli
jo melkein käsissä, kun näin vanhan rakennuksen tornin kuvastuvan
tummana ja aavemaisena kuun valaisemaa taivasta vasten. Kuten olin
odottanutkin, ei mistään ikkunasta näkynyt tulta, ei edes tornin
ylimmästä kerroksestakaan, missä Parslewellä oli kirjastonsa. Tunsin
itseni melko yksinäiseksi ajopelien poistuttua seisoessani tuulen
lakaisemalla pihalla yksinäni. Koputin tornin oveen monta kertaa
saamatta vastausta, ja tietäessäni seinien ja ovien paksuuden aloin
jo pelätä, ettei minkäänlaista koputusta voitaisi kuulla ja että
minun olisi pakko viettää yöni jossakin ulkohuonerakennuksessa. Mutta
koputukseni herätti koirat, jotka rupesivat hurjasti haukkumaan.
Silloin aukeni muudan ikkunakin ja Tibbie Muirin vihainen ääni kuului
kysyvän, kuka kummassa siellä pihalla piti sellaista meteliä.
"Älkää olko vihainen, Tibbie", huusin minä. "Minähän täällä vain olen.
Ilmoittakaa isännällenne, että olen palannut takaisin, ja päästäkää
minut sisään."
Hetkisen kuluttua tuli herra Parslewe itse avaamaan. Hän ei näyttänyt
lainkaan hämmästyneeltä, soi vain minulle yhden ivallisia hymähdyksiään.
"No niin, nuori herra", sanoi hän kohottaen lamppuaan ja katsoen minuun
tarkasti minun tullessani sisään, "te olette hieman väsyneen näköinen".
Sitten hän oikullisella ja leikillisellä tavallaan alkoi sulkiessaan ja
lukitessaan suurta ovea lausua dramaattisesti:
"'Vaikk' mies ol' heikko, arkakin, hän sentään jotain voi,
kun tulen liekit riehuivat ja sotatorvi soi;
luo Priamon hän kiiruhti, kun päivä valkeni,
ja verhon syrjään sysäten hän suunsa aukaisi:
Puol' Troijaas' tulen uhrina on tällä hetkellä,
ja vihollinen viipyy viel' kaupungin vierellä!'
"Mutta menkää vain arkihuoneeseen, Craye, niin katsotaan, voiko tippa
viskiä vaikuttaa teihin virkistävästi."
Hän nauroi jälleen työntäen minua portaita ylös ja minä menin
mielellänikin.
"Herra Parslewe", sanoin, "en ole heikko, en arka enkä surullinenkaan,
mutta minun on vilu, koska yö on kylmä ja tuo kurja vanha umpivaunu,
jonka onnistuin saamaan, oli niin vetoinen. Ja mitä taasen Priamoon ja
Troijaan tulee, on minulla kerrottavana muudan tarina, joka voittaa
senkin."
"Niinkö? Keskiöisiä tarinoita kannattaa tavallisesti kuunnella, ja jos
teidän on kylmä, on tuolla luullakseni vielä hieman tultakin, jonka me
pian voimme kohentaa paremmin palamaan. Mutta --"
Olimme silloin juuri portaitten yläpäässä, kun Madrasia huusi äkkiä
huoneestaan.
"Jimmie, onko siellä hän?" kysyi hän välittämättä kieliopista
kiihkeydessään. "Ja mitä hän haluaa näin myöhäiseen?"
"Niin, minä täällä olen!" huusin vastaan. "Ja minä olen saapunut
turvallisesti ja terveenä perille huolimatta kaikista seikkailuistani
--"
"Tuo saa jäädä huomiseen", keskeytti Parslewe työntäen minut
huoneeseen. "Mene sinä vain nukkumaan jälleen, tyttöseni!" Hän
sulki oven, veti paksut verhot sen eteen ja kohennettuaan tulta ja
sytytettyään lampun hän kaatoi meille molemmille lasillisen viskiä
karahvista ja sytytti piippunsa. "Ja millainen on tarinanne, Craye?"
kysyi hän.
Olin ajatellut sen kertomista koko matkan ajaessani Woolerista ja
miettinyt parasta tapaa, kuinka voisin parhaiten esittää eri tilanteet
hänelle. Olin katsonut parhaimmaksi kertoa kaikki johdonmukaisesti,
jotta hän itse saisi tehdä johtopäätöksensä ja keskeyttää puheeni
halutessaan. Sen vuoksi aloitinkin alusta, siis tietysti siitä
hetkestä, jolloin huomasin Pawleyn odottelevan etelästä saapuvaa
junaa. Katselin häntä tarkasti kertoessani tarinaani, koska halusin
välttämättä nähdä, millaisen vaikutuksen se teki häneen ja kuinka
samat asiat, jotka olivat vaikuttaneet minuun, vaikuttaisivat
häneen. Siirtyessäni kohdasta toiseen huomasin hänen olennossaan
jotakin kummallista, puoleksi leikillistä ja puoleksi kyynillistä
kylmäverisyyttä; hänen kasvonsa pysyivät muuttumattomina, paitsi
pientä välkettä hänen silmissään, ja vain kerran hän näytti heikkoja
hämmästymisen merkkejä liikuttamalla hieman huuliaan viitatessani
ensi kerran kuparilippaaseen. Ja pari kertaa hän hymyili nyökäytellen
vähän päätään. Ensi kerran se tapahtui silloin, kun rupesin puhumaan
kuparisepän kaupasta, jolloin hän liikahti hieman sanoen hiljaa:
"Tarkoitatte varmaankin vanhaa Bickerdalea", ja toisen kerran, kun
sanoin poliisikomisaarin nimittäneen Valkopartaa herra Charlesiksi. Hän
purskahti oikein nauruun kuullessaan sen.
"Hyvin mahdollista, kylläkin", mumisi hän. "Hän on kyllä sellainen,
ettei hän aja herra Charlesia ulos. Mutta en ollut kuullut siitä."
"Siinä on koko juttu, herra Parslewe", lopetin minä. "Jätin herra
Charlesin ja poliisikomissaarin polttamaan sikarejaan ja juomaan
viskiään. Näin heidät tupakkahuoneen avoimesta ovesta, ja he näyttivät
kilistelevän lasejaan miesten tapaan. Sitten matkustin läpi yön
kertomaan teille."
"Niin. Mutta kertomaan minulle -- mitä?"
"Sen, mitä jo olen kertonut."
Hän katsoi minuun kummallisen kysyvästi.
"Kuulostaa melko salaperäiseltä, vai mitä, hyvä mies?"
"Minusta ainakin tavattoman salaperäiseltä", vastasin.
Hän hieroi miettiväisesti leukaansa ryypäten sitten lasistaan.
"Te olette epäilemättä huvittanut itseänne muodostamalla siitä
teorioja?" vihjaisi hän.
"Enkä ole", vastasin minä. "Juttu on liian mutkallinen teorioille,
herra Parslewe. Tarkoitan, että se on liian sotkuinen minulle."
"No niin, sanokaamme sen sijaan, että olette ajatellut sitä", huomautti
hän kuivasti. "Kai olette miettinyt sitä kovastikin?"
Viittasin hänen takanaan sijaitsevaan tarjoilupöytään.
"Olen tietysti ihmetellyt, mitä kummaa tuolla kuparilippaalla
on tekemistä asiassa? Saan kuulla erään lihavan, juhlallisen ja
itsetietoisen matkustajan, joka ehkä on tullut tänne Lontoosta saakka,
puhuvan tuosta kuparilippaasta eräässä Newcastlen hotellissa. Muudan
Newcastlen kauppias joutuu hämilleen, kun mainitsen hänelle samasta
kuparilippaasta. Ja tuolla on tuo sama lipas liekkien kirkastamana."
"Niin, siinä se on ja siihen se jääkin, hyvä herra!" Hän sulki huulensa
tuolla lujalla tavalla, minkä olin oppinut tuntemaan jo melko hyvin
huolimatta lyhyestä tuttavuudestamme, ja kun hän avasi ne jälleen,
teki hän sen hymyilläkseen. "Mutta se ei selitä mitään, Craye, vai
selittääkö?"
"Ei ainakaan minulle", myönsin.
Hän nousi, heitti pari kolme pientä halkoa tuleen ja asettuen seisomaan
selin siihen työnsi kätensä aamunuttunsa taskuihin. Hän veti haikuja
suuresta piipustaan jonkin aikaa tuijottaen huoneen varjoisiin nurkkiin
ja sitten äkkiä purskahti nauruun.
"Voitte kertoa tämän kaiken Madrasialle huomenna", sanoi hän. "Se tulee
kiinnostamaan häntä."
"Saattamaan hänet ymmälle, tarkoitatte kai."
"No, molempia sitten, koska ne eivät eroa paljonkaan toisistaan. Ja
ilahduttamaan häntä myös, koska hän ajatteli -- naisena ja omaten
naisellisen aavistuskyvyn -- että herra Pawley oli -- on, jokin
sellainen herrasmies kuin hän näyttää olevankin."
"Luulette siis Pawleyn tulleen tänne tietyssä tarkoituksessa tekemään
havaintoja?"
"Ehkä", vastasi hän kylmästi. "Silloin se ei kuitenkaan juolahtanut
mieleenikään, koska luulin miehen puhuvan totta, vaikka hänen
muinaistieteelliset harrastuksensa eivät kiinnittäneetkään mieltäni.
Mutta silloinhan mies sanoikin itseään harrastelijaksi, oppilaaksi. Ja
hän olikin kieltämättä sellainen."
"Minä taasen luulen, että herra Pawley oli vakooja."
Tein tämän suoran väitteen siinä tarkoituksessa, että pääsisin selville
Parslewen ajatuksista. Mutta lausuttuani sen näin heti, ettei hän
tarttuisi siihen. Hänen olennossaan oli jotakin sellaista, mikä ilmaisi
minulle, ettei hän tulisi sanomaan sanaakaan salaisuuden selittämiseksi
-- ei ainakaan vielä. Mutta juuri silloin satuin muistamaan jotakin.
"Olen unhottanut erään tapauksen, joka ei tuntunut minusta silloin
minkään arvoiselta. Pawleyn ollessa täällä jätitte meidät kahden tähän
huoneeseen mennessänne yläkertaan kirjoittamaan jotakin luetteloa
hänelle. Teidän poissaollessanne hän otti kuparilippaan käteensä ja
huomautettuaan jotakin sen taiteellisesta valmistustavasta kysyi
minulta, tiesinkö minä, kenen vaakuna siinä oli, ja teki sitten vielä
muutamia muitakin kysymyksiä. Hän näytti epäilyttävän uteliaalta."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Koska päähäni jälkeenpäin pälkähti, että Pawley olisi ehkä voinut
vastata siihen kysymykseen itsekin", vastasin minä. "Vaikka hän
tiesikin sen, kysyi hän kuitenkin sitä minulta."
"Siinä tapauksessa mies tiesi hieman enemmän vaakunatieteestä kuin
vanhoista hautakummuista", huomautti hän ivallisesti naurahtaen.
"Kertokaa tämäkin Madrasialle huomenna, koska hän pitää sepitetyistäkin
salaisuuksista ja tässä on muudan todellinen oikeasta elämästä. Juokaa
lasinne pohjaan, ja lähdetään sitten nukkumaan."
Ymmärsin, että oli aivan toivotonta vaatiakaan minkäänlaista selitystä
Parsleweltä. Tiesin senkin, että hän voisi kertoa minulle melko paljon,
jos hän vain haluaisi. Mutta koska tämä kaikki ei missään tapauksessa
liikuttanut minua, nousin.
"Sain tarvitsemani kankaan", kerroin hänelle poistuessamme huoneesta.
"Nyt on kaikki valmista."
"Silloinhan voitte aloittaa taulunne maalaamisen. Hyvää yötä!"
Hän nauroi minulle tieten tahtoen sanoessamme hyvää yötä toisillemme
huoneeni ovella, minkä jälkeen hän meni omaan huoneeseensa. Hänen
ovensa sulkeutui, ja kummallinen vanha talo kävi hiljaiseksi.
Nukuin kuin tukki lopun yöstä -- niin raskaasti todellakin, että oli jo
melko myöhäinen herätessäni. Koetin kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin
ajaessani partaani ja pukeutuessani, sillä luulin olevani myöhässä.
Ihmeekseni olinkin ensimmäinen arkihuoneessa. Takassa paloi iloinen
valkea, pöytä oli katettu, ja lautasellani näin minulle osoitetun
kirjeen, ja Madrasian lautasella oli samanlainen hänelle osoitettu.
Sieppasin omani ja tunsin Parslewen sotkuisen käsialan. Mursin sinetin
ja tuijotin ihmetellen siihen, mitä hän oli kirjoittanut puolelle
postipaperiarkille.
"Hyvä Craye!" sanottiin siinä, "te olette hyvä mies ja luottamusta
herättävä. Pitäkää huolta tytöstä, kunnes joko kuulette minusta jotakin
tahi tapaatte minut jälleen. Se, mitä kerroitte minulle varhain tänä
aamuna, taivuttaa minut uskomaan, että minun on lähdettävä heti
toimittamaan erästä mahdollisesti hyvinkin tärkeää asiaa. Voikaa hyvin.
J. P."
Olin tuskin lukenut tämän todellakin tärkeän kirjeen, kun Madrasia
riensi huoneeseen. Hän hyräili jotakin vanhaa kansanlaulua. Mutta se
keskeytyi heti, kun hän huomasi minun viittaavan hänen lautaselleen
asetettuun kirjeeseen.
V