Herra Pawley, joka näytti istuvan hyvin mukavasti nojatuolissaan
lasillinen viskiä ja soodaa lähettyvillään, hymyili meille kuin
vanhoille tutuille. Hän oli selvästi muudan tuollaisia herrasmiehiä,
jotka kotiutuvat äkkiä joka paikassa ja jotka, kuten hetkisen kuluttua
kävi ilmi, ovat melko ovelia ottamaan selkoa asioista. Hän alkoi
todellakin heti tehdä johtavia kysymyksiä.
"Luultavasti teidän tyttärenne?" vihjaisi hän katsahtaen Madrasiaan.
"Ei lainkaan", vastasi Parslewe niin suoraan kuin suinkin. "Holhokkini
vain."
"Hyvänen aika, ja minä kun luulin huomaavani selvää yhdennäköisyyttä!"
sanoi herra Pawley. "Tämä nuori herrasmies on ehkä --"
"Vieraani", vastasi Parslewe. "Herra Craye, kuuluisa taiteilija."
"Olen iloinen saadessani tutustua teihin", mumisi herra Pawley.
"Huomasin teidän hommailevan jotakin alaanne kuuluvaa nähdessäni teidät
ja neiti -- en kuullut oikein selvästi tämän nuoren neidin nimeä, neiti
--"
"Durham!" sanoi Parslewe. "Durham!"
"Aivan niin, neiti Durhamin. Oi, kuinka ihanaa tämä seutu onkaan, herra
Craye, teidänlaisellenne taiteilijalle -- ja millainen mukava asunto
teillä onkaan!" lisäsi herra Pawley kumartaen isännällemme. "Ja te
aioitte sanoa, herra Parslewe --?"
Katsahtaen minuun kummallisesti Madrasia poistui huoneesta, ja
Parslewe, joka jo nähtävästi oli ikävystynyt kuollakseen vieraaseensa,
kääntyi hänen puoleensa.
"Aioin vain huomauttaa, että jos todellakin olette kiintynyt sellaisiin
seikkoihin kuin hautakumpuihin, kiviympyröihin ja muihin sellaisiin
asioihin, olen tuskin sopiva mies teitä neuvomaan. Minä puolestani olen
kiintynyt pääasiallisesti kirjoihin. Jos aiotte jäädä paikkakunnalle
joksikin ajaksi, voin antaa teille luettelon niiden kirjojen,
paikallisten ja muiden, nimistä, jotka voitte lukea. Te voitte
luullakseni löytää ne kaikki Newcastlen eri kirjastoista."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Parslewe", vastasi herra Pawley.
"Olisin hyvin kiitollinen siitä."
Parslewe nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta. Kuulin hänen kiipeävän
portaita kirjastoonsa, tornin seuraavaan kerrokseen. Herra Pawley
katsoi minuun. Silmäys oli kummallisen tarkasteleva ja arvosteleva
antaen minulle sellaisen käsityksen, että mies arvaili juuri
mielessään, kuinka paljon hän voi onkia tietoja minulta.
"Herra Parslewe näyttää hyvin etevältä ja oppineelta herrasmieheltä",
huomautti hän. "Harvinaisen oppineelta."
"Niin minustakin."
"Hän saa minunlaiseni miehen, joka juuri on alkanut kiinnittää mieltään
tällaisiin seikkoihin, tuntemaan, ettei tiedäkään mitään."
"Ymmärrän teidät täydellisesti", myönsin.
"Ja millaisen hirmuisen määrän harvinaisuuksia hän onkaan koonnut
ympärilleen. Esineitä jos millaisia! Kas tuollakin on muudan kapine,
joka on kiinnittänyt huomioni puoleensa. Kuinka kaunis se onkaan!"
Hän nousi äkkiä ja käveltyään lattian poikki tarjoilupöydän luo otti
käteensä kuparilippaan, kohotti sen valoon ja katseli sitä liioitellun
ihailevasti.
"Kaunista työtä, herra Craye, hyvin kaunista", sanoi hän lipevästi.
"Tätä ei ole valmistettu eilen. Vanha vaakuna ja mielilause. Hm!
Tiedättekö sattumalta, kenen vaakuna tämä on, herra Craye?"
"En lainkaan. Tiedättekö te?"
"En, en missään tapauksessa. Minähän sanoin jo, tavatessani teidät ja
tuon nuoren neidin tuolla tiellä, olevani vain oppilas ja aloittelija,
herra Craye. Vaakuna on kuitenkin hieno ja mielilause omituinen. Mitä
luulisitte noiden sanojen merkitsevän, herra Craye?"
Ennen kuin ehdin vastata, kuulimme herra Parslewen tulevan takaisin,
jolloin herra Pawley pani kuparilippaan paikoilleen ja palasi tuoliinsa
nopeasti, kuin hän olisi joutunut kiinni tahi pelännyt isännän tapaavan
hänet varastamisaikeista.
"Nämä muinaistutkijat", mumisi hän viitaten minulle varoittavasti,
"minä tunnen. He eivät pidä lainkaan siitä, että heidän aarteitaan
hypistellään. Kalliita! Vanhat pullot, jotka muille ovat vain kuuden
pennyn arvoisia, vastaavat heidän mielestään painonsa kultaa. Juuri
niin."
Parslewe tuli huoneeseen paperiarkki kädessään. Herra Pawley otti sen
vastaan yhtä liioitellulla kiitollisuudella kuin hän oli ihaillut
kuparilipasta, ja hetkisen kuluttua hän alkoi tehdä lähtöä. Minä olen
aivan varma siitä, että Parslewe, toivoen siten voivansa kiirehtää
hänen poistumistaan, tarjoutui opastamaan hänet portaita alas pihalle
ja näyttämään hänelle lyhyen oikotien nummen poikki. Niin he hävisivät
näkyvistä, ja kun Parslewe palasi, oli teetarjotin tuotu juuri sisään
ja Madrasia hääri sen ääressä. Hän kääntyi holhoojansa puoleen tämän
tullessa huoneeseen.
"Jimmie! Kuka kumma tuo ihminen oli?"
Parslewe nauroi istuutuessaan mielituoliinsa.
"Sitä en tiedä sen paremmin kuin sinäkään, kultaseni", vastasi hän.
"Hän esitti itsensä vaatimattomaksi työtoveriksi siltä samalta alalta,
millä minä olen vanha mestari, kuten hän sanoi. Sanoi tulleensa
viettämään lomaansa tänne naapuristoon, ja kuultuaan siellä puhuttavan
minusta hän oli uskaltanut tulla tervehtimään minua. Hän halusi tietää,
olisiko näillä seuduilla mahdollisesti joitakin tutkimisen arvoisia
paikkoja, hautoja ja sen sellaisia. Oli kuitenkin kummallista", jatkoi
Parslewe naurahtaen ivallisesti, "hyvin kummallista, etten milloinkaan
elämässäni ole tavannut vähemmän muinaistutkijan näköistä miestä."
"Tahi miestä, jonka puheet niistä asioista olivat vähän niin ja näin",
vihjaisi Madrasia.
"Hän oli koonnut muistiinsa muutamia kuluneita sananparsia jostakin",
huomautti Parslewe. "Hän sanoi ruvenneensa harrastamaan näitä asioita
päähänpistosta, 'koska', huomautti hän kuin olisi lausunut jonkin tähän
saakka tuntemattoman totuuden, 'jokaisen ihmisen pitää tehdä jotakin.'"
"Hän näyttää kuitenkin kiinnostaneen sinua", huomautti Madrasia.
"Kyllä, miksi ei?" myönsi Parslewe. "Hän ei tietystikään voinut sille
mitään, että hän minusta näytti olevan paljon paremmin kotonaan lasi
kädessä ja piippu hampaissa kuin kirjojen ja hautakumpujen ääressä."
"En sittenkään voi lakata arvailemasta, mikä hänet tänne oikeastaan
toi", sanoi Madrasia. "Todellakin oikea aloittelija kirjavassa
urheilupuvussaan ja räikeän värisessä kaulaliinassaan. Luulin häntä
joksikin urheilevaksi kapakoitsijaksi, joka on lähtenyt lyhyelle
jalkamatkalle."
Minä en lausunut mielipidettäni lainkaan, koska herra Pawley oli
todellisuudessa herättänyt minussa kummallisia epäluuloja. Olin
huomannut hänen omituisen, ovelan ja tutkivan katseensa, ja minusta
oli näyttänyt aivan siltä, kuin hänen matkallaan olisi ollut jokin
tarkoitus, kuin hän olisi vakoillut meitä voidakseen tehdä jonkin
löydön. En sanonut siitä mitään Parslewelle enkä Madrasialle, koska
meillä juuri silloin sattui olemaan tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa
keskusteltavaa.
Parslewe pyysi minua jäämään taloon joksikin ajaksi, että voisin
maalata hänelle erään taulun. Hän piti paljon eräästä asunnon
läheisyydessä avautuvasta näköalasta ja tahtoi välttämättä, että joku
taiteilija kiinnittäisi siihen oikeutettua huomiota, ja halusi sitä
paitsi, että taulu maalattaisiin kevätvehreyden aikana, vaikka minä
omasta halustani olisinkin maalannut sen mieluummin syksyllä. Hän oli
tarjonnut minulle jo kelpo hinnankin siitä luvaten senkin, että saisin
asettaa taulun näytteille ensi taidenäyttelyyn. En ollut lainkaan
haluton hyväksymään hänen tarjoustaan, sillä lukuun ottamatta tehtävän
suomia etuja merkitsi työn suorittaminen vähintäänkin kuukauden tahi
kuuden viikon viipymistä Kelpieshawissa Madrasian seurassa. Ja minähän
olin jo rakastunut tyttöön.
Sovimme teepöydän ääressä taulun maalaamisesta. Päätin aloittaa
työn heti, mutta ensiksi oli minun hankittava siihen sopiva kangas.
Parslewe sanoi minun varmasti saavan ostaa tarvittavan vaatteen
Newcastlesta. Päätin siis matkustaa sinne seuraavana päivänä, hakea
sieltä käsiini jonkun värikauppiaan ja ostaa tarvitsemani kankaan.
Siinä tarkoituksessa saavuinkin Newcastleen noin puolenpäivän aikaan
seuraavana päivänä, ja ensimmäinen siellä näkemäni henkilö oli äskeinen
vieraamme, tuo hieman salaperäinen herra Pawley.
Hän ei huomannut minua. Minäkin näin hänet sattumalta, mutta
huomattuani hänet nyt päätin pitää häntä hieman silmällä. Hän seisoi
tulevien junien portilla hajamielisenä ja nähtävästi odottaen jotakin
henkilöä. Etelän pikajuna saapui juuri silloin asemalle, ja matkustajat
alkoivat tungeksia portista asema-alueelle. Hetkisen kuluttua herra
Pawley, jolla oli vieläkin samanlainen puku kuin eilen, kohotti
lakkiaan ja kumarsi kunnioittavan huomaavaisesti. Hänen tervehdyksensä
kohteena oli eräs vanhahko, kookas ja hyvin päättäväiseltä näyttävä
herra, jonka suuria kasvoja koristi vanhanaikainen poskiparta
ja jonka koko olemus mielestäni, silkkihatusta paksupohjaisiin
kiilloitettuihin kenkiin asti, ilmaisi hänen olevan jonkin perheen
uskottu asianajaja. Se, että hän oli paljon herra Pawleytä tärkeämpi
henkilö, näkyi jo selvästi siitä tosiseikasta, että hän vastasi herra
Pawleyn huomaavaiseen tervehdykseen vain armollisella nyökkäyksellä ja
luovutti heti hänen kannettavakseen matkalaukkunsa ja matkahuopansa.
He vaihtoivat muutamia lauseita keskenään, kävelivät sitten laiturin
poikki hotelliin, jonka sisäänkäytävään he hävisivät, suuri mies edellä
ja herra Pawley jäljessä kuin mikäkin kantaja.
Uteliaisuuteni oli nyt kiihtynyt niin suureksi, että päätin oudosta
mielijohteesta seurata Pawleytä ja valkopartaista henkilöä hotelliin
saadakseni jos mahdollista selville hieman enemmän heidän keskinäisestä
suhteestaan. Mutta ajateltuani tarkemmin lähdinkin toimittamaan omia
asioitani. Koska tunsin hieman Newcastlea, menin erääseen kaupungin
keskustassa sijaitsevaan ravintolaan, joka oli hyvässä maineessa, söin
väliaterian ja vietin siellä vielä tunnin jälkeenkinpäin. Sitten lähdin
etsimään tuota liikettä, jonka nimen Parslewe oli antanut minulle.
Sen omistajalla ei ollut sen suuruista kangaskappaletta, kuin olisin
halunnut, mutta hän lupasi valmistaa minulle sellaisen seuraavaksi
päiväksi, minkä vuoksi päätin jäädä Newcastleen yöksi ja menin
myöhemmin illalla aseman vieressä sijaitsevaan hotelliin tilatakseni
sieltä huoneen itselleni. Sen tupakkahuoneessa istui tuo valkopartainen
henkilö kirjoittamassa kirjeitä. Pawley ei ollut hänen seurassaan.
Eikä Pawley ollut hänen kanssaan silloinkaan, kun hän samana iltana
päivällisen jälkeen tuli jälleen tupakkahuoneeseen ja istuutui tuoliin
viereeni erääseen mukavaan nurkkaan. Mutta nyt hän ei ollut yksinään,
vaan tuli sinne erään nuoremman keski-ikäisen terävännäköisen miehen
kanssa, jolla myös otaksuin olevan jotakin tekemistä lain kanssa.
Nämä molemmat miehet olivat nähtävästi syöneet juuri päivällisensä,
koska tarjoilija toi heille kahvia ja likööriä, jolloin vanhempi
otti esille sikarikotelonsa tarjoten toverilleen. He rupesivat
keskustelemaan puhuen joskus tavallisella äänellä ja joskus taas
alentaen äänensä kuiskauksiksi. Mutta he ehtivät tuskin sytyttää
sikarinsa, kun pari valkopartaisen miehen lausumaa sanaa sai minut
höristämään korviani.
"Epäilemättä!" hän sanoi. "Epäilemättä on tuo kuparilipas -- sen
oleminen siellä, vaakuna ja kiehkuran alle kaiverrettu kummallinen
mielilause -- hyvin tärkeä todistus. Heti, kun kuulin puhuttavan siitä
--"
Hän kumartui lähemmäksi toveriaan enkä pariin minuuttiin voinut kuulla
lainkaan heidän puhettaan. Katsoessani heihin syrjäsilmällä näin
kuitenkin nuoremman miehen kuuntelevan tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi,
koska hän silloin tällöin nyökäytti päätään myöntävästi. Vihdoin hän
sanoi:
"Ja Pawleykö arveli häntä juuri sen ikäiseksi?"
"Siitä on tietysti otettava tarkempi selko."
"Pawleyllä on hyvä huomiokyky", huomautti vanhempi mies. "Olen
turvautunut hänen apuunsa monissa tapauksissa ja hyvällä menestyksellä.
Niin ollen voin luottaa Pawleyn arvosteluun hänen iästään, koska se
sopii mainiosti."
Nuorempi mies katseli sikariaan miettiväisesti hetkisen.
"Kummallista!" sanoi hän vihdoin. "Hyvin kummallista! Sanoisin
kuitenkin sen olevan niin."
"Sitä ei luullakseni voida epäilläkään", vastasi Valkoparta. "En aio
missään tapauksessa matkustaa koko tätä matkaa ja jälleen takaisin
saamatta täyttä varmuutta. Minua ei vain niinkään helposti petetä!"
lisäsi hän korostaen voimakkaasti sanojaan ja nauraa hihittäen sitten
tyytyväisesti. "Ehdoton kieltokaan ei tyydyttäisi minua. Silmiini ei
voida heittää tomua!"
"Te olitte siis täydellisesti selvillä kaikista olosuhteista
kolmekymmentä vuotta sitten?" kysyi toinen. "Tarkoitan,
henkilökohtaisesti."
"Kyllä. Kolmekymmentäviisi vuotta sitten, määrätäksemme ajan tarkasti.
Hän on nyt kuudenkuudettavuotias, jos asia vain on niin. Niin, tiesin
kaiken, koska olin kaikessa mukana", vahvisti vanhempi mies.
"Erääseen tiettyyn kohtaan saakka, kuten tiedätte, erääseen varmaan
pisteeseen saakka. Jos vain pääsen lähettyville, ja Pawley sanoo sen
käyvän hyvin helposti päinsä, voin tyydyttää haluni melko ovelasti.
Esimerkiksi --"
Ja kerran vielä hän kumartui toverinsa puoleen alentaen ääntään, niin
että keskustelu muuttui kuiskailemiseksi. Ja silloin, koska pelkäsin
jollakin tavoin ilmaiseväni itseni, nousin tuoliltani, poistuin heidän
läheisyydestään ja teeskennellen tahtovani silmäillä keskipöydälle
levitettyjä iltalehtiä menin huoneen toiselle puolen. Otin lehden
käteeni ja istuuduin muka lukemaan sitä. Mutta todellisuudessa katselin
vielä noita kahta miestä arvaillen, mistä he oikeastaan keskustelivat.
Epäilemättä se koski jollakin tavoin isäntääni, Parsleweä. Viittaukset
kuparilippaaseen, siihen kaiverrettuun vaakunaan ja kiehkuran alla
esiintyvään kummalliseen mielilauseeseen tarkoittivat Parsleweä. Ja
mitä taasen Pawleyhin tuli, niin oliko hän vieraillut toistenkin
kuin Parslewen luona? Ja Pawleyn arvostelu, joka Valkoparrasta
näytti tuntuvan niin arvokkaalta, viittasi tietysti Parslewen ikään.
Kaikki koski Parsleweä, eikä minun puoleltani tarvittu ajattelemis-,
päättelemis- eikä erottelemistaitoa voidakseni käsittää, että Parslewen
entisyyteen liittyi jokin salaisuus.
Mutta millainen? Minusta tuntui Parslewe, jos vain arvostelin häntä
lyhyen, mutta hyvin läheisen tuttavuutemme perusteella, erittäin
suoralta ja vilpittömältä mieheltä. Hän oli kertonut minulle
paljon itsestään. Hän oli poistunut Englannista jo hyvin nuorena,
matkustanut Itään, asettunut asumaan Madrasiin, ruvennut erään toisen
englantilaisen, Madrasian isän, liiketoveriksi, myynyt pumpulia ja
indigoa, ansainnut suuren omaisuuden ja tuonut liiketoverinsa ja tämän
vaimon kuoleman jälkeen Madrasian Englantiin asettuakseen asumaan sinne
edellä kerrottuun tapaan. Kaikki tämä tuntui selvältä ja suoralta
tarinalta, minkään huomattavan tahi salaperäisen asian liittymättä
siihen. Mitä nuo miehet niin ollen hakivatkaan? Sillä nyt en enää
lainkaan epäillyt, että Pawley oli tullut Kelpieshawiin vakoojana
hakemaan jotakin erityistä tietoa, enkä sitäkään, että hän selvästi
olikin saanut haluamansa tiedot kyselemällä Parsleweltä ja tutkimalla
kuparilipasta.
Tuo kuparilipas alkoi saada tuhoa ennustavan merkityksen ajatellessani
sitä ja sen suhdetta tähän asiaan. Mutta millainen se suhde sitten oli?
Lipashan se vain oli ja kuparista valmistettu. Kaunista tekoa kylläkin
ja varmasti sellaisen miehen valmistama, joka oli ylpeä työstään,
koska hän oli kaivertanut vaakunankin siihen niin kauniisti. Mutta se
oli joka tapauksessa vain mitätön kuparilipas. Mikä siinä sitten oli
tahi mitä siihen liittyi sellaista, mikä pakotti nämä miehet, ellei
juuri haluamaan sitä omakseen, niin ainakin ilmeisesti kiinnittämään
huomiotaan sen olemassaoloon?
En nähnyt enää noita miehiä tupakkahuoneessa sinä iltana, näin vain
vilahdukselta Valkoparran hänen mennessään nukkumaan samaan aikaan
kuin minäkin ja samaa käytävää pitkin. Näin hänet jälleen seuraavana
aamuna kahviossa aamiaista syömässä, jolloin hän näytti kookkaammalta,
juhlallisemmalta ja lainoppineemmalta kuin milloinkaan ennen. Mutta
Pawleytä ei näkynyt hänen seurassaan, ja rupesin ihmettelemään,
mihin hän oli joutunut. Ehkä hän oli palannut Kelpieshawiin jälleen
vakoilemaan, ja minäkin aioin matkustaa sinne heti, kun vain sain
kankaani. Olin päättänyt saavuttuani kertoa Parslewelle, että
Newcastlessa on henkilöitä, jotka puhuvat hänestä ja kuparilippaasta.
Kauppias, joka valmisteli kangastani, asui erään sivukadun varrella
Haymarketissa, ja lähdin sinne vähää ennen puoltapäivää saadakseni
tilaamani kankaan ja voidakseni sitten heti matkustaa Wooleriin. Mutta
noin Percykadun puolivälissä näin äkkiä Valkoparran kävelevän muutaman
askeleen päässä edelläni. Hänen mukanaan oli sama mies, jonka kanssa
olin nähnyt hänen keskustelevan edellisenä iltana. He juttelivat nytkin
hyvin vakavasti ja ponnekkaasti, päättäen heidän käyttäytymisestään.
Valkoparta oli pistänyt kätensä toverinsa kainaloon ja kumartunut hänen
puoleensa luottavaisesti, toinen kuunteli hänen puhettaan riemuitsevan
tarkkaavaisesti. Seurasin heitä pelkästä uteliaisuudesta. He kääntyivät
vihdoin St. Thomas-kadulle alkaen tarkastaa kauppojen kylttejä.
Valkoparta kohotti sateenvarjoaan, viitaten erääseen, ja hetkisen
kuluttua he astuivat kauppaan. Lyhyen matkan päästä minäkin voin lukea
kirjoituksen: _Bickerdale, pelti- ja kupariseppä_.
Kuparia jälleen, kuparilipas, kupariseppä -- koko juttu alkoi käydä yhä
salaperäisemmäksi. Tuolla nuo samat miehet, jotka olivat keskustelleet
kuparilippaasta edellisenä iltana, olivat aikeissa mennä sellaisen
miehen kauppaan, joka valmisti kupariesineitä. Miksi? Halusin tietää
sen. Ja sen sijaan, että olisin mennyt toimittamaan omia asioitani
värikauppaan, meninkin kadun poikki, kuljin jonkin matkaa eteenpäin ja
käännyin sitten pitääkseni silmällä tuota ovea, josta Valkoparta ja
hänen toverinsa olivat kadonneet.
He viipyivät siellä noin puoli tuntia. Pysyin vahtipaikallani, vaikka
tiesinkin olevani vaarassa myöhästyä junastani. Vihdoinkin he tulivat.
He nyökäyttelivät ja pudistelivat päätään, aivan kuin heidän sieltä
saamansa tiedot olisivat ratkaisseet kysymyksen. Valkoparta erittäinkin
näytti tavattoman tyytyväiseltä. He jatkoivat matkaansa nurkan ympäri
Haymarketille, minkä jälkeen minä pelkän uteliaisuuden johtamana menin
rohkeasti kuparisepän kauppaan. Sen omistaja, muudan vastenmielisen
ja ilkeän näköinen henkilö, vanhahko ja silmälaseja käyttävä, seisoi
tiskin takana. Hänen terävät silmänsä kohdistuivat minuun heti niin
ovelan kysyvästi, että tunsin kovasti hämmästyväni ja vähitellen
punastuvani korviani myöten.
"Olisiko teillä", aloitin laimeasti, "joitakin vanhoja kupariesineitä,
joitakin harvinaisuuksia tahi jotakin sellaista, myytävänä?"
Minusta tuntui kuin hän olisi tarvinnut kohtuuttoman paljon aikaa
vastauksensa ajattelemiseen, ja kun se vihdoin tuli, oli se lyhyt
yksitavuinen.
"Ei."
"Kokoan todella joskus sellaisia esineitä", sanoin. "Olen --"
Hän kumartui äkkiä tiskin yli katsoen minuun terävästi ja tutkivasti.
"Mitä te oikeastaan tahdotte, nuorimies?" kysyi hän tyynesti. "Näin
teidän vakoilevan noita herrasmiehiä."