Ponnahdin istualleni vuoteessani ja räpyttelin silmiäni valolle ja sen
pitäjälle. Vaikka olinkin vielä puoleksi nukuksissa, sain kuitenkin
jonkinlaisen käsityksen vieraastani. Hän oli askeettisen näköinen mies,
kasvot sileiksi ajellut, nenä suuri, hienopiirteinen, huulet lujat ja
ohuet; ne samoin kuin hänen terävät, tarkkaavaiset silmänsä voivat,
kuten myöhemmin huomasin, ilmaista moninaisia tunteita äärettömästä
vastenmielisyydestä kummalliseen mieltyväisyyteen saakka. Ja juuri nyt
olivat hänen silmänsä ja huulensa hyvin miellyttävät -- tosiasiassa hän
nauroi hiljaa.
"Ei hätää, nuori herra!" sanoi hän yhtä miellyttävällä ja pehmeällä
äänellä kuin hänen hymynsäkin oli. "Paneutukaa pitkäksenne jälleen --
halusin vain katsoa, millaisen oudon linnun olimme saaneet pesäämme."
Hän nauroi jälleen lähtien ovea kohti, mutta silloin minäkin sain
ääneni takaisin.
"Herra Parslewe varmaankin?" tiedustelin.
"Olen käytettävissänne, herra", vastasi hän hieman ivallisen
kohteliaasti. "James Parslewe."
"Toivoakseni en ole --" aloitin.
"Onko teillä tarpeeksi lämmin", kysyi hän tullen äkkiä takaisin
vuoteeni viereen ja laskien kätensä peitteelleni. "Yö on purevan kylmä,
ettekä luullakseni ole kotoisin näiltä seuduilta."
"Minulla on aivan karpeeksi lämmin, kiitoksia vain", vakuutin minä
hänelle. "Vuoteeni ei voisi olla mukavampi."
"Nukkukaa sitten uudestaan", komensi hän naurahtaen jälleen hieman
ivallisesti ja kyynillisesti. "Olette sydämellisesti tervetullut
ikivanhan kattoni alle."
Hän poistui sitten, sulkien tyynesti oven mennessään, minkä jälkeen
minä tottelin hänen käskyään ja nukuin jälleen. Enkä minä herännyt,
ennen kuin tuo sama vanhus, jonka olin nähnyt istuvan keittiössä
edellisenä iltana takan ääressä, tuli huoneeseeni tuoden minulle kuumaa
vettä, parranajovehkeet ja teetä. Hän veti kierrekaihtimet ylös ja
uutimet syrjään, jolloin näin taivaan olevan vieläkin harmaan ja synkän.
"Yöllä on varmaankin satanut yhä enemmän lunta?" kysyin häneltä.
Hän säpsähti kuin olisi ollut tottumaton siihen, että häntä
puhuteltiin, ja nyökäytti harmaata päätään.
"Kyllä lunta on tuiskuttanut melkoisesti, herra", vastasi hän.
"Rakennuksien ympärillä on sitä monen jalan vahvuudelta."
Nousin, join teeni ja pukeuduin niin huolellisesti kuin suinkin ja
lähdin vihdoin siihen samaan tornihuoneeseen, missä olin viettänyt
iltani nuoren emäntäni seurassa. Siellä ei ollut vielä ketään, mutta
suuressa avotakassa paloi räiskyvä honkavalkea, aamiaispöytä oli
katettu sen läheisyyteen, ja keittiöstä tunkeutui huoneeseen ruokahalua
kiihottavia tuoksuja. Lämmittelin takan ääressä katsellen ympärilleni
ja nyt aamuvalaistuksessa, vaikka se olikin vielä niin synkkä, näin
huoneen paremmin. Siitä voi saada hyvin helposti käsityksen sen
omistajan mausta -- kaunis vanha kalusto, laudoitus, kaappien ja niiden
sisällön järjestely, kaikki osoitti kokoilijan alttiutta ja rakkautta
niihin esineihin, joita hän hyvällä arvostelukyvyllä oli kerännyt
itselleen. Huoneessa oli paljon hyvin mielenkiintoisia esineitä, ja
muudan erittäinkin veti huomioni puoleensa ehkä sen vuoksi, että
liekit välähtelivät kirkkaasti sen kiilloitetussa pinnassa. Esine
oli pieni kuparilipas, noin kuuden tahi seitsemän tuuman levyinen
kummallekin suunnalle, ja sijaitsi ikivanhalla tarjoilupöydällä sille
asetettujen monien kummallisten kapineiden joukossa. Näin heti,
että se oli tavattoman hyvää työtä, ja sen vuoksi meninkin hetkisen
kuluttua lähemmäksi ja otin sen käteeni. Kaikenlaiset vanhat vaski-
ja kupariesineet ovat aina kiinnittäneet mieltäni ja tämä kummallinen
pieni arkkunen tahi lipas vangitsi tarkkaavaisuuteni kokonaan. Se oli
niin kaunis ja hieno tyynessä vaatimattomuudessaan. Se oli muuten
aivan sileä paitsi kanteen taottua vaakunaa ja kierrekoristeen alle
kaiverrettua mielilausetta:
_Teen vain sitä, mikä minua miellyttää_.
Panin kuparilippaan paikoilleen ja olin juuri kääntymäisilläni pois,
ihmetellen, mitä noilla sanoilla oikeastaan tarkoitettiin, kun huomioni
kiintyi johonkin sellaiseen, mitä en lainkaan ollut osannut odottaa
näkeväni. Tarjoilupöydän kohdalla laudoituksessa, joka oli ollut
varjossa edellisenä iltana, mutta joka nyt näkyi tarpeeksi selvästi
suuresta ikkunasta tulvivassa valossa, riippui pari pientä maalaamaani
taulua, vesiväriluonnoksia Teesdalen maisemista. Ne olivat vuosi sitten
olleet näytteillä taidepalatsissa ja olin myynyt ne eräälle Bond-kadun
varrella liikettään harjoittavalle taidekauppiaalle. Katselin juuri
niitä neiti Durhamin tullessa huoneeseen vanhan palvelijattarensa
kanssa, joka kantoi aamiaisruokia.
Tervehdimme toisiamme juhlallisesti. Sitten molemmat hymyilimme ja
purskahdimme vihdoin nauruun. Hän nyökäytti päätään huoneen nurkkaan
päin.
"Herra Parslewe tuli sittenkin kotiin", sanoi hän.
"Tiedän sen. Hän pistäytyi luonani yöllä."
"Ei suinkaan! Miksi?"
"Hän halusi varmaankin tietää, oliko minulla tarpeeksi peitteitä."
"Toivoakseni teillä oli", kysyi hän. "Oliko teillä? Mutta kuinka --?"
Juuri silloin avautui nurkassa sijaitseva ovi ja isäntäni tuli
huoneeseen. Havaitsin hänet melko pitkäksi ja reippaaksi noin
viidenkuudetta tai kuudenkymmenen vuotiaaksi mieheksi, jonka
kasvot olivat tavattoman henkevät. Niiden ilme oli sfinksimäinen,
ja ne voivat, kuten jo ennen olen huomauttanut, näyttää vihaisen
tyytymättömiltä tahi liikuttavan hyväntahtoisilta. Ne olivat tarpeeksi
miellyttävät nyt hänen tullessaan lähemmäksi ja ojentaessaan minulle
kätensä vanhanaikaisen kohteliaasti.
"Hyvää huomenta, herra", kuhersi hän -- hänen äänensä rakastettavuutta
ei voida ilmaista muulla sanalla. "Nukuitte varmaan hyvin ja
virkistävästi kaikkien vaivojenne jälkeen?"
"Vaivani eivät olleet pitkäaikaisia, ja sain niistä mainion
korvauksen", vastasin minä jäljitellen hänen puoleksi kujeilevaa
puhetapaansa. "Nukuin tavattoman hyvin, kiitoksia vain."
"Oivallista!" sanoi hän hieroen käsiään. "Niin minäkin."
"Teit kuitenkin hyvin ajattelemattomasti, Jimmie, herättäessäsi
vieraamme keskellä yötä", sanoi neiti Durham. "Kuinka tyhmää!"
Herra Parslewe kehoitti kumartaen ja viittaamalla kapeasormisella
kädellään minua istuutumaan aamiaispöytään suoden holhokilleen ja
minulle miellyttävimmän hymynsä.
"No niin, en tiedä, kultaseni", vastasi hän. "Hänhän olisi voinut olla
vaikka rosvo -- kaiken hyvän lisäksi."
Hän nauroi hyvin iloisesti omalle pilalleen ja kumartui puoleeni
ojentaessaan minulle lautasen.
"Olen pahoillani, että herätin teidät", sanoi hän vieläkin hymyillen.
"Minusta tuntui niin hauskalta katsella teitä, koska en mielestäni
milloinkaan ollut nähnyt niin virkistävän viatonta nuorta kuolevaista
elämässäni. Todellisuudessa ajattelin juuri lähteä hakemaan Madrasiaa
katsomaan teitä, kun satuitte heräämään."
Hän nauroi vielä sydämellisemmin tälle, ja minä siirsin katseeni
hänestä hänen holhokkiinsa.
"Älkää välittäkö hänestä" sanoi tyttö. "Hän on sellainen. Hänen
leikillisyytensä on kummallista ja joskus aivan vääräänosuvaa. Sinä
olet omituinen mies, Jimmie, älä kielläkään sitä. Ja minä kun annoin
sinusta niin loistavan kuvauksen eilen illalla -- kerroin, että sinä
varmaankin raivostuisit, jos vain saisit kuulla, etten ollut pyytänyt
herra Crayea tänne yöksi, ja vielä paljon muutakin -- enkö tehnytkin
niin, herra Craye?"
"No niin, tahdon varmasti mieluummin nähdä hänen istuvan täällä
hengissä syömässä kakkuaan kuin kaivaa hänet esille lumesta kuolleena",
huomautti herra Parslewe hyväntuulisesti. "Mutta, Craye, kuulkaahan
nyt: satutteko olemaan tuon maisemamaalarin, Crayen, sukulainen?"
"Olen juuri sama henkilö, herra Parslewe", vastasin. "Sen vuoksi olen
tullutkin tänne. Hain eilen jotakin viehättävää aihetta."
Hänen kasvonsa kirkastuivat vilpittömästä ilosta ja hän ojensi kätensä
pöydän yli puristaen sydämellisesti kättäni.
"Mikä onni!" huudahti hän. "Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni.
Olette etevä nuorimies, ja minä olenkin ihaillut töitänne siitä
hetkestä saakka, jolloin ensi kerran sain tilaisuuden katsella niitä.
Olen ostellutkin taulujanne. Tuolla takananne esimerkiksi on pari
maalaamaanne vesivärikuvaa ja --"
"Olen nähnyt ne jo."
"Ja yläkerrassa sijaitsevassa työhuoneessani on pari muuta", jatkoi
hän. "Niin, olen todellakin hyvin iloinen! Ja te oleskelette nyt näillä
seuduilla?"
"Saavuin Woolerin hotelliin kolme päivää sitten katsellakseni Cheviotin
ympäristöjä", vastasin minä.
"Lyhyeksikö ajaksi vain?"
"Ei. Olen oman aikani herra."
"Sitten kun vanha Edie voi tunkeutua kinosten läpi, lähetämme hänet
hakemaan tavaranne Woolerista, ja te saatte olla täällä kuin kotonanne,
herra Craye", sanoi hän nyökäyttäen päätään tavalla, mikä merkitsi,
ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan kieltäytymisestä. "Olen
kuuliainen palvelijanne niin kauan, kuin tahdotte vain vierailla
luonani."
"Kas niin!" huudahti neiti Durham. "Tiesin teidän sopivan mainiosti
yhteen. Mutta ehkä herra Craye pelkää ikävystyvänsä."
"Herra Craye ei ajattele mitään sellaista", vastasin nopeasti. "Hän on
vallan murtunut. Olette äärettömän ystävällinen, herra Parslewe, ja
teidän vieraanvaraisuutenne on ruhtinaallista."
"Pyh!" sanoi hän. "Meillä tulee olemaan hauskaa. Ja silloin kun sinä
olet läheisyydessä, tyttöseni, ei kellään ole ikävä", lisäsi hän
nyökäyttäen holhokilleen. "Hän on hyvin vilkas neitonen, herra Craye,
koska hän on hengittänyt kukkuloiden ilmaa keuhkoihinsa."
"Neiti Durham kuuluu varmasti noihin ihailtaviin emäntiin, jotka
eivät voi muuta kuin tehdä vieraansa onnellisiksi", sanoin katsahtaen
imarteluni esineeseen. "Ja minä olisinkin hyvin kiittämätön", lisäsin
vakavammin, "ellen hyväksyisi ystävällistä kutsuanne. Lupaan, etten
väsytä teitä."
"Herra Craye luulee voivansa maalata sellaisen taulun asunnostamme,
että kukkulatkin tulevat näkymään takalistolla, Jimmie", huomautti
neiti Durham. "Sinä ostat kai sen sitten, vai mitä?"
"Vaikene, nainen, vaikene! Sittenpähän nähdään", vastasi herra
Parslewe. "Täällä on hienompiakin aiheita kuin tämä vanha paikka, mutta
ette voi nähdä niitä tänään", lisäsi hän kääntyen puoleeni. "Lunta
on syvälti ja paksulti kaikkialla seiniemme ympärillä ja seuraavan
vuorokauden ja ehkä enemmänkin kuluessa voitte katsella seutua vain
tornimme huipulta. Mutta mainio katselupaikka se onkin."
Ja hän vei minut sinne aamiaisen jälkeen. Sen muurinsakaroilla
varustetulta huipulta oli ihmeellinen näköala ympäröiville seuduille,
ja meidän ollessamme siellä ja katsellessamme lumista maisemaa hän
näytteli minulle sen pääpiirteet. Silloin näin sen, mitä en ollut
voinut huomata edellisenä iltana, että tämä Kelpieshaw oli ehdottomasti
eristetty kaikilta puolilta, ainakin minun käsitykseni mukaan, koska ei
läheisyydessä näkynyt ainoatakaan lammaspaimenen eikä metsänvartijan
majaakaan.
"Pidätte varmaankin yksinäisyydestä, herra Parslewe", huomautin
katsellen ympärilleni. "Ja tämä on varmasti yksinäinen paikka."
"Niin on", myönsi hän. "Tämä sopii minulle ja on vieläkin edullisempaa
holhokilleni ainakin nykyään. Kun toin hänet Intiasta tänne, missä hän
on syntynyt, ryhdyin etsimään miellyttävää asuntoa näiltä seuduilta.
Ja sitten löysimme tämän linnan, joka oli silloin melkein raunioina.
Ostin tämän, laitoin kuntoon ja kalustin, toin tänne Lontoosta paljon
sellaisia esineitä, jotka olin jättänyt sinne säilöön lähtiessäni ensi
kerran Intiaan monta vuotta sitten. Niin asetuimme asumaan tänne. Tyttö
pitää tästä, kuten minäkin."
Hän hymyili puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti, ja me
laskeuduimme portaita jälleen erääseen suureen arkihuoneen yläpuolella
sijaitsevaan huoneeseen, jossa herra Parslewe säilytti kirjojaan ja
kokoelmiaan. Se oli jonkinlainen kirjaston ja museon välimuoto, ja minä
voin huomata hänen olevan melko ylpeän sinne kokoamistaan tavaroista.
Huomasin myöskin, että isäntäni oli varakas mies, koska ainoastaan
rikkailla on varaa sellaisten esineiden ostamiseen. Hän ryhtyi, kuten
kaikki muinaistutkijat, näyttelemään minulle kalleimpia aarteitaan ja
kertomaan niistä, ja kun hän huomasi minunkin tuntevan hieman tätä
alaa, ryhtyi hän kaivamaan esille toisia esineitä vanhoista arkuista
ja kaapeista. Hänen syventyessään mielitoimeensa katselin muutamia
vanhoihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, jotka olivat rivissä eräässä
syvennyksessä, ja jälleen näin erään kirjan kannessa saman vaalenneen
kullatun vaakunan ja mielilauseen, jotka olin jo ennen huomannut
kuparilippaan kannessa arkihuoneessa. Hän sattui kohottamaan katsettaan
ja huomasi minun katselevan sitä.
"Kuinka kummallinen mielilause tämä onkaan, herra Parslewe. Näin sen
vanhassa kuparilippaassanne tahi -laatikossanne tuolla alakerrassa.
'Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.' Mitä se tarkoittaa?"
Hän naurahti ivallisesti.
"Se merkitsee luullakseni sitä, että nuo ihmiset, jotka sen keksivät,
olivat hyvin taipuvaisia noudattamaan omaa mieltään", hän vastasi.
"Kuinka he sitten onnistuivat siinä, on eri asia. Tässä on esimerkiksi
muudan viidennellätoista vuosisadalla painettu kirja, jonka kuvat ovat
vielä niin kirkkaat, kuin ne olisi vasta painettu. Katsokaa, kuinka
hienoa työtä se on."
Olin aikonut kysyä häneltä, minkä suvun vaakuna ja mielilause se
oli, koska se oli kiihoittanut uteliaisuuttani, mutta huomattuani
hänen joko olevan välinpitämättömän asiasta tahi haluttoman sitä
selittämään kiinnitin tarkkaavaisuuteni hänen näyttämiinsä esineisiin.
Kulutimme melkein koko aamun katselemalla hänen kokoelmiaan ja sovimme
yhteen ihmeellisesti. En ollut kuitenkaan pahoillani, kun neiti
Durham tuli huoneeseen vaatien minua mukaansa pihalle katselemaan
hevostaan, koiriaan ja muita kotieläimiään. Vanha mies oli puhdistanut
pihan melkein kokonaan lumesta, mutta seinien ympärillä oli vielä
suuria kinoksia. Katsoin portilta niiden yli melko kärsimättömänä,
koska halusin tarkastella lähemmin seutua ja koska sain sellaisen
vaikutelman, ettei neiti Durham ollut lainkaan haluton oppaaksi.
"Älkää luulko joutuvanne tänne vangiksi hyvinkään pitkäksi ajaksi",
huomautti hän äkkiä keskeyttäen hiljaiset mietteeni, jotka aiheutuivat
edessäni leviävän valkoisen laajan erämaan katselemisesta. "Tähän
aikaan vuodesta sulaa lumi pian. Teidän ei tarvitse lainkaan hämmästyä,
vaikka huomaisittekin sen hävinneen herätessänne huomenna, niin
paksulti kuin sitä onkin."
"Jos niin käy ja me voimme lähteä liikkeelle, niin haluatteko näyttää
minulle joitakin mielipaikkojanne?" ehdotin minä. "Voisin silloin ehkä
tehdä pari luonnosta."
"Tietysti. Roddamin tien varrella on muudan ihana paikka. Vien
teidät sinne heti, kun lumi sulaa, ja saatte sitten oikein hekumoida
katselemalla sitä."
Meidän täytyi kuitenkin odottaa kolme päivää, ja koko sinä aikana
isäntäni ja emäntäni tekivät kaiken voitavansa huvittaakseen minua,
ikään kuin he olisivat tunteneet olevansa pakotettuja korvaamaan
minulle jotenkin viipymisen, vaikka minä, puhuakseni suoraan, olinkin
tarpeeksi kiintynyt heihin persoonallisesti tarvitsematta muuta
ajanvietettä. Herra Parslewe oli erikoisluonne täynnä kaikenlaisia
päähänpistoja, hyvin leikillinen ja ivallisen järkevä. Hän oli
nähtävästi nähnyt paljon ihmisiä ja maailmaa, ja hänen mielipiteensä
asioista olivat yleensä yhtä mielenkiintoisia kuin huvittaviakin.
Huomasin kuitenkin hänen tietonsa maastamme ja aikakaudestamme melko
vanhentuneiksi; hän ei näyttänyt tietävän nykyajasta mitään, vaikka
hänellä olikin hieno kokoelma muistelmia entisen sukupolven ajoilta.
Mutta muudan hänen satunnainen huomautuksensa selitti sen.
"Lähdin Englannista Intiaan ja Itämaihin yhdenkolmattavuotiaana", sanoi
hän minulle eräänä iltana tavallisen keskustelumme lomassa, "ja näin
kotimaan rannan uudestaan vasta viisikymmenvuotiaana. Nyt palattuani
takaisin ja elettyäni täällä muutamia vuosia en tahdo nähdäkään siitä
enempää, kuin mitä näen vanhan rakkaan tornini huipulta. Täällä minä
olen ja täällä pysynkin."
Arvailin, aikoiko hän pidättää nuoren ja kauniin holhokkinsakin siellä,
mutta olin ollut talossa vielä niin vähän aikaa, etten uskaltanut
kysyä sitä häneltä. Olin kuitenkin jo ehtinyt rakastua Madrasiaan;
olisihan ollutkin outoa, ellei niin olisi käynyt. Ja aioin panna
liikkeelle kaikki taivaan ja maan voimat saadakseni hänet omakseni.
Olinkin sen vuoksi äärettömästi kiitollinen, kun neljäntenä päivänä
talvi äkkiä hävisi olemattomiin kuin taikavoimasta ja kevät otti
jälleen vallan käsiinsä valaen kukkuloille ja laaksoihin lämmintä
ja auringonpaistetta. Silloin Madrasia ja minä lähdimme talosta
jättäen herra Parslewen kirjojensa ja paperiensa pariin ja aloimme
kuljeskella seudulla ja kehittää tuttavuuttamme onnellisissa merkeissä.
Ensi kohtauksessamme oli ollut lohduttavaa romantiikan tuntua, mikä
luullakseni tehosi meihin molempiin. Se ei ollut vieläkään haihtunut,
vaan leijaili ilmassa ympärillämme, ja nyt siihen tuli lisäksi mitä
arvoituksellisimman ja kummallisimman salaisuuden aavistus.
Alustavasti sen ilmaisi muudan mies, joka tuli Woopertonista ja
Roddamista johtavaa tietä ja sattui näkemään minun ja Madrasian
istuvan eräällä kalliopengermällä tien vieressä minun valmistaessani
pikaista luonnosta ja Madrasian katsellessa työtäni. Vieras näytti
matkailijalta; hänen yllään oli näet sellainen puku, joita matkailijat
tavallisesti käyttävät. Muussa tapauksessa olisin ehkä luullut
häntä kauppamatkustajaksi tahi joksikin varakkaaksi kauppiaaksi,
joka harrastaa kävelymatkoja. Hän oli melko kookas, lihavahko ja
punakka mies, teräväsilmäinen ja, kuten hetkisen kuluttua huomasimme,
kohteliaskin, niin, melko kohtelias käytökseltään. Hän katsoi meihin
tarkasti ja tullessaan kohdallemme pysähtyi tien keskelle kohottaen
lakkiaan, joka oli viimeisintä kuosia.
"Anteeksi", sanoi hän hymyillen anteeksipyytävästi ja mielistelevästi.
"Voitteko sanoa minulle, sijaitseeko täällä jossakin läheisyydessä
muudan Kelpieshaw-niminen talo?"
Madrasia vastasi hänelle heti.
"Kolmen kilometrin päässä tuonnempana laaksossa. Ette voi kulkea sen
sivu näkemättä sitä", sanoi hän.
Mies kumarsi hymyillen jälleen mielestäni hieman liian liehittelevästi.
"Herra Parslewe asuu luullakseni siellä?" sanoi hän. "Herra James
Parslewe."
"Kyllä herra Parslewe asuu siellä", myönsi Madrasia. "Haluatteko tavata
hänet?"
Mies hymyili jälleen, mutta tällä kertaa arvoituksellisesti.
"Toivoakseni saan kunnian tervehtiä herra Parsleweä hänen kotonaan",
vastasi hän. "Herra Parslewe -- kenties te tunnettekin hänet -- on kai
hyvin perehtynyt muinaisesineihin ja kaikkeen sellaiseen?"
"Hänen taipumuksensa vetävät häntä vähän sinnepäin", vastasi Madrasia
hieman ajattelemattomasti. "Onko teidänkin laitanne samoin?"
Mies heilautti kättään poistuen kauemmaksi meistä.
"Olen vain harrastelija, pelkkä harrastelija", sanoi hän vieläkin
hymyillen. "Vain oppilas, niin sanoakseni."
Hänen kävellessään laaksoon päin katselimme häntä miettiväisinä.
"En pitänyt lainkaan tuosta miehestä", sanoi Madrasia äkkiä.
"En minäkään, vaikka en tiedäkään, miksi. Tohtori Fellin tapauksia,
luullakseni. Liian altis hymyilemään, vai mitä?"
"Imelä. Ihmettelenpä, kuka hän on ja mitä hän haluaa?"
"Hän ei missään tapauksessa näyttänyt tomukuivalta muinaistutkijalta",
huomautin vielä.
Mutta minkänäköinen mies sitten lienee ollutkin, näimme hänet Parslewen
seurassa tultuamme kotiin. He istuivat vastakkain takan ääressä, ja
Parslewe esitti hänet meille empimättä herra Pawleyksi.