Vaikka almanakan mukaan olikin jo kevät ja sekin jo hyvällä alulla,
ei lumikausi vielä ollut vähääkään ohi tässä villissä rajaseudussa.
Oli huhtikuun yhdeksästoista päivä. Voin määrätä sen näin tarkasti sen
vuoksi, että syntymäpäiväni on saman kuukauden kahdeksantenatoista,
ja minä satuin viettämään sen, täytin silloin kolmekolmatta vuotta,
eräässä vanhanaikaisessa hotellissa Woolerissa ja juhlin sitä
tilaamalla päivällistä syödessäni palan paineeksi pullollisen
niin hyvää viiniä, kuin talo vain voi tarjota. Johtuiko se sitten
tuosta viinipullosta vai pikemminkin pelkästä tietämättömyydestä
ja liiallisesta itsetietoisuudesta, että minä seuraavana aamuna
yritin jotakin sellaista, mikä myöhemmin osoittautui mahdottomaksi
voimannäytteeksi. Lähdin matkalle heti aamiaisen jälkeen aikoen ennen
iltaa kiertää täydellisesti Skotlannin rajan ja Woolerin välisen
seudun kulkemalla Kirknetownin, Coldburnin ja Cheviotin kautta ja
palaamalla takaisin lähtöpaikkaani Hedgehope Hillin ja Kelpie Strandin
sivuitse. Siitä olisi muodostunut ihana retki jonakin pitkänä kauniina
kesäpäivänä, mutta pohjoisen huhtikuun epävarmojen säiden vallitessa
oli se niin ajattelematon seikkailu, että se saattoi minut hyvin
ikävään tilanteeseen ennen iltapäivän loppua. Aamu oli kirkas ja
lupaava, ja kaikki sujuikin mainiosti monta tuntia. Mutta noin kello
kolmen aikaan katosi aurinko näkyvistä, taivas synkkeni epäilyttävästi,
ja ilma alkoi jäähtyä. Hetkisen kuluttua alkoi sataa luntakin
sellaisella tavalla, että se minulle etelämaalaiselle oli vallan outoa.
Sitä tuli sakeasti ja sokaisevasti yhtä mittaa: se peitti jäljet
nopeasti kasautuen kaikkiin kuoppiin, ja olin jo näkevinäni itseni
eksyksissä. Kello viiden ja kuuden välillä olin joutunutkin siihen
tilanteeseen. Mikäli voin saada selville taskukartastani, olin jossakin
Cheviotin, Cairn Hillin ja Hedgehope Hillin välisessä kulmauksessa
Harthope Burnin äärimmäisellä läntisellä laidalla, mutta ympäristöstä
päättäen olisin yhtä hyvin voinut olla Andien ylimmäisillä rinteillä.
Voin juuri erottaa noiden kolmen korkean kukkulan huiput, mutta en
nähnyt jälkeäkään mistään majatalosta enkä asumuksesta, ja vieläkin
ikävämpää oli, ettei karttaani ollut merkitty mitään ravintolaa, taloa
eikä kylää -- tarkoitan kohtuullisen matkan päähän. Ja polultanikin
olin jo eksynyt. Lumi alkoi tähän aikaan muodostaa sileän, paksun,
valkoisen maton eteeni. Voin ehkä kulkea turvallisestikin tuolla
matolla, mutta yhtä mahdollisesti saatoin vajota johonkin kuoppaan
voimatta sitten päästä sieltä pois. Ja lähin merkitty paikka,
Middleton, oli monen peninkulman päässä, ja ilta alkoi nopeasti pimetä.
Paikka, missä tein nämä ylimalkaiset laskelmani, sijaitsi erään pienen
näreikön suojassa. Olin pysähtynyt siihen hetkiseksi levähtämään ja
miettimään parasta ratkaisua. Mutta ei ollut muuta tehtävää kuin
ponnistella vain eteenpäin ja luottaa onneensa. Valmistauduin siihen
ottamalla kulauksen pullostani, jossa onneksi oli vielä jäljellä
puolet sen alkuperäisestä viski- ja vesisekoituksesta, ja syömällä
loput eväistäni. Kun sitten hetkisen kuluttua poistuin suojastani ja
kiersin näreikön toiselle puolelle, eivät näkemäni mahdollisuudet
olleet lainkaan miellyttävät. Lunta satoi yhä nopeammin ja sakeammin,
ja pimeä oli varmasti tulossa. Näytti aivan siltä, että minun piti
joko ponnistella lumessa useampia peninkulmia kuin aavistinkaan tahi
pakosta ryömiä ensimmäiseen löytämääni suojaan ja viettää siellä
surkea yö. Mutta vielä silloinkin huono onneni oli kääntymäisillään.
Kompuroidessani eteen- ja alaspäin korkealta nummelta laaksoa kohti
huomasinkin äkkiä päässeeni jonkinlaiselle polulle tahi poljetulle
tielle, kovalle ja leveälle, mistä otin selon pistelemällä kepilläni
eri paikkoihin. Ja aivan yhtäkkiä, jatkettuani vielä hetkisen matkaani
itää kohti, näin jonkin talon kirkkaat ja houkuttelevat valot.
Ilta oli jo niin pimennyt ja tanssivia lumihiutaleita satoi niin
sakeasti, että minä olin tullut aivan lähelle taloa, ennen kuin sain
selville, millaisen talon oikeastaan olin näin sattumalta onnekseni
löytänyt. Se sijaitsi vähän matkan päässä tiestä sen pohjoispuolella
jonkinlaisessa nummen lahdelmassa. Korkeampi maa laskeutui
penkereittäni sen seinien juurelle kaikilta muilta puolilta, paitsi
siltä, missä minä seisoin. Piha ympäröi sitä joka puolelta; seinät sen
kolmella sivulla olivat tavattoman korkeat, mutta minun puolellani
matalammat -- niin matalat, että voin katsella niiden yli. Ja rakennus
oli niin kummallisen näköinen, etten milloinkaan ennen ollut sellaista
tavannut. Sen keskustassa oli korkea nelikulmainen torni, jossa oli
muurinsakaroilla varustettu huippu. Sen läntisiin ja itäisiin kulmiin
liittyi matalampia, vaikkakin melko korkeita sivurakennuksia, ja
muutamassa näiden siipien yhtymäkohdassa oli toinen torni kartiomaisine
huippuineen. Paikka oli kokonaisuudessaan niin keskiaikainen näöltään,
että se siirsi ajatukseni rosvoritareihin, karjanryöstöihin ja
muuhun samanlaiseen. Muudan seikka vahvisti vielä otaksumaani, että
rakennus oli vanha -- sen alemmissa osissa ei näet ollut ainoatakaan
ikkunaa. Seinät näyttivät olevan muurattuja teräskovista aineista
minkään ikkunan tahi oven niitä rikkomatta. Näkemäni valot kajastivat
ikkunoista, jotka olivat noin viidentoista tahi parinkymmenen jalan
korkeudella maasta -- muudan pyöreässä tornissa, muudan vasemmassa ja
muudan oikeassa siivessä.
Mutta päästyäni pihalle polvenvahvuisessa lumessa kahlattuani sain
vasta selville, missä ovi sijaitsi. Se oli pyöreän tornin juuressa, ja
päästyäni sen luo huomasin sen olevan sopusoinnussa kaiken muun kanssa,
se kun oli valmistettu jykevistä tammilankuista, jotka olivat jo
vuosien mustuttamia. Se oli vahvistettu suurilla rautanauloilla, joiden
päät olivat nelikulmaisia, ja sijoitettu yhtä jykeviin puitteihin
kuin se itsekin oli. Ovi oli noita ovia, jotka ovat kiinni ollessaan
sen näköisiä, kuin ne eivät milloinkaan enää aukeaisi, ja kun minä
lyhyen tarkastuksen jälkeen koputin sen hirvittäviin lankkuihin, koska
ei mitään soittokelloa ollut näkyvissä, tein sen arvaillen, voiko
sellainen heikko kutsu tunkeutua sen ilmeisen paksuuden läpi.
Suuri ovi avautui kuitenkin melkein heti. Edessäni seisoi, pitäen
lamppua korkealla päänsä yläpuolella, vanhahko, pitkä, laiha ja tuiman
näköinen nainen, joka aluksi selvästi säpsähti nähdessään minut,
mutta alkoi sitten tuijottaa minuun ilmeisen epäluuloisesti. Hänen
kasvoissaan ei ollut merkkiäkään ystävällisyydestä, ja se huomio
karkoitti päästäni kaiken sen, mitä olin aikonut sanoa. Onnistuin
kuitenkin änkyttäen kysymään:
"Tuota noin -- voitteko ilmoittaa minulle, missä minä olen? Tarkoitan
-- mikä on lähimmän kylän nimi? Olen matkalla Wooleriin ja --"
Minusta näytti jo melkein siltä, kuin ovi olisi aiottu sulkea nenäni
edessä, ja varmasti pienensikin nainen välillämme olevaa kapeaa rakoa.
"Lähin paikka on Middleton", vastasi hän. "Teidän on jatkettava
matkaanne vain samaa tietä. Sinne on noin kymmenen kilometriä."
"Kymmenen kilometriä tällaisessa lumipyryssä!" huudahdin minä. "Olen --"
"Se on lähin paikka", kiiruhti hän sanomaan, "koska tämän paikan ja
Middletonin välillä ei ole ainoatakaan taloa. Ja neuvoisin teitä
jatkamaan matkaanne heti, sillä lumipyry muuttuu vain kovemmaksi illan
kuluessa, eikä tiekään ole --"
Jonkun tytön kirkas, sointuisa ja hieman komentava ääni keskeytti
naisen töykeän puheen.
"Tibbie, mikä on hätänä? Kuka siellä on?"
Naisen kasvot synkistyivät. Mutta hän raotti kuitenkin ovea
tahtomattaankin. Näin silloin hänen seisovan melko pienessä
nelikulmaisessa kivieteisessä, ja hänen oikealla puolellaan olevat
kiviportaat, joiden askelmat oli nähtävästi vasta äskettäin uusittu,
johtivat tämän kummallisen vanhan talon ylempiin kerroksiin. Ja minä
näin vielä enemmänkin, nimittäin hennot, kauniit, hienoihin sukkiin ja
kenkiin verhotut nilkat, sievän hameenhelman ja portaitten ulkoneman
ennen muuta.
"Muudan nuorimies vain, neiti, kysyy tietä", sanoi ovenvartija. "Hän on
matkalla Wooleriin ja minä olen sanonut hänelle --"
"Wooleriinko? Ja tällaisessa pyryssä? Mahdotonta, Tibbie! Miksi --"
Sievät kengät sipsuttelivat äkkiä portaita alas. Ja ennen kuin
ehdin todeta onneani, katseli niiden omistaja minua uteliaasti ja
kiinnostuneena. Olin luullakseni melko kurjan kulkurin näköinen, koska
sadetakkini ei ollut enää kaikkein uusimpia ja päässäni oli iänikuinen
ruma mielihattuni. Kohotin kuitenkin sitä ja kumarsin niin kohteliaasti
kuin suinkin. Ja jos minä jäinkin tuijottamaan, tapahtui se sen vuoksi,
että vanhan naisen lamppu valaisi minulle niin kauniin tytön, ettei
hyvä onneni ollut milloinkaan tuonut eteeni hänen vertaistaan. Ja ehkä
sen tähden, että me molemmat olimme nuoria, uskalsin minä hymyillä
hänelle tieten tahtoen.
"Luulette minun eksyvän pyryssä ja otaksutte jonkun löytävän minut
kuolleena huomenna?" virkoin minä.
"Niin teille varmasti käy, jos vain koetatte päästä Wooleriin tänä
iltana", vastasi tyttö reippaasti. "Sellainen on mahdotonta, vaikka te
tuntisittekin tien, ja luullakseni te ette tunne sitä. Teidän täytyy
tietysti jäädä tänne. Holhoojani, herra Parslewe, on kyllä poissa,
mutta --"
"Herra ei välitä juuri lainkaan vieraista, neiti", keskeytti vanha
nainen. "Hänen määräyksiään --"
Tyttö kääntyi hänen puoleensa sellainen ilme harmaissa silmissään,
että sain selvän käsityksen hänen käskevästä luonteestaan ja
itsevaltiudestaan.
"Joutavia, Tibbie!" huudahti hän. "Isännälläni olisi paljonkin
sanomista, jos me vain karkoittaisimme jonkun matkamiehen pois
oveltamme tällaisena iltana. Teidän pitää tulla huoneeseen", jatkoi
hän kääntyen jälleen hymyillen puoleeni. "Herra Parslewe on mitä
vieraanvaraisin mies ja toivottaisi teidät sydämestään tervetulleeksi,
jos hän vain sattuisi olemaan kotosalla. En tiedä lainkaan, onnistuuko
hän pääsemäänkään kotiin tänä iltana. Mutta minä olen nyt ainakin
kotona", lopetti hän silmien välähtäessä veitikkamaisesti. "Seuratkaa
vain minua!"
En odottanut toista kutsua. Hän sipsutteli jo portaita ylös varjellen
sievästi hamettaan koskettamasta harmaaseen kiviseinään, ja minä
kiiruhdin hänen jäljessään. Kiipesimme noin parikymmentä askelmaa
vanhan naisen valaistessa matkaamme lampullaan, tulimme sitten toiseen
suurempaan samanlaiseen kiviseinäiseen lämpiöön kuin alempikin oli.
Se oli koristettu vanhoilla keihäillä, musketeilla, lyömämiekoilla
ja ketunraudoilla, ja siihen aukeni pari ovea, jotka sattuivat juuri
silloin olemaan selkoselällään. Toisesta näkyi tilava keittiö, jossa
muudan vanha mies istui suuren leimuavan takkavalkean ääressä, ja
toisesta päästiin tilavaan ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, jonka
takassa palavan valkean varjot tanssivat laudoitetuilla seinillä.
"Riisukaa märät vaatteenne ja antakaa ne Tibbielle", komensi emäntäni.
"Ja sitten, Tibbie, teetä! Ja heti! Tulkaa nyt sisään", lisäsi
hän opastaen minut arkihuoneeseen. "Ja jos haluatte viskiä teetä
odottaessanne, on sitä tuolla sivupöydällä. Tahdotteko?"
"Kiitoksia vain, mutta siemaisin juuri äsken annoksen", vastasin minä.
"Onneksi oli minulla sitä vielä hieman pullossani jäljellä. Olette
äärettömän ystävällinen osoittaessanne tällaista vieraanvaraisuutta."
"Joutavia!" sanoi tyttö nauraen. "Kukaan ei voisi karkoittaa koiraakaan
oveltaan tällaisena iltana. En tiedä ollenkaan, onnistuuko holhoojani
päästä kotiin tänä iltana -- hän ja hänen vanha poninsa voivat tehdä
ihmeitä ja ovat joskus päässeet läpi, vaikka kinokset ovat olleetkin
parin kolmen jalan paksuisia. Mutta te olette nyt ainakin turvassa.
Istuutukaa, olkaa niin hyvä."
Hän viittasi takan vieressä sijaitsevaan isoon nojatuoliin, ja minä
tottelin häntä ja vajosin siihen voidakseni katsella vapaammin
ympäristöäni ja emäntääni. Huone oli varmasti osa siitä nelikulmaisesta
tornista, jonka olin nähnyt pihalta, ja täytti erään kerroksen siitä
kokonaan. Siinä oli pari suurta värillistä ikkunaa, seiniä kiertävä
laudoitus oli jotakin tummaa puulajia, vanha ja vuosien mustuttama;
kalusto oli sen mukainen; siellä oli vanhoja tauluja, vanhaa hopeaa ja
kuparia, vanhoja kirjoja, ja minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin
äkkiä joutunut johonkin seitsemännentoista vuosisadan asumukseen.
Mutta tyttö oli sentään tarpeeksi nykyaikainen. Hän näytti olevan
noin yhdeksäntoista tai parinkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkä,
solakka ja notkea; hänen tukkansa oli ruskea, silmänsä harmaat ja
kasvonsa iloiset ja terveenväriset. Luulin sen johtuvan siitä, että
hän ehkä kulutti suurimman osan ajastaan ulkosalla, ja minä kuvittelin
jo näkeväni hänet urheilupuvussa ja lujissa kengissä kiipeämässä
kukkuloille. Mutta juuri nyt hän näytti olevan hyvin näppärä
talousaskareissa, ja minäkin olin kiitollinen siitä, että minulla
riisuttuani päällystakkini ja hattuni oli ylläni aivan uusi puku, minkä
vuoksi nyt näytin paljon paremmalta kuin ovelle koputtaessani.
Pöydällä oli sytytetty lamppu, ja tyttö väänsi sen sydämen ylemmäksi.
Kun valo kirkastui, kääntyi hän ja katsoi minuun tarkkaavaisemmin.
"Olette varmaankin vieras täällä", hän sanoi. "Ette ole kotoisin näiltä
seuduilta."
"En olekaan", vastasin, "muussa tapauksessa en olisi ollut niin
mieletön, että olisin ruvennut toteuttamaan aikomaani yritystä."
Kerroin hänelle sitten lyhyesti aikeeni. "Voitte itsekin nähdä, kuinka
onnellinen olen pelastuksestani, mistä minun on kiittäminen teitä. Ja
sallikaa minun esitellä itseni: Nimeni on Alvery Craye ja tulen tänne
Lontoosta."
"Lontoostako?" huudahti tyttö ihmetellen. "Siellä en ole vielä
milloinkaan käynyt. Nimeni -- teistä se varmaankin kuulostaa
kummalliselta -- on Madrasia -- Madrasia Durham. Oletteko milloinkaan
kuullut niin kummallista nimeä?"
"En milloinkaan!" myönsin minä. "Mistä se johtuu?"
"Olen syntynyt Madrasissa", vastasi hän. "Isäni oli siellä kauppias.
Herra Parslewe, holhoojani, jonka kanssa minä nyt asun täällä, oli
hänen liiketoverinsa. He kuolivat -- tarkoitan isääni ja äitiäni --
minun pienenä ollessani, minkä vuoksi herra Parslewe on pitänyt minusta
huolta sen jälkeen. Tulimme Englantiin kolme vuotta sitten, ja herra
Parslewe osti tämän vanhan paikan laitattaen se kuntoon. Pidättekö
tästä?"
"Äärettömästi, siitä päättäen, mitä jo olen nähnyt. Millainen rakennus
tämä oikeastaan on tahi tarkemmin sanoen, mikä tämä on ollut?"
"Herra Parslewe sanoo tätä kuudennellatoista vuosisadalla rakennetuksi
pieneksi linnakkeeksi -- siis jonkinlaiseksi linnoitukseksi", vastasi
hän. "Näitä tällaisia on useita siellä täällä Tweedin kummallakin
rannalla. Saavuttuamme Englantiin asuimme jonkin aikaa Berwickissä
hakien jotakin vanhaa paikkaa. Sitten me löysimme tämän ja majoituimme
tänne. Kesällä tämä on ihana, mutta talvella hieman kaamea."
"Onko tällä mitään nimeä? Tätä ei ole merkitty karttaani."
"Nimeäkö? Kyllä. Tätä sanotaan Kelpieshawiksi tätä ympäröivän Kelpie
Strandin mukaan ja tämä sijaitsee Langlee Cragsin ja Hedgehope Hillin
välillä. Mutta saatte nähdä enemmän huomenna, jos vain myrsky siihen
mennessä lakkaa."
Vanha nainen tuli nyt huoneeseen kantaen teetarjotinta. Vaikka hän
olisi ollutkin suutuksissaan minun sinne tulostani, tiesi hän kuitenkin
tehtävänsä, sillä hänen kotitekoiset kakkunsa olivat yhtä hyvät, kuin
hänen kasvonsa olivat ankarat.
"Hän on ainoa palvelijattaremme", huomautti emäntäni kaataessaan teetä
kuppeihin. "Tibbie Muir; hän on ollut luonamme tänne tulostamme saakka.
Vanhus, jonka näitte keittiössä, on hänen miehensä, Edie Muir. Hän
on hyödyllinen apulainen. Hän ruokkii ponin, askartelee kaikenlaista
pientä ja nuokkuu takan ääressä. Hänellä on hyvin vähän tehtävää, mutta
Tibbie on äärettömän toimelias."
"Toivoakseni hän suo minulle anteeksi tuloni", sanoin minä.'
"Hänen haukuntansa voittaa hänen puremisensa. Hän on noita uskollisia
palvelijoita, joista voidaan lukea kirjoista, mutta joita harvoin
tavataan todellisessa elämässä. Hän on saanut päähänsä, että jollei
herra Parslewe ole kotona, on hänen oltava varuillaan. Luullakseni hän
pitää minua vielä lapsena. Mutta minä olen tietysti hänen emäntänsä."
"Herra Parslewe ei toivoakseni suhtaudu minuun kuin tunkeilijaan?
Olisin ehkä sittenkin voinut ponnistella määräpaikkaani."
"Tuskinpa, epäilen sitä suuresti", vastasi hän tiukasti. "Ja herra
Parslewe taas ihastuu saadessaan tutustua teihin. Jos vain voitte
keskustella hänen kanssaan jostakin ikivanhasta, kuten vanhoista
kirjoista tahi tauluista, vanhoista pannuista, padoista ja lautasista,
on hän enemmänkin kuin ihastunut."
Katselin ympärilleni huoneessa. Se oli sellainen, jota on hyvin vaikea
valaista. Siellä oli pimeitä ja varjoisia paikkoja ja loukkoja. Mutta
minä näin kuitenkin kaappeja, laudakkoja ja laatikoita, jotka selvästi
olivat aivan täynnä sellaisia esineitä, joista neiti Durham oli
juuri maininnut. Siellä oli myös minun vasemmalla puolellani jykevä
tarjoilupöytä, joka minusta näytti olevan aivan täynnä vanhaa hopeaa.
"Onko herra Parslewe kokoilija?" kysyin. "Vai onko hän muinaistutkija?"
"Hieman molempia, luullakseni", vastasi hän ojentaessaan minulle
teekupin. "Hän tuo joka tapauksessa aina mukanaan jonkin harvinaisen
esineen, jonka hän on nuuskinut esille jostakin. Ja hän kuluttaa
suurimman osan ajastaan lukemalla vanhoja kirjojaan. -- Korkeammalla
tornissa on muudan huone täynnä tuollaisia vanhoja teoksia, jotka ovat
niin suuriakin, ettei niitä tavallinen ihminen jaksa edes nostaakaan."
"Ja kuinka te sitten vietätte aikanne? Ette suinkaan niinkuin hän?"
Tyttö pudisti nauraen päätään.
"Ei, en ainakaan vielä; siirrän sellaisen harrastelun tuonnemmaksi,
kunnes olen vanha ja äreä mummo. Ei, kulutan aikani enimmäkseen
ulkosalla. Kalastelen hieman, harjoitan vähän jäniskoiriani ja
metsästelen melkoisesti. Etuihimme kuuluvat linnaamme ympäröivien
alueiden metsästysoikeudetkin. Seudut ovat kyllä vaikeata murtomaata,
mutta riistaa on viljalti."
"Olette siis oikea Diana", huomautin minä. "Entä herra Parslewe,
urheileeko hänkin?"
"Eipä juuri sanottavasti. Joskus hän lähtee ongelle ja ottaa silloin
tällöin pyssynkin mukaansa. Mutta nähdessään joen hän tavallisesti
vaipuu ajatuksiinsa ja katsoo melkein aina muualle, kun joku otus
sattuu ilmestymään ampumamatkalle, minkä vuoksi hänen yrityksensä eivät
juuri tuota mitään." Hän nauroi jälleen katsoen sitten minuun puoleksi
veitikkamaisesti ja puoleksi kysyvästi.
"Ihmettelenpä, mitä te oikeastaan hommaatte", sanoi hän.
"Minäkö? Hm, minä vain maalailen hieman", vastasin minä.
"Niin tekee holhoojanikin joskus. Hän sanoo tekeleitään töherryksiksi,
vaikka ne eivät olekaan niin huonoja. Tuolla riippuu pari hänen
valmistamaansa taideteosta."
Hän viittasi pariin vesiväriluonnokseen, jotka kullatuissa puitteissa
riippuivat loukossa lähellä takkaa. Nousin katsomaan niitä. Toinen oli
rakennuksesta ja toinen näköala Cheviotilta. Kummassakin oli hieman
taituruutta.
"Mitä te niistä ajattelette?" kysyi tyttö. "Ehkä olettekin oikea
tuntija sillä alalla?"
"Hyvin sieviä", vastasin minä. "Ja mielenkiintoisia minulle.
Tämänpäiväinen harhailemiseni aiheutuikin siitä, että tahdoin löytää
hyvän aiheen. Ja luullakseni olenkin nyt löytänyt sellaisen tästä
paikasta. Voisin maalata siitä mainion taulun, jos vain asettaisin nuo
kukkulat takalistolle."
"Voi, toteuttakaa kaikin mokomin aikeenne!" huudahti hän. "Ja
sitten minä pakotan holhoojani ostamaan sen teiltä, koska hän usein
muutenkin ostaa tauluja. Voisitte maalata minutkin siihen koirineni ja
pyssyineni. Näytän teille koirani aamulla, suloiset lemmikkini!"
Sovimme mainiosti yhteen jutellessamme näin kevyeen tapaan. Ilta
kului, mutta herra Parsleweä ei kuulunut kotiin. Söimme illallisen,
eikä hän vieläkään tullut. Ja kello kymmenen aikaan ilmoitti emäntäni
päätöksensä.
"Hän ei tule enää tänä iltana", sanoi hän. "Ja nyt on jo sitä paitsi
nukkumaanmenoaikanikin. Tibbie tulee pitämään huolta teistä, herra
Craye, ja minä voin vakuuttaa teille, että vuoteenne on hyvästi
tuuletettu. Älkää pelästykö huonetta. Se on aivan sen näköinen, kuin
siellä kummittelisi, mutta se on vain lorua."
Hän ojensi minulle kätensä, hymyili ja poistui. Hetkisen kuluttua
vanha nainen tuli huoneeseen ja opasti minut erääseen toisessa
sivurakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen. Se oli vieläkin
keskiaikaisemman näköinen kuin arkihuone, mutta tavattoman kodikas, ja
vuoteessa oli kuumia pulloja.
Luullakseni nukuin heti painettuani pääni pielukselle ja vaivuin
raskaaseen uneen. En tiedä lainkaan, mihin aikaan yöstä minä heräsin
äkkiä säpsähtäen ja näin erään miehen seisovan vuoteeni vieressä ja
katselevan minua salalyhdyn valossa puoleksi epäilevästi, puoleksi
kummastellen.