Kun Pietarissa levisi tieto, että Vsevolod Garshin maaliskuun 24
päivänä v. 1888 oli kuollut sen johdosta, että hän saman kuun 19 p.
mielipuolisuuden kohtauksessa oli heittäytynyt asuntonsa porraslavalta
alas portaiden väliseen aukkoon, niin tämä surusanoma otettiin
Venäjällä vastaan mitä haikeimmilla säälin ja kaipauksen tunteilla.
Sillä vaikka Garshin kuollessaan olikin vasta kolmenkymmenen kolmen
vuoden vanha (hän oli syntynyt Jekaterinoslavin kuvernementissä 2
p. helmikuuta v. 1855) ja vaikka hänen tuotteliaisuutensa, häntä
aika ajoin rasittavan sielun taudin takia, olikin jotenkin niukka,
niin oli kuitenkin tämä "kieltämätön, omaperäinen kirjailijakyky",
jolla lausunnolla Turgenjev kunnioitti nuorta kirjailijaa jo hänen
ensimäisen "Neljä päivää" nimisen kuvauksensa ilmestyttyä, ehtinyt
herättää niin suurta huomiota, että uskottiin Venäjän saaneen hänestä
uuden Dostojevskin, — tietysti, ei kirjalliseen suuntaan, vaan kyvyn
laatuun nähden. Paitse Turgenjevia, oli Leo Tolstoillakin, jonka
kouluun Garshin, varsinkin sotakertomuksissaan, kuuluu, hänestä suuria
toiveita, ja ell'ei Garshinin aikaista kuolemaa olisi väliin tullut,
niin näyttää siltä kuin olisi toteutunut Turgenjevin ennustus Venäjän
nuorempien kaunokirjailijain suhteen, että "Garshinista yksinään ehkä
jotakin tulee". Sillä eipä näistä yksikään näy tähän saakka vielä
saaneen Garshinin laajalle levinnyttä kirjailijanimeä syrjäytetyksi.
Kirjailijatoimessaan ei Garshin ehtinyt ulommaksi kertomusten tahi,
oikeammin sanoen, kuvausten ja usein hyvin lyhyeidenkin kuvausten
ahtaita rajoja. Mutta jotakin omituista, samalla tuskallista ja
viehättävää, niissä joka ainoassa on, mikä lukijata kerrassaan
ihastuttaa. Tekijän synnynnäinen alakuloisuus on antanut niille niiden
synkän värityksen ja ne aatteet, joita hän palveli, syvällisen,
siveellisen vaikutuksen.
Eikä ole iso Garshinin jättämä puhtaasti kaunokirjallinen perintökään.
Niissä kolmessa pienenlaisessa kirjassa, joihin kaikki hänen teoksensa
"kertomusten" nimellä ovat kootut, on näitä kaikkiaan kahdeksantoista
kappaletta. Kolmannessa, 1889 vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassa
on, paitsi A. Skabitshevskin kirjoittamaa, pääasiallisesti Garshin
autobiografiaan ja hänen kirjeisiinsä perustuvaa tekijän elämäkertaa,
joka täyttää melkein puolen kirjaa, neljä, ennen ainoastaan
sanomalehdistössä painettuina ollutta, pikku kertomusta, kuvaus
Ajaslarin tappelusta, johon Garshin itse otti osaa ja jossa häntä
ammuttiin jalkaan, "kirjeitä Pietarista", taidearvostelua koskevia
kirjoituksia ynnä kolme aivan lyhyttä runopätkää.