Mademoiselle piteli kädessään kuninkaan määräystä hänen isänsä
karkoittamisesta. Hän oli kalpea, ja hän oli tervehtinyt minua
arkaillen. Minä seisoin hänen edessään, ja ovenpielessä oli Rodenard,
jonka olin käskenyt tulla mukaani.
Lähestyessäni sinä päivänä Lavédania oli minut vallannut voimakas,
masentava häpeäntunne sen sopimuksen tähden, johon olin hänet
pakottanut. Olin miettinyt sitä, ja minulle oli selvinnyt, kuinka oikea
oli hänen huomautuksensa, että rakkaudessa ei kannattanut ottaa mitään,
mitä ei vapaaehtoisesti annettu. Häpeästä ja tästä johtopäätelmästä oli
muodostunut uusi päätös. Ettei sitä mikään voisin horjuttaa ja ettei
Roxalannen nähtyäni voimakas kaipaukseni saattaisi minua kiusaukseen
luopua aikomuksestani, olin arvellut viisaaksi, että viimeisen
keskustelumme aikana olisi todistaja minua pidättämässä. Sitä varten
olin käskenyt Ganymedeen seurata itseäni salonkiin saakka.
Hän luki asiakirjan loppuun; sitten hän loi minuun arkailevan katseen,
vilkaisten sitten Ganymedeeseen, joka seisoi jäykkänä paikallaan
ovensuussa.
»Oliko tämä kaikki, mitä voitte tehdä, monsieur?» tiedusti hän vihdoin.
»Ihan kaikki, mademoiselle», vastasin tyynesti. »En halua suurennella
palvelustani, mutta valittavana oli joko se tai mestauslava. Äitinne
oli pahaksi onneksi tavannut kuninkaan ennen kuin minä ja pahentanut
isänne asiaa myöntämällä, että hän oli syypää valtiopetokseen. Yhteen
aikaan olin senvuoksi menettämäisilläni kaiken toivoni. Olen kuitenkin
iloinen siitä, mademoiselle, että sain taivutetuksi kuninkaan olemaan
näinkin lempeä.»
»Ja viiteen vuoteen siis en saa nähdä vanhempiani.» Hän huoahti, ja
hänen surunsa oli perin liikuttava.
»Se ei ole välttämätöntä. Vaikka he eivät saa tulla Ranskaan, niin
voittehan te kyllä käydä heitä katsomassa Espanjassa.»
»Se on totta», haaveksi hän; »onhan sekin jotakin — eikö olekin?»
»Varmasti on; asiain näin ollen paljonkin.»
Hän huokasi taaskin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus.
»Ettekö tahdo istua, monsieur?» kehoitti hän vihdoin. Hän oli hyvin
rauhallinen tänään, tämä pieni neito — hyvin rauhallinen ja ihmeellisen
masentunut.
»Se on tuskin tarpeellista», vastasin lauhasti, minkä jälkeen hänen
katseestaan kuvastui lukemattomia kysymyksiä. »Oletteko tyytyväinen
puuhiini, mademoiselle?» tiedustin.
»Kyllä, minä olen tyytyväinen, monsieur.»
Siinä oli loppu, ajattelin, ja tahtomattani huoahdin minäkin. En
kuitenkaan liikahtanutkaan poistuakseni. »Arveletteko, että olen — olen
täyttänyt lupaukseni?»
Hän loi taaskin katseensa maahan ja astahti askeleen ikkunaan päin.
»Tottahan toki. Te lupasitte pelastaa isäni mestauslavalta. Sen olette
tehnyt, enkä vähääkään epäile, että voitavanne mukaan olette koettanut
lyhentää hänen karkoitusaikaansa. Niin, monsieur, lupauksenne on hyvin
täytetty.»
Hohhoo! Tullessani kypsynyt päätös kuiskutti korvaani, että minulla
ei ollut muuta tekemistä kuin poistua ja mennä tieheni. Mutta siitä
päätöksestä — sadoista sellaisista päätöksistä — huolimatta en
olisi voinut lähteä näin. Ainakin yhden ystävällisen sanan, yhden
ystävällisen silmäyksen tahtoisin saada lohdutuksekseni. Puhuisin
hänelle suorin sanoin aikomuksestani, ja hän saisi nähdä, että minussa
vielä oli jotakin hyvää, jonkun verran kunnian tuntoa, ja hän pitäisi
minua arvossa poistuttuani.
»Ganymedes», virkoin.
»Monseigneur?»
»Käske miesten nousta ratsaille!»
Sen kuullessaan Roxalanne pyörähti ympäri, silmät levällään
kummastuksesta, ja katsahti kysyvästi ensin minuun, sitten
Rodenardiin. Mutta hänen vielä katsoessaan viimemainittu kumarsi, teki
täyskäännöksen ja poistui huoneesta täyttämään määräystäni. Kuulimme
hänen kilisevin kannuksin astelevan eteissalin läpi pihalle. Kuulimme
hänen jyrisevällä äänellä huutavan komentosanan, ja sitten kuului
kavioiden töminää, varustusten kalahtelua ja muuta lähtövalmistelun
hälyä.
»Miksi käskitte miehenne ratsaille?» kysyi Roxalanne vihdoin.
»Koska asiani täällä on lopussa, ja me lähdemme.»
»Lähdette?» Hänen katseensa oli nyt suunnattu maahan, mutta otsan
rypistyksestä aavistin niiden ilmeen »Minne?»
»Pois täältä», vastasin. »Muulla ei tällä hetkellä ole mitään
merkitystä.» Pysähdyin nielemään jotakin, joka esti minut puhumasta
selvästi. Sitten sanoin: »Hyvästi!» ja ojensin rajusti hänelle käteni.
Hän katsoi minua silmiin pelottomasti, vaikkakin hämmentyneenä.
»Tarkoitatteko, monsieur, aikovanne poistua Lavédanista — tällä tavoin?»
»Kunhan vain lähden, niin mitäpä merkitsee lähtötapa?»
»Mutta» — hänen silmänsä osoittivat, että hän oli entistä pahemmin
hämillään, ja hänen poskensa kävivät vieläkin kalpeammiksi — »mutta
mehän — mehän teimme sopimuksen.»
»St, mademoiselle, rukoilen teitä!» huudahdin. »Minua hävettää sitä
muistellessani, melkein yhtä paljon kuin ajatellessani sitä toista
sopimusta, joka oli alkusyynä Lavédaniin tulooni. Viimeksimainitun
häpeän olen pyyhkinyt pois — vaikka te kenties ette sitä usko. Aion
pyyhkiä pois myöskin edellämainitun häpeän. Menettelin silloin
arvottomasti, mademoiselle, mutta rakastin teitä niin sydämestäni, että
minusta tuntui samantekevältä kuinka teidät saavuttaisin, että olisin
tyytyväinen, kunhan vain voittaisin teidät omakseni. Sen jälkeen olen
oppinut käsittämään, että se oli erehdys, että se oli väärin. En tahdo
ottaa sellaista, mitä ei anneta vapaaehtoisesti.»
»Ymmärrän, kyllä ymmärrän», mutisi hän eikä ollut huomaavinaan
ojennettua kättäni. »Olen siitä hyvin iloinen, monsieur.»
Vetäisin äkkiä käteni takaisin. Otin hattuni tuolilta, jolle olin sen
viskannut. Tuon hän olisi voinut minulta säästää, mietin. Hänen ei
olisi tarvinnut ilmaista riemuaan. Olisihan hän ainakin voinut puristaa
kättäni ja erota minusta ystävällisesti.
»Hyvästi, mademoiselle!» sanoin uudelleen niin jäykästi kuin
mahdollista ja käännyin ovea kohti.
»Monsieur!» lausui hän jälkeeni. Minä pysähdyin.
»Mademoiselle?»
Hän seisoi kainostellen, silmät alasluotuina ja kädet ristissä.
»Minulle tulee täällä yksinäistä.»
Seisoin liikahtamatta. Tuntui kuin olisin menettänyt liikuntakykyni.
Sydämeni sykähti rajusti toivosta ja tuntui sitten lakkaavan
sykkimästä. Mitä hän tarkoitti? Katsoin vielä kerran häntä suoraan
silmiin ja epäilemättä olin hyvin kalpea. Mutta ettei turhamaisuus
saisi minua narratuksi, en uskaltanut toimia arvelujen nojalla. Niinpä
sanoinkin:
»Se on totta, mademoiselle. Teille käy olo yksinäiseksi; valitan sitä.»
Syntyi hiljaisuus, ja minä käännyin taaskin ovelle päin; toivoni
lamaantui yhä enemmän joka askeleella, jonka astuin siihen suuntaan.
»Monsieur!»
Hänen äänensä naulasi minut kynnykselle.
»Mitä on tyttö-raukan tehtävä, kun tämä suuri tilus joutuu hänen
hoiviinsa? Se menee rappiolle, jollei mies ole sitä hoitamassa.»
»Teidän ei pidä sitä yrittääkään. Teidän on otettava palvelukseenne
isännöitsijä.»
Erotin jotakin, mikä ihmeellisesti muistutti nyyhkytystä. Olisiko se
mahdollista? _Dieu!_ Olisiko asia sittenkin niin? Mutta en tahtonut
antautua olettamuksien varaan. Käännyin taaskin puolittain, mutta hänen
äänensä pidätti minua. Nyt se oli pyytävä.
»Herra de Bardelys, te olette pitänyt lupauksenne ylevästi. Ettekö
tahdo mitään palkkiota?»
»En, mademoiselle», vastasin hyvin lempeästi; »en voi ottaa mitään
palkkiota.»
Hän nosti katseensa sekunnin ajaksi. Hänen syvät, siniset silmänsä
näyttivät sumeilta. Sitten hänen katseensa vaipui jälleen.
»Oi, miksi ette auta minua?» puhkesi hän puhumaan, lisäten sitten
vienommin: »Minusta ei ikinä tule onnellista ilman teitä!»
»Tarkoitatteko?» läähätin, astuen askeleen takaisinpäin ja sinkauttaen
hattuni nurkkaan.
»Että rakastan sinua, Marcel — että kaipaan sinua!»
»Ja voit antaa anteeksi — voitko antaa anteeksi?» huudahdin, sulkien
hänet syliini.
Hänen vastauksensa oli naurahdus, joka osoitti, kuinka vähän hän
välitti mistään — mistään muusta kuin meistä kahdesta, meidän
rakkaudestamme. Se ja hänen rusohuuliensa suipistus olivat hänen
vastauksensa. Ja jos niiden huulien houkutus — Mutta kas, minähän käyn
kovin avosuiseksi.
Painaen häntä yhäti rintaani vasten huusin:
»Ganymedes!»
»Monseigneur?» kuului hänen vastauksensa avoimesta ikkunasta.
»Käske miesten laskeutua ratsailta ja riisua satulat!»