Olin iloinen ollessani jälleen ulkoilmassa — hilpeänä liikkeestä
ratsastaessani uljaan seurueeni etunenässä pitkin Garonnen rantaa
kultaisissa syysväreissä komeilevien puiden varjossa.
Olin jossakin määrin äkeissäni itseäni kohtaan, sentähden että olin
käynyt sellaista kauppaa Roxalannen kanssa, ja jossakin määrin
harmissani hänelle, koska hän oli itsepäisyydellään pakottanut minut
siihen. Olinpa minä, kautta sieluni autuuden, soma herrasmies; olin
haukkunut Chatelleraultia roistoksi, vaikka hän ei ollut tehnyt sen
pahempaa, kuin nyt itse olin tehnyt! Mutta oliko asia sittenkään niin?
Ei, vakuuttelin itselleni, se ei ollut niin. Tuhat kertaa ei! Minä olin
menetellyt niin yhtä paljon voittaakseni Roxalannen itselleni kuin
saadakseni hänet selviämään järjettömyydestään. Tulevaisuudessa hän
kiittäisi minua tylyydestäni, jota hän nyt kenties piti oikeuden ja
kohtuuden loukkaamisena.
Aikomukseni oli ollut vaihtaa ratsuja Grénadessa ja jatkaa sitten
matkaa sekä saapua Toulouseen joko samana iltana tai varhain seuraavana
aamuna. Mutta Grénadessa ei ollut saatavissa hevosia enempää kuin
kolme, ja niinpä minä jätin seurueestani suuremman osan sinne ja lähdin
edelleen vain Gillesin ja Antoinen saattamana. Tuli pimeä paljoa ennen
kuin ennätimme Lespinasseen ja sen mukana ruma ilma. Alkoi tuulla
lännestä, tuuli yltyi rajuksi myrskyksi, johon yhtyi niin rankka,
purevan kylmä sade, jollaisessa en koskaan ollut joutunut ratsastamaan.
Lespinassen ja Fenouilletin välillä on tie usein hyvin alava, ja
sellaisissa kohdissa meistä aina tuntui, kuin olisimme ratsastaneet
tulvavedessä, ratsujemme pärskytellessä vuohisia myöten mudassa.
Antoine valitteli ähkymällä; Gilles murisi peittelemättä, mennen niin
pitkälle, että ratsastaessamme Fenouilletin huonosti kivitettyjä, veden
peittämiä katuja pyysi minua pysähtymään sinne. Mutta päätökseni oli
horjumaton. Olin likomärkä, kastuneet vaatteeni riippuivat tiukasti
ympärilläni, ja olin läpeensä viluinen, mutta siitä huolimatta purin
yhteen kalisevat hampaani ja vannoin, ettemme nukkuisi ennenkuin
Toulousessa.
Mutta kaitselmus antoi ratsuni kompastua puolen penikulman päässä
Blagnacista, ja se oli ajettu niin lopen uuvuksiin, ettei sillä voinut
ratsastaa enää pitemmälle.
Miesteni hevoset eivät olleet paljoakaan paremmassa kunnossa, ja niin
täytyi minun rajattomaksi harmikseni tunnustaa kärsineeni tappion
ja suostua lepäämään loppuyön Blagnacissa. Eikähän sillä oikeastaan
ollut juuri mitään väliä. Parin tunnin ratsastuksen jälkeen olisimme
seuraavana aamuna Toulousessa, ja me lähtisimme liikkeelle hyvissä
ajoin.
Käskin Gillesin nousta satulasta — hänen valituksensa olivat olleet
äänekkäämmät — ja seuraamaan meitä jalkaisin, tuoden ratsuni Auberge de
l'Étoileen Blagnaciin, jossa me odottaisimme häntä. Sitten nousin hänen
nääntyneen hevosensa selkään ja Antoinen — viimeisen seuralaiseni —
saattamana ratsastin Blagnaciin, pysähtyen »Tähden» kilven kohdalle.
Koputin raipallani ovea ja sainkin kolkuttaa lujasti, jos mielin
saada sen kuulumaan tuulessa, joka vinkui ja ulvoi ahtaan kadun
räystäskouruissa. Mutta näytti melkein siltä, että oli odotettu
jotakuta, sillä tuskin olin lakannut kolkuttamasta, kun ovi avautui
ja sen takana seisoi isäntä, suojaten kädellään kynttilää. Hetkisen
näin sen valossa hänen punertavat, vaaleapartaiset kasvonsa; sitten
tuulenpuuska sammutti sen.
»_Diable_!» sadatteli hän »Ilkeä yö matkustajille», lisäsi hän sitten.
»Olette myöhään liikkeellä, monsieur.»
»Olette erinomaisen harkitseva mies, herra isäntä», ärähdin
suuttuneesti työntäen hänet syrjään ja astuen käytävään. »Aiotteko
pitää minua sateessa aamuun saakka pohtiessanne sitä, kuinka myöhään
ratsastan? Onko tallirenkinne makuulla? Huolehtikaa sitten itse
noista hevosista! Senjälkeen antakaa minulle ruokaa — minulle ja
palvelijalleni — ja vuode kummallekin!»
»Minulla on vain yksi huone, monsieur» vastasi hän kunnioittavasti. »Te
saatte sen, ja palvelijanne saa maata heinäylisillä.»
»Palvelijani nukkuu minun huoneessani, jos teillä on vain yksi.
Laittakaa hänelle vuode lattialle! Voiko tänä yönä jättää koiraakaan
heinäparvelle? Jälkeenpäin saapuu toinen palvelijani. Hän on täällä
muutamien minuuttien kuluttua. Teidän on hankittava tilaa hänellekin —
käytävään oveni edustalle, jollei mukavampaa paikkaa ole.»
»Mutta, monsieur —» alkoi hän, vastustellen.
»Tehkää niin!» keskeytin hänet käskevästi. »Saatte hyvän maksun. Nyt
menkää vaalimaan hevosiamme!»
Käytävän seinälle lankesi vierashuoneesta lämmin, punertava hohde, joka
osoitti, että siellä oli tuli takassa, ja se oli siksi houkuttelevaa,
etten malttanut enää kauempaa keskustella hänen kanssaan. Astuin
senvuoksi eteenpäin.
Huoneeseen tullessani tervehti eräs nurkassa tulen ääressä istuva
mies minua äänekkäästi kuorsaamalla. Hänen päänsä oli kallistunut
taaksepäin, niin että ruskea, jäntevä kaula näkyi, ja hän nukkui — tai
näytti nukkuvan — suu selkosen selällään. Liedellä, palavien halkojen
punertavassa hohteessa virui, kuten ensi katsauksella luulin, läjä
vaateriekaleita, mutta lähemmin tarkastaessani huomasin sen toiseksi,
pitkänään makaavaksi mieheksi, joka nähtävästi myöskin nukkui.
Heitin märän hattuni pöydälle, pudotin vettätihkuvan vaippani lattialle
ja menin raskain askelin ja meluisasti kalistellen kannuksiani lattian
poikki. Mutta rääsyinen herrasmies nukkui yhä. Nykäisin häntä keveästi
raipallani
»_Holà, mon bonhomme_!» huusin hänelle. Sittenkään hän ei liikahtanut.
Menetin kärsivällisyyteni ja töytäisin häntä navakasti kylkeen.
Iskuni osui niin hyvin, että hän heti vetäytyi koukkuun, kimmahtaen
sitten istumaan, samalla äristen kuin vihainen koira, jota on pahasti
ärsytetty.
»Hyvät miehet», kivahdin tuikeasti, »jollette te tahdo nähdä, kuinka
märkä olen, ettekä senvuoksi suvaitse siirtyä päästääksenne minut tulen
ääreen, niin toimitan niin, että joudutte viettämään yönne, ette vain
_à Vertoile_, vaan vieläpä _à la belle étoile_. Lausuen tämän pilan
siirsin tuon miekkosen jalallani syrjään. Sävyni ei ollut hempeä, eikä
ulkonäköni tavallisestikaan lupaa enempää kuin voin tehdä.
Miehet murahtelivat keskenään nurkassa, kun Antoine saapui riisumaan
takkiani ja saappaitani. He nurisivat vielä sittenkin, kun Gilles
piakkoin liittyi meihin, vaikka he hänen tullessaan vaikenivat,
mittaillen katseillaan hänen kokoaan. Sillä Gilles oli jättiläinen,
ja miehet tavallisesti katsoivat taakseen — niin, ja naiset samoin —
ihaillakseen hänen sopusuhtaista vartaloaan. Nautimme illallisen — se
oli niin huono, etten henno kertoa teille, mitä söimme — ja sitten
käskin isäntää opastamaan minut huoneeseeni. Mieheni olin päättänyt
jättää yöksi arkitupaan, jossa oli tuli takassa ja jossa heidän —
noista kahdesta retkaleesta huolimatta, joiden lupaa en ollut viitsinyt
tiedustella — epäilemättä olisi parempi olla kuin missään muualla tässä
kurjassa majatalossa.
Kootessaan vaippani, takkini ja muut tamineeni viedäkseen ne keittiöön,
aikoi isäntä ottaa miekkanikin, mutta nauraen tempasin sen häneltä
pois, huomauttaen, ettei se kaivannut kuivamista.
Mennessämme portaita ylös kuulin ylhäältä ääntä, joka muistutti
oven narahdusta. Isäntä kuuli sen myöskin, sillä hän pysähtyi äkkiä
silmäillen hyvin kysyvästi ympärilleen.
»Mitä se oli?» hän virkkoi.
»Tuuli kai», vastasin välinpitämättömästi. Vastaukseni tuntui
rauhoittavan häntä, sillä hän äänsi:
»Ah, niin — tuuli», lähtien sitten eteenpäin.
Vaikka en olekaan arka enkä taipuvainen aiheettomasti aavistelemaan
vaaraa, alkoi tämä »Tähti» majatalo, totta puhuen, vaivata hermojani.
Jos minulta olisi kysytty, olisin tuskin voinut selittää sen syytä,
istuessani isännän poistuttua vuoteeni reunalla ja ajatellessani sitä.
Syynä ei ollut mikään tullessani sattuneista mitättömistä tapauksista,
vaan luullakseni ne kaikki yhdessä. Ensinnäkin oli isäntä halunnut
eristää minut palvelijoistani ehdottamalla, että he nukkuisivat
heinäylisillä. Se oli ilmeisesti tarpeetonta, koska hän kerran suostui
muuttamaan arkihuoneensa makuuhuoneeksi. Sitten hän oli ilmeisesti
ilostunut, kun minä, ensin ilmoitettuani tahtovani toisen heistä
nukkumaan huoneeseeni ja toisen käytävään oveni viereen, suostuin
siihen, että he saivat viettää yönsä alhaalla. Lisäksi tuli kahden
ilkeännäköisen hirtehisen läsnäolo, yritys viedä pois miekkani ja
lopuksi oven narahdus sekä isännän hätääntynyt ilme.
Mitä se oli?
Nousin äkkiä pystyyn. Oliko mielikuvitukseni, joka yhä harhaili,
viimeksimainitun sattuman ympärillä, narrannut minut luulemaan, että
taaskin ovi narahti? Kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaista, eikä
kuulunut muuta kuin arkihuoneesta kantautuva äänten sorina. Kuten olin
portaissa vakuuttanut isännälle, vakuuttelin nyt itselleni, että se
johtui tuulesta, että kenties myrsky heilutteli majatalon nimikilpeä.
Mutta kun sitten olin jo melkein herjennyt epäilemästä, kun oli
alkamaisillani riisua vielä ylläni olevia vaatteita, näin sellaista,
mikä sai minut kiittämään taivasta siitä, etten ollut sallinut isännän
viedä pois säilääni. Katselin ovea ja näin säpin hitaasti kohoavan.
Se ei ollut näköharha; järkeni oli selvä ja näköni terävä; ei ollut
vähääkään syytä pelätä, että näin olemattomia. Hiivin varovasti
sängyn päädylle, johon olin ripustanut miekkani kantimestaan, ja
vedin sen meluttomasti tupestaan. Ovi työnnettiin auki ja erotin
hiipivästi lähestyviä askelia. Oven takaa työntyi huoneeseen paljas
jalka ja sekunnin ajan arvelin naulata sen säilälläni lattiaan; sitten
seurasi sääri ja reisi sekä puolipukimissa oleva vartalo, jolla oli —
Rodenardin kasvot.
»Mitä hittoa —» aloitin. Mutta kuullessaan ääneni hän kävi hyvin
hätääntyneen näköiseksi.
»St!» hän kuiskasi, vieden sormen huulilleen. »Olkaa taivaan tähden
hiljaa, monseigneur!»
Hän sulki oven äänettömästi ja nilkutti sitten luokseni varovasti,
vaikka tuskallisesti.
»Teidän murhaamistanne suunnitellaan, monseigneur», hän kuiskasi.
»Mitä! Täällä Blagnacissako?»
Hän nyökkäsi kauhuissaan.
»Pyh!» naurahdin. »Sinä hourit, mies.. Kukapa olisi tietänyt minun
tulevan tätä tietä? Ja kukapa punoisi juonia henkeäni vastaan?»
»Herra de St. Eustache», vastasi hän. »Ja muuten he eivät
odottaneetkaan teitä tänne, mutta he valmistautuivat senkin vähäisen
mahdollisuuden varalle. Sikäli kuin olen saanut tietooni, ei tämän ja
Lavédanin välillä ole ainoatakaan majataloa, johon chevalier ei ole
jättänyt salamurhaajiaan, luvaten tavattoman suuret palkkiot niille
miehille, jotka surmaavat teidät.»
Pidätin henkeäni. Epäilyni hälvenivät.
»Kerro kaikki, mitä tiedät!» kehoitin. »Lyhyesti!»
Sitten tämä koiramaisen uskollinen olento, jota olin niin pahasti
pieksänyt vain neljä päivää takaperin, kertoi, kuinka hän tunnettuaan
kykenevänsä jälleen kävelemään oli lähtenyt etsimään minua
rukoillakseen, että antaisin hänelle anteeksi enkä kokonaan hylkäisi
häntä, joka oli viettänyt koko elämänsä palvellen isääni ja minua.
Hän oli herra de Castelrouxilta saanut tietää, että olin mennyt
Lavédaniin, ja hän päätti seurata minua sinne. Hänellä ei ollut hevosta
ja vain vähän rahaa, minkä vuoksi hän oli lähtenyt jalan samana päivänä
ja kävellä retuuttanut Blagnaciin asti, missä hänen voimansa kuitenkin
olivat uupuneet ja hänen oli ollut pakko pysähtyä. Tuntui siltä kuin
olisi kaitselmus sen niin tahtonut. Sillä täällä _Etoilessa_ hän
oli samana iltana kuullut St. Eustachen keskustelevan noiden kahden
alhaalla olevan salamurhaajan kanssa. Chevalierin puheitten nojalla
näytti siltä, että hän oli ryhtynyt samanlaisiin toimenpiteisiin
Grénaden ja Toulousen välillä jokaisessa majatalossa — missä minun vain
saatettiin otaksua yöpyvän.
Heidän aikomuksensa oli karata kimppuuni nukkuessani.
»Monseigneur», lopetti hän, »tietäen kuinka suuri vaara väijyi teitä
pitkin matkaa, olen istunut valveilla koko yön, rukoillen Jumalaa ja
hänen pyhimyksiään, että tulisitte tänne saakka, joten voisin varoittaa
teitä. Jollei ruumiini olisi ollut niin surkeassa kunnossa ja hellänä,
olisin hankkinut hevosen ja ratsastanut teitä vastaan; mutta nyt en
voinut muuta kuin toivoa ja rukoilla, että saapuisitte Blagnaciin ja
että —»
Silloin suljin hänet syliini, mutta syleilyni puristi hänen suustaan
ähkäyksen, sillä uskollinen palvelija-parkani oli täynnä kipeitä
haavoja.
»Ganymedes-rukkani!» mutisin, ja silloin oli myötätuntoni
vilpittömämpää kuin koskaan ennen koko itsekkään elämäni aikana. Kun
hän kuuli hyväilynimensä, välähti hänen silmissään äkkiä toivon kipinä.
»Otattehan minut takaisin, monseigneur?» vetosi hän. »Te otatte minut
takaisin, otattehan? Vannon, etten ikinä anna kieleni —»
»St, hyvä Ganymedes! Tietysti otan sinut takaisin ja koetan myöskin
hyvittää raa'an käytökseni. Ystäväni, saat kaksikymmentä louisdoria,
joilla voit ostaa voiteita selkäparkaasi varten.»
»Monseigneur on perin hyvä», jupisi hän, ja minä olisin syleillyt häntä
jälleen, jollei hän olisi vapisten peräytynyt.
»Ei, ei, monseigneur», kuiskasi hän peloissaan. »Se on suuri kunnia,
mutta — tekee niin kipeätä, jos minuun kosketaan.»
»No, sitten syleilen sinua hengessäni. Ja nyt noihin alakerrassa
oleviin herrasmiehiin.» Nousin seisomaan ja siirryin ovelle.
»Käskekää Gillesin iskeä heidän kallonsa mäsäksi», kuului Ganymedeen
laupias ehdotus.
Pudistin päätäni.
»Meidät voitaisiin pidättää murhasta. Meillä ei vielä ole minkäänlaisia
todistuksia heidän aikeistaan. Mielestäni —» Äkkiä välähti päähäni
ajatus. »Mene takaisin huoneeseesi, Ganymedes!» määräsin, »Lukitse
ovesi äläkä hievahda mihinkään, ennenkuin kutsun sinua. Toivon, ettei
heissä herää epäluuloja.»
Aukaisin oven, ja kun Ganymedes oli tottelevaisesti pujahtanut ohitseni
ja kadonnut käytävään, huusin:
»Herra isäntä! Hoi, Gilles!»
»Monsieur?» vastasi isäntä.
»Monseigneur?» kuului Gillesin ääni, ja alhaalla syntyi liikettä.
»Onko jossakin vika?» kysäisi isäntä ja hänen äänessään oli huolestunut
sointu.
»Vika?» kertasin kärtyisesti teeskennellyllä äänellä. »_Pardieu!_
Pitääkö minun itseni riisuutua, samalla kun nuo palvelijalaiskurit
kuorsaavat allani? Tule heti ylös, Gilles! Ja», lisäsin ikäänkuin
mielijohtumasta, »sinun olisi parasta nukkua täällä huoneessani.»
»Heti paikalla, monseigneur», vastasi hän, mutta hänen äänessään
oli hieno hämmästyksen väre, sillä voimakas, kömpelö Gilles ei
ollut koskaan sitä ennen joutunut auttamaan minua pukeutuessani tai
riisuutuessani.
Isäntä jupisi jotakin, ja kuulin Gillesin vastaavan kuiskaamalla.
Sitten portaat narahtelivat hänen raskaista askelistaan.
Hänen saavuttuaan selitin hänelle puolellakymmenellä sanalla, mitä oli
tekeillä. Vastaukseksi hän karkeasti kiroten kertoi, että isäntä oli
sekoittanut hänelle tuopin hehkuviiniä, jota hän nyt varmasti luuli
myrkytetyksi. Käskin hänen mennä alas noutamaan viinin ja sanomaan
isännälle, että minäkin pidin siitä.
»Entä Antoine?» tiedusti hän. »He nukuttavat hänet.»
»Nukuttakoot! Me, sinä ja minä, kykenemme hoitamaan tämän jutun ilman
hänen apuaankin. Jolleivät he nukuttaisi häntä, niin mahdollisesti he
murhaisivat hänet. Niin ollen on unessa hänelle turva »
Hän teki käskyni mukaisesti, ja pian hän palasi, tuoden muassaan ison
höyryävän kulhon. Sen tyhjensin vesikannuun ja annoin sen sitten
hänelle takaisin, että hän palauttaisi sen isännälle, vieden samalla
kiitokseni ja kehumiseni. Siten saisimme heidät uskomaan, että tie oli
selvä ja sileä.
Sitten kävi aivan niin kuin edeltäkäsin saattoi arvata. Odotettuamme
hiiskumatta kenties noin tunnin saapui heistä ensimmäinen. Olimme
jättäneet oven telkeämättä joten hän pääsi helposti sisään. Mutta
tuskin oli hän astunut ovesta, kun Gilles ja minä nousimme pimeästä
hänen kummaltakin puoleltaan. Ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet
nostettu ilmaan ja laskettu vuoteelle hänen ennättämättä päästää
huudahdustakaan. Ainoa syntynyt ääni oli hänen hervottomaksi käyneestä
kädestään tipahtaneen puukon kalahdus. Hänen viruessaan vuoteella,
Gillesin jykevä polvi rinnallaan ja tukevat kädet kurkussaan,
ilmoitimme hänelle perin vakuuttavasti, että surmaisimme hänet, jos hän
vähääkään äännähtäisi. Sytytin kynttilän. Sidoimme hänen kätensä ja
jalkansa vuodevaatteilla, ja sitten, hänen maatessaan voimattomana ja
äänettömän kauhun vallassa, aloin puhella hänen kanssaan asiasta.
Huomautin hänelle tietävämme, että hän oli tehnyt tekonsa St.
Eustachen yllytyksestä; senvuoksi oli todellinen syyllinen juuri St.
Eustache, ja rangaistus kohtaisi yksin häntä. Mutta, että niin voisi
käydä, pitäisi hänen tulla vahvistamaan meidän — minun ja Rodenardin
— todistukset oikeiksi. Jos hän lähtisi Toulouseen ja tekisi sen —
tunnustaisi peittelemättä, kuinka hänet oli viekoiteltu murhaamaan —
joutuisi chevalier de St. Eustache, joka oli todellinen syypää, yksin
kärsimään laissa säädetyn rangaistuksen. Jollei hän suostuisi siihen,
niin silloin hän saisi itse kantaa seuraukset — ja seurauksena olisi
joutuminen pyövelin käsiin. Kummassakin tapauksessa vietäisiin hänet
seuraavana aamuna Toulouseen.
Olimme parhaiksi ehtineet sopia asiasta molemminpuoliseksi
tyydytykseksi, kun ovi taaskin avautui ja hänen rikostoverinsa — jota
epäilemättä hänen pitkä poissaolonsa oli alkanut hermostuttaa — tuli
katsomaan, mikä saattoi olla syynä siihen, että parin nukkuvan miehen
kaulan katkaisemiseen kului näin tolkuttoman kauan.
Nähdessään meidän neuvottelevan hyvässä sovussa tämä kohtelias
herrasmies, arvellen että hänen tunkeutumisensa asiain näin ollen
ei voinut olla muuta kuin sopimatonta, päästi huudahduksen — jota
mielelläni pitäisin anteeksipyyntönä siitä, että hän oli häirinnyt
meitä — ja pyörähti ympäri poistuakseen perin kömpelömäisen hätäisesti.
Mutta Gilles kouraisi kiinni hänen likaiseen niskaansa ja kiskoi hänet
sisälle. Vähemmässä ajassa kuin tarvitsen sitä kuvatakseni virui hän
toverinsa vieressä, ja häneltä tiedustettiin, eikö hänen sopinut
ajatella asemasta samalla tavoin. Ylenmäärin ilostuen siitä, ettemme
aikoneet hänelle sen pahempaa, hän vannoi kaikkien almanakan pyhimysten
nimessä noudattavansa tahtoamme; hän oli muka vastahakoisesti ryhtynyt
chevalierin puuhaan, hän ei ollut mikään salamurhaaja, vaan köyhä mies,
jolla oli vaimo ja lapset huollettavinaan.
Sillä tavoin lyhyesti esitettynä kävi, että chevalier de St. Eustache
suunnitellessaan minun tuhoani tulikin valmistaneeksi tuhon itselleen.
Kun minulla oli nämä kaksi todistajaa ja Rodenard vannomassa, kuinka
St. Eustache oli lahjonut ensinmainitut murhaamaan minut, ja kun minä
ja Gilles todistaisimme, kuinka yritys oli tehty, mutta rauennut
tyhjiin, saatoin nyt mennä hänen majesteettinsa puheille varmasti
luottaen voivani osoittaa kaikki chevalierin syytökset epäiltäviksi,
ketä vastaan ne sitten lieneekään tehty, ja lisäksi saavani chevalierin
itsensä hirsipuuhun, jonka hän oli niin runsaasti ansainnut.