»Mademoiselle suostuu ottamaan teidät vastaan», ilmoitti Anatole
vihdoin.
Jo kahdesti hän oli turhaan käynyt puolestani pyytämässä, että
Roxalanne puhelisi kanssani ennen poistumistani. Nyt kolmannella
kerralla olin käskenyt hänen sanoa, etten hievahtaisi mihinkään
Lavédanista, ennenkuin hän olisi suonut minulle sen kunnian, että
kuuntelisi minua. Nähtävästi oli uhkaus tehonnut, missä rukouksia oli
halveksittu.
Seurasin Anatolea hämärästä eteissalista, jossa olin kävellyt
edestakaisin, pengermien ja joen puolella olevaan salonkiin, jossa
Roxalanne odotti minua. Hän seisoi huoneen toisessa päässä korkean,
avoimen ikkunan ääressä, sillä vaikka silloin olikin jo lokakuun
ensimmäinen viikko, oli ilma Languedocissa yhtä lämmintä ja tuoksuista
kuin Pariisissa tai Picardiessa kesällä.
»Mademoiselle!» puhuttelin häntä arasti.
»Toivon, monsieur», sanoi hän kääntämättä päätään, »että sanottavanne
riittää jossakin määrin perin sopimattoman tungettelemisenne
selitykseksi.»
Totisesti! Se ei ollut rohkaisevaa. Katselin hänen vartaloaan, jota
korkean ikkunan puitteet melkein kehystivät. Kuinka ryhdikäs ja ylevä
hän oli, mutta samalla kuitenkin niin neitseellisen hento! Hän ei
suinkaan ollut kookas nainen, mutta hänen sopusuhtainen vartalonsa,
hoikkuutensa ja hänen siron päänsä ylväs asento saattoivat hänet
näyttämään pitkältä, jollei hän ollut aivan lähellä.
Hänen puhuessaan valtasi minut hetkiseksi heikkous. Olin
syöksähtämäisilläni polvilleni hänen eteensä rukoillakseni
anteeksiantoa kuin mikäkin katuvainen, paastoava syntinen. Mutta
tukahdutin sen halun ajoissa. Sellaiset temput eivät auttaisi minua nyt.
»Sanottavani, mademoiselle», vastasin oltuani vähän aikaa vaiti,
»oikeuttaisi pyhimyksen laskeutumaan helvettiin tai pikemminkin, että
vertaukseni olisi osuvampi, syntisen tunkeutumaan taivaaseen.»
»Puhukaa sitten nopeasti, monsieur!»
Ja kun sain tällaisen käskyn, sanoin nopeasti:
»Minä rakastan teitä, Roxalanne.»
Hän polkaisi jalkaansa välkkyvään parkettilattiaan ja käännähti
puolittain minuun päin, posket punaisina ja huulet vavahdellen
suuttumuksesta.
»Sanonette sanottavanne, monsieur», hän pyysi jäykällä äänellä, »ja
puhuttuanne poistunette.»
»Mademoiselle, olen sen jo sanonut», selitin, hymyillen suruisesti.
»Oh!» huoahti hän. Sitten hän äkkiä pyörähti katsomaan minua silmiin,
äärettömän suuttumuksen ilme silmissään — noissa silmissä, jotka
olin nähnyt uneksivina, mutta jotka nyt olivat perin valppaat.
»Sitä vartenko te pakotitte minut ottamaan teidät puheilleni, että
saisitte valmistaa minulle tämän viimeisen loukkauksen? Teittekö sen
pilkataksenne minua — naista, jonka seurassa ei ole ainoatakaan miestä
teitä rankaisemaan? Hävetkää, monsieur! Mutta mitäpä muuta olisin
voinut teiltä odottaa!»
»Mademoiselle, teette minulle katkeraa vääryyttä —» aloitin.
»En tee teille vähääkään vääryyttä», kivahti hän, mutta pysähtyi sitten
tahtomatta joutua väittelyyn kanssani. »_Enfin_, koska olette puhunut
puhuttavanne, niin suvainnette poistua.» Hän osoitti sormellaan ovea
»Mademoiselle, mademoiselle —» aloin taaskin vakavan rukoilevasti.
»Menkää!» keskeytti hän minut kiivaasti, ja silloin hänen äänensä ja
eleittensä rajuus melkein muistutti varakreivitärtä. »En tahdo enää
kuulla teiltä mitään.»
»Mademoiselle, teidän täytyy», vastasin yhtä lujasti.
»Minä en teitä kuuntele. Puhukaa, jos haluatte. Seinät jäävät
kuulijoiksenne.» Hän liikahti ovelle päin, mutta minä suljin
häneltä tien. Olin äärimmäisen kohtelias; kumarsin hänelle syvään
sijoittuessani hänen tielleen.
»Sitä vielä puuttui — että te tekisitte minulle väkivaltaa!» huudahti
hän.
»Jumala minua siitä varjelkoon!»
»No antakaa minun sitten mennä!»
»Kyllä, kun olette ensin kuunnellut minua.»
»En halua kuulla teitä. En välitä mistään, mitä teillä voi olla minulle
sanomista. Oi, monsieur, jos teillä on aavistustakaan kohteliaisuudesta
ja säädyllisyydestä, jos vaaditte, ettei teitä pidetä pelkkänä _mauvais
sujetina_, niin pyydän teitä kunnioittamaan tuskaani. Olitte itse
näkemässä, kun isäni vangittiin. Nyt ei ole sopiva aika tällaisille
kohtauksille, jollaista te koetatte järjestää.»
»Suokaa anteeksi! Juuri tällaisena aikana tarvitsette te sitä
lohdutusta ja tukea, jota vain rakastamanne mies voi teille antaa.»
»Rakastamani mies?» kertasi hän, ja hänen vielä äsken punehtuneet
kasvonsa kävivät kalpeiksi. Hän loi katseensa maahan, kohotti sen
taaskin ja suuntasi minuun syvät, siniset silmänsä. »Minusta tuntuu,
monsieur», sanoi hän hampaittensa välitse, »että teidän julkeutenne on
suorastaan uskomaton.»
»Voitteko kieltää sen?» huusin. »Voitteko väittää, ettette rakasta
minua? Jos voitte, niin — silloinhan valehtelitte minulle kolme päivää
sitten Toulousessa!»
Se sattui häneen pahasti — niin pahasti, että hän unohti vakavan
päätöksensä olla kuuntelematta minua, olla alentumatta väittelemään
kanssani.
»Jos kohta minä hetkellisessä heikkoudessani, tietämättä, kuka
oikeastaan olette, myönsin jotakin sellaista, jos minulla silloin
oli teitä kohtaan sellaisia tunteita, niin senjälkeen, monsieur,
ovat tapahtumat paljastaneet teidät kokonaan toiseksi mieheksi; olen
saanut tietää sellaista, mikä on perinpohjin tukahduttanut silloin
tunnustamani rakkauden. Nyt, monsieur, olette kai tyytyväinen ja
sallitte minun mennä?» Viimeiset sanat hän lausui entiseen ylimielisen
käskevään tapaansa, harmitellen jo sitä, että oli taipunut niin
pitkälle.
»Olen saanut varmuuden, mademoiselle», vastasin karkeasti, »ettette
puhunut totta kolme päivää takaperin. Ette ole koskaan rakastanut
minua. Teidät petti sääli; teitä pakotti häpeä — häpeä siitä, että
olitte näytellyt Delilan osaa ja kavaltanut minut. Nyt, mademoiselle,
saatte mennä.»
Astuin syrjään varmana siitä, että niin totta kuin hän oli nainen hän
ei menisi. Eikä hän mennytkään. Vieläpä hän peräytyikin askelen. Hänen
huulensa vavahtelivat. Mutta pian hän sai takaisin itsehillintänsä.
Hänen äitinsä olisi voinut sanoa hänelle, että hän oli hupsu
ryhtyessään tällaiseen kaksintaisteluun minun kanssani — minun, joka
olin karaistunut sadoissa lemmenleikeissä. Mutta vaikken epäilekään
sitä, että se oli hänen ensimmäinen tämäntapainen ottelunsa, oli hän
yhtä kaikki enemmänkin kuin vertaiseni, kuten hänen seuraavat sanansa
osoittivat.
»Monsieur, kiitän teitä siitä, että selvititte sen minulle. En
todellakaan ole voinut puhua totta kolme päivää sitten. Te olette
oikeassa, sitä en enää epäile, ja poistatte minulta häpeän taakan.»
_Dieu!_ Se oli isku vasten kasvoja, ja sen kirvelevä purevuus pani
minut horjumaan. Olin mennyttä, siltä näytti. Voitto oli hänen, ja hän
oli pelkkä lapsi, jolla ei ollut vähääkään harjaannusta lemmenjumalan
kilpatanterella!
»Ja nyt, monsieur», lisäsi hän, »kun nyt olette saanut varmuuden siitä,
että teitte väärin väittäessänne minun rakastavan teitä, kun olemme
suoriutuneet siitä kysymyksestä — _adieu_!»
»Vielä hetkinen! Siitä olemme suoriutuneet, mutta on vielä eräs toinen
kohta, aikaisempi, jonka olemme tällä kertaa jättäneet huomioon
ottamatta. Olemme — te olette — todistanut olemattomaksi sen rakkauden
— jota minä itserakkaan yltiöpäisesti uskoin teidän tuntevan minua
kohtaan. Mutta vielä on meidän otettava huomioon minussa teitä kohtaan
syttynyt rakkaus, ja siitä emme selviydy niin helposti.»
Hän teki väsyneen tai kärsimättömän eleen, kääntyen poispäin.
»Mitä te oikein tahdotte? Mihin te pyritte ärsyttämällä minua tällä
tavoin? Vetoanneko voittamaan?» Hänen äänensä oli kylmä. Kukapa
sellainen, joka olisi nähnyt hänen lapselliset kasvonsa, hänen
laupiaat, miettivät silmänsä, olisi voinut uskoa häntä niin julmaksi?
»Vedostani ei enää voi olla puhettakaan; olen sen menettänyt ja
maksanut.»
Hän katsahti äkkiä ylöspäin. Hänen kulmansa rypistyivät hämmästyksestä.
Oli selvää, että sanani panivat hänen mielenkiintonsa vireille. Hän oli
taaskin kahdella päällä.
»Mitä?» hän kysäisi, »Olette menettänyt ja maksanut sen?»
»Aivan niin. Tämä inhoittava, kirottu, häpeällinen veto oli juuri
se seikka, jonka niin usein viittasin olevan meitä erottamassa. Se
tunnustus, jonka niin usein olin tekemäisilläni, jota te niin usein
vaaditte minua tekemään, koski juuri tuota vetoa. Jospa Jumala olisi
suonut, Roxalanne, että olisin kertonut siitä teille!» valitin, ja
minusta tuntui, että äänessäni värähtelevä vilpittömyys poisti jonkun
verran tylyyttä hänen piirteistään, vähensi hieman hänen katseensa
kylmyyttä.
»Pahaksi onneksi», jatkoin, »näytti minusta aina, ettei vielä ollut
tullut oikea aika tai että jo oli liian myöhäistä. Mutta niin pian kun
pääsin jälleen vapaaksi, oli ensimmäinen ajatukseni tehdä se. Niin
kauan kun se veto oli olemassa, en voinut pyytää teitä vaimokseni,
jollen tahtonut, että näyttäisi siltä kuin ajaisin alkuperäisiä
aikomuksiani, joiden tähden minun oli kosittava teitä ja joiden tähden
saavuin Languedociin. Ensimmäinen tehtäväni oli sen vuoksi etsiä
käsiini Chatellerault ja luovuttaa hänelle kirjallisesti Picardiessa
olevat tilukseni, suurin osa — verrattomasti suurin osa — koko
omaisuudestani. Toinen tehtäväni oli lähteä teidän luoksenne Hotel de
l'Epéehen.
— Vihdoinkin voin lähestyä teitä puhtain käsin; voin tunnustaa, mitä
olin tehnyt; ja koska minusta tuntui, että olin sovittanut kaikki
mahdollisimman hyvin, luotin onnistuvani. Mutta voi! Tulin liian
myöhään. Majatalon ovella kohtasin teidät, kun te poistuitte sieltä.
Lörpöttelevän taloudenhoitajani suusta olitte te jo saanut tietää,
minkälaiseen kauppaan Bardelys oli ryhtynyt. Olitte saanut tietää, kuka
olin, ja luulitte saaneenne tietää, miksi teitä kosin. Sen mukaisesti
te ette voinut muuta kuin halveksia minua.»
Hän oli vaipunut tuoliin. Hänen kätensä olivat raukeasti ristissä,
katse oli maahan luotu, posket kalpeat. Mutta hänen rintansa kiivas
nouseminen ja laskeminen ilmaisi minulle, että sanani olivat
vaikuttaneet häneen. »Ettekö tiedä mitään siitä sopimuksesta, jonka
tein Chatelleraultin kanssa?» kysyi hän, ja minusta tuntui, että hänen
äänessään värähti kärsimys.
»Chatellerault oli petturi! Ei yksikään kunniallinen mies koko
Ranskassa olisi pitänyt sen vedon maksamista velvollisuutenaan.
Minä suoritin sen, en senvuoksi, että olisin katsonut sen
velvollisuudekseni; vaan senvuoksi, että siten voin antaa teille
parhaan todistuksen vilpittömyydestäni.»
»Olkoon se kuinka tahansa», sanoi Roxalanne. »Minä annoin hänelle
sanani — että menen hänen kanssaan naimisiin, jos hän vapauttaa teidät.»
»Se lupaus ei ole sitova, sillä silloin kun sen annoitte, olin minä jo
vapaana. Sitäpaitsi on Chatellerault nyt kuollut — tai ainakin hyvin
lähellä kuolemaa.»
»Kuollut?» kertasi hän, katsahtaen minuun.
»Niin, kuollut. Me taistelimme —» Heikko, äkillistä halveksivaa
ymmärtämystä osoittava hymy välähti valonsäteen tavoin tuokioksi hänen
kasvoilleen. »_Pardieu!_ huudahdin. »Siinä teette minua kohtaan väärin.
Hän ei kaatunut minun kädestäni. Kaksintaistelu ei tapahtunut minun
aloitteestani.» Sitten kerroin hänelle koko jutun yksityiskohtaisesti,
ilmoittaen samalla, ettei vapauttamiseni millään tavoin johtunut
Chatelleraultin toiminnasta ja että kuningas olisi rangaissut häntä
hyvin ankarasti, koska hän oli koettanut saada minut oikeusmurhan
uhriksi, jollei hän olisi vapauttanut kuningasta siitä vaivasta
syöksymällä itse miekkaansa.
Kun lopetin kertomukseni, syntyi hiljaisuus. Roxalanne istui yhä
paikallaan ja näytti miettivän.
»Kuinka saatoitte antautua sellaisen sopimuksen tekoon?» oli hänen
seuraava kysymyksensä.
»Kuinka, tosiaankin?» kysäisin vuorostani. »Äidiltänne olette jonkun
verran kuullut Bardelysin maineesta. Olin huoleton ihminen, kyllästynyt
kaikkeen siihen loistoon, mitä elämä voi tarjota, sen kaikki ylellisyys
tympäisi minua. Oliko ihmeellistä, että annoin narrata itseni tähän
juttuun? Sehän lupasi kiihoitusta, uutuutta, vaikeuksia tielläni, jota
olin — voi! — aina pitänyt liian sileänä — sillä Chatellerault selitti
perustavansa arvelunsa siitä, etten voittaisi teitä omakseni, etupäässä
teidän väitettyyn kylmyyteenne.
— Eivätkä myöskään liian hienotuntoiset arvelut vaivanneet minua. En
vähääkään salaile heikkouksiani, mutta älkää moittiko minua liian
ankarasti! Jos saisitte nähdä hienoja pariisilaisneitosiamme, kuunnella
heidän periaatteitaan ja läheisesti tutustua heidän elämäänsä, ette
lainkaan ihmettelisi minua. En ollut milloinkaan tuntenut muita
naisia kuin heidät. Sinä iltana, jolloin saavuin Lavédaniin, huikaisi
minua teidän suloutenne, teidän puhtaan viattomuutenne, teidän
melkein lapsellisen hyveellisyytenne uutuus. Siitä ensi hetkestä asti
olen ollut orjanne. Senjälkeen olin puutarhassanne päivän toisensa
jälkeen. Ja onko kummallista, että ollessani täällä, tässä vanhassa
languedocilaisessa puutarhassa teidän ja ruusujenne seurassa, minunkin
sydämeeni hiipi hieman teidän ja ruusujenne puhtautta ja suloutta,
puhdistaen sitä? Oi, mademoiselle!» Astuin aivan hänen eteensä ja
olisin polvistunut rukoilemaan, jollei hän' olisi estänyt minua.
»Monsieur», keskeytti hän minut, »kiusaamme itseämme turhaan. Tämä
voi loppua vain yhdellä tavoin.» Hänen äänensävynsä oli kylmä, mutta
tiesin, että kylmyys oli teennäinen — muutoin hän ei olisi sanonut
»kiusaamme _itseämme_.» Se ei suinkaan laimentanut intoani, vaan antoi
sille uutta virikettä.
»Se on totta, mademoiselle», huudahdin melkein voitonriemuisesti. »Se
voi päättyä vain yhdellä tavoin!»
Hän käsitti ajatukseni, ja hänen otsansa meni entistä syvempiin
ryppyihin. Olin nähtävästi liian hätäinen. »Olisi parasta, että kaikki
loppuisi nyt, monsieur. Meitä erottamassa on liian paljon. Te löitte
vetoa saadaksenne minut vaimoksenne.» Häntä puistatti, »Sitä en voi
ikinä unohtaa.»
»Mademoiselle», intin jyrkästi vastaan, »en lyönyt.»
»Mitä?» Hän pidätti henkeään. »Ettekö lyönyt?»
»En», jatkoin rohkeasti »En lyönyt vetoa siitä, että voittaisin teidät,
vaan erään neiti de Lavédanin, jota en tuntenut — en teitä, en.»
Hän hymyili hieman halveksivasti. »Esittämänne erotus on perin hieno —
liian hieno minusta, monsieur.»
»Rukoilen teitä olemaan järkevä, ajattelemaan järkevästi.»
»Enkö ole järkevä? Enkö ajattele? Mutta on niin paljon ajattelemista!»
Hän huokaisi. »Jatkoitte liian kauan valheellista esiintymistänne.» Hän
ojensi kätensä. »Adieu, monsieur!»
Vilkaisin ensin hänen kättään ja sitten hänen kasvojaan. Hänen
käyttäytymisensä alkoi raivostuttaa minua, sillä näin, ettei hän
vastustanut ainoastaan minua, vaan myöskin itseään. Hänen sydäntään
kalvoi yhä epäilys. Hän tiesi — tai hänen olisi pitänyt tietää — ettei
enää olisi pitänyt olla sijaa epäilykselle, mutta itsepäisesti hän
antoi sen vaivata itseään edelleen.
»Roxalanne, en tullut Lavédaniin sanomaan teille jäähyväisiä. Tulin
kuulemaan teiltä tervetuliaiset enkä lähtökäskyä.»
»Mutta muuta en voi teille antaa kuin lähtökäskyn. Ettekö tahdo tarttua
käteeni? Emmekö voi erota ystävinä?»
»Emme; emme voi, sillä emme eroa lainkaan.»
Tuntui siltä kuin olisi päättäväisyyteni teräs kalahtanut hänen sisunsa
piikiveen. Hän katsoi minua hetkisen silmiin, kohottaen moittivasti
kulmakarvojaan; sitten hän huoahti, kohautti toista olkaansa, pyörähti
kantapäällään ympäri ja lähti ovea kohti.
»Anatole tuo teille virvokkeita, ennenkuin poistutte», virkkoi hän
hyvin kohteliaasti ja muodollisesti.
Silloin iskin pöytään viimeisen korttini. Olinko turhaan heittänyt
omaisuuteni menemään? Jollei hän antaudu, niin jumal'auta, minä pakotan
hänet myymään itsensä. Eikä se teko minua ollenkaan hävettänyt, sillä
siten pelastin hänet sekä itseni viettämästä onnetonta elämää.
»Roxalanne!» huusin. Ääneni käskevä sävy sai hänet pysähtymään— kenties
vastoin hänen nimenomaista tahtoaan.
»Monsieur?» äänsi hän hyvin empivästi. »Tiedättekö, mitä olette
tekemäisillänne?»
»Kyllä toki — täydellisesti.»
»_Pardieu_, te ette tiedä. Minä sanon sen teille. Olette
lähettämäisillänne isänne mestauslavalle.»
Hän kävi harmaan kalpeaksi, hänen jalkansa näyttivät huojuvan, ja hän
nojautui oven pielukseen. Sitten hän tuijotti minuun, silmät kauhusta
levällään.
»Se ei ole totta», väitti hän, mutta ilman vakaumuksen pontta. »Hänen
henkensä ei ole vaarassa. Häntä vastaan ei voida todistaa mitään. Herra
de St. Eustache ei löytänyt täältä minkäänlaisia todistuksia — ei
ainoatakaan.»
»Mutta herra de St Eustache puhuu; ja se seikka — se merkityksellinen
seikka — ettei isänne tarttunut aseisiin kuninkaan puolesta, antaa
jonkun verran tukea chevalierin syytökselle. Toulousessa ei nykyisin
olla turhantarkkoja. Muistakaa, kuinka olisi käynyt minulle, jollei
kuningas olisi saapunut parhaaseen aikaan!»
Se tehosi häneen. Hänen voimiensa viimeisetkin rippeet lamaantuivat
Ankara nyyhkytys pani hänet vavahtelemaan, sitten hän peitti kasvonsa
käsillään ja rukoili: »Taivaallinen äiti, armahda minua! Oi, niin ei
voi olla, ei voi!»
»Niin voi käydä, niin käy, niin totta kuin Jumala elää, niin käy, jos
pysytte järjettömällä kannallanne.»
»Monsieur, sääliä!»
»Kyllä, sittenkun te suvaitsette näyttää minulle esimerkkiä
osoittamalla sääliä minua kohtaan. Jos olenkin rikkonut, niin olen
myöskin sovittanut. Mutta se kysymys on nyt loppuun käsitelty; siihen
kajoaminen olisi turhaa. Huomatkaa, Roxalanne: on yksi asia — vain yksi
asia koko Ranskassa — joka voi pelastaa isänne.»
»Ja se on, monsieur?» tiedusti hän, pidättäen henkeään.
»Minun sanani St. Eustachen sanan vastapainona, kun selitän hänen
majesteetilleen, ettei isänne valtiopetosta voida pitää todistettuna
St. Eustachen syytöksen perustuksella, kun ilmoitan kuninkaalle, mitä
tästä herrasmiehestä tiedän.»
»Lähdettehän, monsieur?» rukoili hän. »Oi, pelastattehan hänet! _Mon
Dieu_, kun ajattelen, kuinka paljon aikaa olemme tuhlanneet täällä,
te ja minä, sillä aikaa kun häntä viedään mestauslavalle! Oi, en
aavistanut, että hän on niin suuressa vaarassa! Hänen vangitsemisensa
teki minut lohduttomaksi; ajattelin hänen saavan muutamia kuukausia
vankeutta, mahdollisesti. Mutta että hänen pitäisi kuolla —! Herra de
Bardelys, pelastattehan hänet! Sanokaa, teettehän sen minun tähteni!»
Nyt hän oli polvillaan edessäni, syleillen saappaitani; hänen
katseensa, josta kuvastui rukous — hyvä Jumala, millainen rukous! — oli
suunnattu silmiini.
»Nouskaa ylös, mademoiselle, pyydän», kehoitin rauhallisesti, vaikka
mieleni ei suinkaan ollut tyyni, »Tuo on ihan tarpeetonta. Olkaamme
levollisia. Isäänne ei vaara uhkaa niin nopeasti Meillä on vielä aikaa
joitakuita päiviä — kenties kolme, neljä.»
Nostin lempeästi hänet pystyyn ja talutin hänet tuolille istumaan.
Mieleni teki kovasti pidellä häntä käsivarsieni varassa, Mutta
sellaista etua en voinut ottaa hänen tuskastaan. Omituista
hienotuntoisuutta, arvelette te kenties, kun halveksien nauratte
minulle. Mahdollisesti on teillä oikeus nauraa minulle — mutta aivan
oikeassa ette sittenkään ole.
»Menettehän Toulouseen, monsieur?» pyysi hän Kävelin kerran
edestakaisin lattialla, pysähdyin sitten hänen eteensä ja vastasin:
»Kyllä, minä menen.»
Hänen silmiensä kiitollinen ilme koski minuun kipeästi, sillä lauseeni
oli vielä kesken.
»Minä menen», ehätin jatkamaan, »kun te olette luvannut tulla
vaimokseni.»
Ilo häipyi hänen kasvoiltaan. Hän silmäili minua vähän aikaa, ikäänkuin
ei olisi ymmärtänyt.
»Tulin Lavédaniin voittamaan teidät omakseni enkä hievahda Lavédanista,
ennenkuin olen saanut aikomukseni toteutetuksi», puhelin hyvin
tyynesti. »Käsittänette senvuoksi, että riippuu teistä, kuinka pian
lähden.» Hän pillahti hiljaa itkemään, mutta ei vastannut mitään.
Vihdoin käännyin poispäin ja astuin ovea kohti.
»Minne aiotte mennä?» huudahti hän.
»Raittiiseen ilmaan, mademoiselle. Jos mietittyänne voitte suostua
tulemaan vaimokseni, niin lähettäkää minulle sana Anatolen tai jonkun
toisen mukana, ja minä lähden heti Toulouseen.»
»Seis!» äänsi hän. Pysähdyin tottelevaisesti, käteni jo ovenrivassa.
»Olette julma, monsieur!» valitti hän.
»Rakastan teitä», vastasin selitykseksi. »Julmuus näkyy olevan
rakkaudelle ominaista. Tekin olette ollut julma minua kohtaan.»
»Voisitteko — voisitteko ottaa, mitä ei vapaaehtoisesti anneta?»
»Toivon, että te, kun huomaatte teidän olevan pakko antaa, annatte
vapaaehtoisesti.»
»Jos — jos lupaan teille sen —»
»Niin?» kävin kalpeaksi kiihtymyksestä.
»Täytättekö te oman osanne sopimuksesta?»
»Se on tapani, mademoiselle — kuten Chatelleraultin juttu todistaa.»
Hän vavahti kuullessaan kreiviä mainittavan. Se johti hänen mieleensä
sen toisen, aivan samanlaisen sopimuksen, jonka hän oli tehnyt kolme
päivää sitten. Sanoinko aivan samanlaisen? Ei, ei aivan.
»Minä — minä lupaan tulla vaimoksenne», sanoi hän, äänen pyrkiessä
takertumaan hänen kurkkuunsa, »milloin te vain haluatte, senjälkeen kun
isäni on vapautettu.»