Kun ensimmäisen kerran saavuin Lavédaniin, en ollut noudattanut —
tai oikeammin kohtalo oli järjestänyt niin, etten voinut noudattaa —
Chatellerauitin ehdotusta, että minun pitäisi mennä sinne mukanani
kaikki vallan merkit — liveripukuiset seuralaiseni ja ajoneuvoni,
osoittamassa sitä uhkeutta, joka kaikkialla Ranskassa liitettiin minun
nimeeni, ja siten säihkyvällä loistollani huikaista se nainen, jota
olin tullut voittamaan omakseni.
Mutta niin ei ollut nyt, toisella käynnilläni. Käytettävissäni oli
kaikki se upeus, josta sain kiittää »Uhkea»-nimitystäni.
Tulomme sattui eräässä suhteessa hyvään aikaan. Tuskinpa olisimme
voineet estää St. Eustachen hallussa olevan vangitsemismääräyksen
toimeenpanoa, vaikka olisimmekin saapuneet aikaisemmin. Mutta
vaikutuksen — tehokkaan teatteritempun — aikaansaamiseksi emme olisi
voineet tulla sopivampaan aikaan.
Pihalla olivat vaunut linnan portaiden edustalla. Portaita alas
asteli varakreivi, toisella puolellaan varakreivitär — tuikeampana ja
pilkallisempana kuin koskaan — toisella tyttärensä, kasvot kalpeina ja
huulet tiukasti yhteen puristettuina. Näiden kahden naisen — vaimonsa
ja lapsensa — välissä, jotka olivat ruumiillisesti yhtä erilaisia kuin
sielullisestikin, asteli Lavédan varmoin askelin tyynen näköisenä ja
ylevänä, ylhäisen välinpitämättömänä kohtalostaan.
Heidän takanaan seisoi portailla ryhmä palvelijoita, Anatole-vanhus
hiukan toisten edellä, epäilemättä kummastuneena ajatellen, oliko tässä
todellakin äskeinen tahriutunut Lesperon — sillä jos olin huolehtinut
lakeijoitteni ulkonäön komeudesta, olin tietysti pitänyt siitä huolta
myöskin oman ruumiini verhoon nähden.
Gilles hyppäsi satulasta, kun pysäytin ratsuni, ja kiiruhti pitelemään
jalustintani, jupisten: »Monseigneur», joka arvonimi sai katsojain
silmiin vielä ihmettelevämmän ilmeen.
Menin välinpitämättömästi St. Eustachen luokse ja puhuttelin häntä
alentuvasti kuin tallirenkiä, sillä jos tahtoo vaikuttaa hänen
kaltaiseensa mieheen ja saada hänet pehmeäksi, on paras ase röyhkeys,
joka kiukuttaisi ylevämpää sielua.
»Nykyisessä maailmassa sattuu omituisia kohtauksia, St. Eustache»,
aloitin, hymyillen halveksivasti. »Täällä mennään ja tullaan
kummallisesti ja ollaan ihmeellisten vaiheiden alaisia. Viime kerralla
täällä ollessamme olimme kumpikin varakreivin vieraita; tänään näytte
te toimivan täällä — poliisina.»
»Monsieur!» Hän karahti punaiseksi, ja hänen äänessään värähteli
heräävä kiukku. Katsoin häntä silmiin kylmästi ja kiihkottomasti,
ikäänkuin odottaen häneltä lisää, kunnes hän laski katseensa maahan ja
hänen sisunsa tasaantui. Hän tunsi minut ja tiesi, kuinka paljon minua
oli pelättävä. Lausumalla kuninkaalle vain sanan, voisin toimittaa
hänet teilattavaksi. Siihen perustinkin laskelmani. Pian hän luotuaan
silmänsä maahan kysyi:
»Minulleko teillä on asiaa, herra de Bardelys?» Kun hän mainitsi
nimeni, syntyi portailla liikettä; varakreivi säpsähti ja silmäili
minua tuimasti; varakreivitär taas alkoi tarkastella minua entistä
huomaavammin.
»Niin, juuri teille, chevalier», myönsin. »Se koskee tehtäväänne
täällä.»
Häneltä meni suu auki.
»Haluatteko —?»
»Toivon teidän miehinenne poistuvan Lavédanista heti, luopuen
määräyksenne toimeenpanosta.» Hän loi minuun silmäyksen, joka hehkui
voimatonta vihaa.
»Te tiedätte, että minulla on vangitsemismääräys, herra de Bardelys,
ja sen vuoksi teidän täytyy käsittää, että minut voidaan vain
kuninkaan antamalla valtuutuksella estää jättämästä herra de Lavédan
sinetinvartijalle.»
»Ainoa valtuutukseni», vastasin jonkun verran hämilläni, mutta
en suinkaan toivottamana, »on sanani. Teidän on ilmoitettava
sinetinvartijalle tehneenne tämän markiisi de Bardelysin vaatimuksesta,
ja minä lupaan teille, että hänen majesteettinsa hyväksyy
toimenpiteeni.»
Niin sanoessani väitin liian paljon, minkä pian oivalsin.
»Hänen majesteettinsa hyväksyy sen, monsieur?» virkkoi hän kysyvästi,
pudistaen päätään. »Siihen minä en uskalla luottaa. Määräykseni
sisältää ehdottoman velvoituksen, jota minun on noudatettava —
ymmärtänette hyvin, kuinka oikeat sanani ovat.»
Hänen sävynsä oli perin nöyrä, perin kohtelias, mutta samalla luja
melkein kovuuteen asti. Mutta vielä oli minulla jäljellä viimeinen
korttini, se kortti, jonka varaan turvauduin.
»Suotteko minulle sen kunnian, että astutte kanssani hieman syrjään,
chevalier?» kysyin, pikemminkin käskevästi kuin pyytävästi.
»Olen valmis palvelemaan teitä», vastasi hän, ja minä vein hänet pois
toisten kuuluvilta.
»Mitä minulta tahdotte?» tiedusti hän, käyden äkkiä melkein vielä
röyhkeämmäksi kuin minä.
»Tahdon», sanoin, katsoen ajan soveliaaksi puhua hänelle peittelemättä,
»että ratsastatte miehinenne takaisin Toulouseen ilman herra
de Lavédania, tunnustatte siellä sinetinvartijalle epäluulonne
perättömiksi ja ilmoitatte saaneenne todistuksia siitä, ettei
varakreivi ole ollut missään tekemisissä kuninkaan veljen kanssa»
Hän silmäili minua hämmästyneenä, melkeinpä huvitettuna.
»Onpa sekin todennäköinen juttu esitettäväksi Toulousen sukkelapäisille
herrasmiehille», hän ivasi,
»Niin, _ma foi_, hyvin todennäköinen», vakuutin. »Kun he ajattelevat,
minkälaisen saaliin menetätte, kun varakreiviä ei vangita, eivätkä voi
huomata teidän voittavan siitä mitään, ei heidän ole kovinkaan vaikea
uskoa teitä.»
»Entä ne todistukset, joihin viittasitte?»
»Te ette ole, otaksun, löytänyt minkäänlaisia raskauttavia
todistuskappaleita, ei mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat
varakreiviä vastaan?»
»En, monsieur, en todellakaan ole —»
Hän keskeytti lauseensa ja puri huultaan, sillä hymyilyni osoitti
hänelle, että hän oli ollut liian avosuinen.
»No niin, teidän on sitten keksittävä joku seikka, joka todistaa, ettei
hän ollut millään tavoin sekaantunut kapinaan.»
»Herra de Bardelys», sanoi hän hyvin töykeästi, »tuhlaamme aikaa
turhiin puheisiin. Jos luulette, että minä suostun panemaan kaulani
vaaraan palvellakseni teitä tai varakreiviä, niin olette perin
surkeasti erehtynyt.»
»Se ajatus ei ole pälkähtänytkään päähäni. Mutta olen arvellut, että
kenties saatatte panna vaaraan kaulanne — nykyisessä asemassanne —
juuri sen itsensä tähden, pelastaaksenne sen.»
Hän liikahti poispäin.
»Monsieur, puheenne on turhaa. Teillä ei ole kuninkaan antamaa
valtuutusta, joka kumoaisi minun määräykseni. Tehkää mitä tahdotte,
Toulouseen tultuanne!» Hän hymyili synkästi. »Mutta nyt lähtee
varakreivi minun mukaani.»
»Teillä ei ole mitään todistuksia häntä vastaan», huudahdin, tuskin
uskoen, että hän rohkenisi uhitella minua vastaan.
»Minulla on todistuksena sanani. Olen valmis vannomaan sen oikeaksi,
mitä tiedän — että kun muutamia viikkoja sitten olin täällä
Lavédanissa, huomasin hänen vetävän yhtä köyttä kapinallisten kanssa.»
»Ja mitä luulette te, kurja hupsu, sananne painavan minun sanaani
vastaan?» kivahdin. »Olkaa huoletta, herra chevalier! Saavun Toulouseen
todistamaan, että olette valehtelija, jonka sanaan ei kukaan ihminen
voi luottaa, ja paljastamaan kuninkaalle entisen käyttäytymisenne. Jos
luulette, että kuningas Ludvig, jota nimitetään Oikeamieliseksi, minun
puhuttuani hänelle sallii, että oikeudenkäyntiä varakreiviä vastaan
teidän väitteittenne nojalla jatketaan, tai jos uskotte voivanne
pelastaa kaulanne siitä silmukasta, jonka minä sen ympärille kierrän,
niin olette äärettömän paljon suurempi hupsu kuin miksi teitä luulin.»
Hän katseli minua olkansa ylitse kasvot punaisina ja otsa synkkänä kuin
ukkospilvi.
»Kaikki tämä saattaa tapahtua, sitten kun saavutte Toulouseen, herra de
Bardelys», hän murahti äkäisesti, »mutta täältä Toulouseen on matkaa
noin kolmekymmentä peninkulmaa.»
Sen sanottuaan hän pyörähti kantapäällään ympäri ja jätti minut
ymmälläni ja äkeissäni aprikoimaan hänen viimeisten sanojensa
merkitystä.
Hän antoi miehilleen määräyksen nousta satulaan ja kehoitti herra de
Lavédania astumaan vaunuihin, minkä jälkeen Gilles loi minuun kysyvän
katseen. Sekunnin ajaksi, astellessani hitaasti chevalierin jälessä,
valtasi minut halu yrittää aseellista vastarintaa ja muuttaa linnan
harmaa piha verileikin näyttämöksi. Mutta ajoissa ymmärsin, kuinka
turha sellainen toimenpide olisi, ja kohautin olkapäitäni vastaukseksi
palvelijani katseeseen.
Kun lähestyin vaunuja, riensi varakreivitär äkkiä portaita alas ja tuli
luokseni, hymyillen ystävällisesti.
»Herra de Bardelys, olemme teille kiitolliset siitä, että olette
ryhtynyt välittämään kapinallisen puolisoni asiassa.»
»Madame», varoitin häntä kuiskaamalla, »jollette tahdo syöstä häntä
lopullisesti turmioon, niin olkaa, pyydän teitä, varovainen. Luvallanne
annan miesteni saada virvokkeita ja sitten lähden takaisin Toulouseen.
En voi toivoa muuta kuin että vedotessani kuninkaaseen saavutan
paremmat tulokset.»
Vaikka puhuinkin hilliten ääntäni, kuuli St. Eustache, joka seisoi
lähellä, sanani, mikä kävi selvästi ilmi hänen kasvoistaan.
»Jääkää tänne, monsieur», vastasi varakreivitär minulle, »ja tulkaa
perästämme levättyänne!»
»Teidän perästänne?» kummastelin. »Aiotteko siis lähteä herra de
Lavédanin mukaan?»
»Ethän toki, Anne», esteli vaunuissa istuva varakreivi kohteliaasti.
»Se rasittaisi sinua tarpeettomasti. Sinun olisi viisainta odottaa
täällä palaamistani.»
Pelkäänpä, että varakreivi-parkaa huoletti enemmän, että rouva
vaivaisi häntä kuin että matka väsyttäisi rouvaa. Mutta varakreivitär
ei taipunut vastaväitteisiin, chevalier oli virnistänyt varakreivin
puhuessa palaamisesta. Madame oli huomannut hänen virnistyksensä ja
kävi nyt hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin raivotar.
»Hän ei palaa, luulette te, Juudas!» ärähti hän St. Eustachelle, ja
hänen laihoja, tummia kasvojaan oli sillä hetkellä vaikea katsella.
»Mutta hän palaa — jumal'auta hän palaa! Ja kun hän tulee takaisin,
niin varokaa nahkaanne, herra urkkija, sillä kautta kunniani, te saatte
maistaa helvetin esimakua tässä asiassa suorittamanne temppuilun
tähden.»
Chevalier hymyili väkinäisesti.
»Naisen sanat eivät vahingoita ketään.»
»Entä naisen käsi, mitä siitä arvelette?» kysäisi sotainen rouva. »Te
myskinhajuinen poliisikätyri, minä —»
»Anne, rakkaani», rukoili varakreivi tyynnyttävästi, »pyydän sinua
hillitsemään itseäsi.»
»Pitääkö minun alistua tämän epäsyntyisen nousukkaan röyhkeyteen?
Pitääkö minun —»
»Muista pikemminkin, ettei sinun asemaasi eikä arvoosi sovi puhutella
tuota vintiötä. Me hyljeksimme myrkyllisiä matelijoita, mutta emme
pysähdy moittimaan niitä siitä, että ne ovat myrkyllisiä. Jumala on ne
tehnyt sellaisiksi.»
St. Eustache punastui hiusjuuriaan myöten, sitten hän kääntyi nopeasti
kuskiin päin ja antoi lähtökäskyn. Hän olisi samalla sulkenut vaunujen
oven, mutta rouva tunkeutui väliin. Nyt oli chevalierin vuoro kostaa.
»Te ette saa lähteä», hän lausui.
»En saa?» Varakreivitär punehtui. »Miksi en, _monsieur l'espion_?»
»Minulla ei ole mitään syytä hyvitellä teitä», vastasi St. Eustache
töykeästi. »Te ette saa lähteä.»
»Anteeksi, chevalier», pistin minä väliin. »Ylitätte valtuutuksianne
koettaessanne estää häntä. Herra varakreivi ei vielä ole tuomittu.
Älkää tehkö jo muutoinkin ilkeätä puuhaanne vieläkin ilkeämmäksi.»
Muitta mutkitta tyrkkäsin hänet sitten syrjään ja pidin rouvalle
ovea auki. Kiitokseksi varakreivitär hymyili minulle — puolittain
vihaisesti, puolittain veitikkamaisesti — ja nousi vaunujen astuimelle.
St. Eustachea halutti tulla estämään. Hän astui minua kohti nähtävästi
suuttuneena saamastaan töykkäyksestä, ja sekunnin ajan melkein luulin
häntä kyllin hulluksi lyödäkseen minua.
»Varokaa, St. Eustache», sanoin hyvin tyynesti, katsoen häntä silmiin.
Ja hyvin samaan tapaan, kuin Caesar-vainajan haamu lienee Philippin
luona pelottanut Brutusta, jatkoin: »Kohtaamme toisemme Toulousessa,
chevalier.» Senjälkeen suljin vaunujen oven ja astahdin taaksepäin.
Takaani kuului hameiden kahinaa. Se oli neiti de Lavédan. Niin rohkea
ja ulkoisesti tyyni kuin hän olikin ollut tähän asti, kävi tämä
lopullinen eron hetki — jonka raskautta kenties vielä lisäsi hänen
äitinsä lähtö ja hänelle senjohdosta koituva yksinäisyys — hänelle
kuitenkin ylivoimaiseksi. Astuin syrjään, ja hän riensi sivuitseni,
tarttuen vaunujen ikkunan nahkaiseen verhoon.
»Isä!» hän nyyhkytti.
On kohtauksia, joiden todistajana hienoluonteinen ihminen ei voi olla
— joiden katseleminen on läheistä sukua salakuuntelulle ja vieraiden
kirjeiden lukemiselle. Sellaisena pidin nyt sattunutta, minkä vuoksi
käännyin ympäri ja poistuin. Mutta St. Eustache katkaisi sen lyhyeen,
sillä olin tuskin ehtinyt kolmea askelta, kun hän kovaäänisesti
kajahdutti lähtökomennuksen. Kuski empi, sillä tyttö riippui yhä
ikkunassa. Mutta toinen komennus, jota tehosti voimakas kirous, poisti
hänen epäröintinsä. Hän kiristi ohjaksia, räväytti piiskaansa, ja
rämisevät pyörät alkoivat liikkua.
»Varo, lapsi!» kuulin varakreivin huutavan. »Varo! _Adieu, mon enfant_!»
Roxalanne hypähti taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut, sillä vaunujen
nykäyksestä hän menetti tasapainonsa, jollen minä olisi rientänyt häntä
tukemaan.
En usko hänen tietäneen, kenen kädet häntä kannattivat sinä lyhyenä
hetkenä, sillä kauan tukahdutettu tuska oli tehnyt hänet perin
lohduttomaksi. Vihdoin hän älysi nojaavansa tuota arvotonta Bardelysiä
vastaan, samaa miestä, joka oli lyönyt vetoa kosivansa häntä ja
saavansa hänet, joka kavalasti oli tullut hänen luokseen väärällä
nimellä, joka oli valehdellut hänelle sillä tavoin, ettei kukaan
herrasmies olisi voinut niin valehdella, vannoen rakastavansa häntä,
vaikka hän todellisuudessa pyrki vain voittamaan vedon. Kun hän tajusi
kaiken sen, valtasi hänet sekunnin ajaksi puistatus; sitten hän
tempautui rajusti irti käsistäni, poistui luotani vilkaisemattakaan
minuun, nousi linnan portaita ja katosi näkyvistäni.
Kun St. Eustachen seurueen viimeiset miehet ratsastivat ulos portista,
annoin palvelijoilleni määräyksen laskeutua satulasta.