Ennen sitä hetkeä, jolloin seisoin Hotel de l'Epéen ovella, kuunnellen
taloudenhoitajani kertomusta ja niitä naurunpurskahduksia, joita hänen
lukuisat kuulijansa vähäväliä päästivät, en ollut aavistanutkaan,
minkälaiset kertojalahjat Rodenardilla oli. Mutta nyt en ollut
lainkaan mielissäni huomatessani ne, sillä hän tarinoi siitä, kuinka
eräs Marcel St. Pol, Bardelysin markiisi, oli lyönyt vetoa kreivi
de Chatelleraultin kanssa, väittäen kosivansa neiti de Lavédania ja
saavansa hänet puolisokseen kolmessa kuukaudessa. Eikä hän rajoittunut
siihen. Rodenardilla näkyi olevan hyvät tiedot: hän oli urkkinut
Castelrouxin sanansaattajalta kaikki, mitä tämä tiesi asioiden tilasta,
ja myöhemmin, Toulouseen saavuttuaan, haalinut uutisia lisää.
Aioin juuri astua sisään ja antaa perin jyrkän ojennuksen tuolle
lörpöttelevälle vintiölle, kun sisältä äkkiä kuului hälyä. Erotin
tuolien narahduksia, äänet hiljenivät, ja pian olin vastakkain itse
Roxalanne de Lavédanin kanssa, joka poistui seurassaan hovipoika
ja nainen. Hänen katseensa osui minuun silmänräpäykseksi, ja hänen
takaansa oviaukosta tulvivassa valossa näkyivät piirteeni selvästi. Ja
kasvoni olivat varmaankin hyvin ällistyneet, sillä siinä vähäisessä
ajassa arvasin hänen kuulleen kaikki, mitä Rodenard oli puhunut. Kun
hän vilkaisi minuun, tunsin kalpenevani, minua puistatti ja otsalleni
kihosi kylmä hiki. Sitten hänen katseensa lipui ohitseni ja suuntautui
kadulle, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut minua. En voi sanoa,
kalpeniko vai punastuiko hän, sillä valaistus oli liian huono. Sitten
seurasi pysähdys, joka tuntui minusta loppumattomalta, vaikka sitä ei
voinutkaan kestää kuin muutamia sekunteja — niin, vain muutamia. Sitten
hän meni ohitseni, vetäen hameensa tiukasti kiinni, samalla kun minä
masentuneena peräydyin ovipielen varjoon, veren tulviessa kasvoihini
häpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä.
Nyt hän tiesi, kuinka häntä olivat kaikki pettäneet, ensin minä ja
myöhemmin, samana iltapäivänä, Chatellerault, ja hänen päätöksensä
poistua Toulousesta ei saattanut merkitä muuta kuin sitä, että hän
piti suhteitamme menneinä. Hänen katseestaan näin, että hän kummastui
nähdessään minut niin pian vapaana, mutta hänen ylpeytensä oli nopeasti
voittanut ja tukahduttanut kaikki ihmettelyn merkit.
Hänen sivuutettuaan minut pysyin paikallani, kunnes hänen vaununsa
olivat rämisten häipyneet yöhön, ja sillä välin pohdin mielessäni
vastaista toimintaani ja tein siitä päätöksiä. Mutta epätoivo valtasi
minut väkisinkin.
Rodenard saisi tämän maksaa — jumal'auta, hän saisi! Taaskin jouduin
hillittömän raivon valtaan, jota olen aina pitänyt herrasmiehelle
sopimattomana, mutta jolle nyt tunnuin tottuvan antamaan perään
tavantakaa. Eräs tallirenki tuli parhaillaan portaita ylös. Hänellä oli
kädessään vankka piiska, jossa oli pitkä, palmikoitu siima. Hätäisesti
murahtaen: »Luvallanne», tempasin sen hänen kädestään ja syöksyin
huoneeseen.
Taloudenhoitajani puheli edelleen minusta. Huone oli täynnä väkeä,
sillä yksin Rodenard oli tuonut mukanaan kaksikymmentä seuralaistani.
Yksi heistä katsahti ylöspäin, kun pyyhälsin hänen sivuitseen, ja
häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi minut. Mutta
Rodenard jatkoi laverteluaan syventyneenä aiheeseensa, niin ettei hän
huomannut mitään muuta.
»Herra markiisi», lausui hän juuri, »on herrasmies, jonka palveleminen
on kunniaksi —»
Viimeisen sanan jälkeen hän parahti, sillä piiskani sivallus oli osunut
hänen hyvinruokittuun ruhoonsa.
»Se on sellainen kunnia, joka ei enää ikinä tule osaksesi, sinä koira!»
kiljaisin.
Hän hypähti korkealle ilmaan, kun piiska sattui häneen toistamiseen.
Hän pyörsi ympäri, kasvot tuskasta vääntyneinä, pulleat posket kalpeina
pelosta ja silmät pyörien hurjasti kiukusta, sillä vielä hän ei ollut
täydelleen oivaltanut tilannetta. Kun hän sitten näki minut ja huomasi
kamalan kiihtymyksen merkit kasvoillani, niin hän lankesi polvilleen
ja ulvoi jotakin, mitä en ymmärtänyt — sillä sillä hetkellä en kyennyt
ymmärtämään paljoakaan.
Piiska viuhahti jälleen ilmassa ja osui hänen hartioihinsa. Hän
kiemurteli ja kiljui sekä ruumiillisesta että sielullisesta tuskasta.
Mutta minä olin säälimätön. Hän oli lörpöttelyllään tuhonnut elämäni,
ja niin totta kuin Jumala elää, oli hänen maksettava siitä se ainoa
hinta, jonka hän kykeni — ruumiin kipu. Yhä uudelleen vingahti ruoskan
siima hänen päänsä ympärillä ja sattui hänen pehmeään, valkeaan
ihoonsa, samalla kun hän, armoa uikuttaen, ryömi ja huojui polvillaan
edessäni. Vaistomaisesti hän lähestyi minua estääkseen lyöntejäni,
kun taas minä peräännyin saadakseni piiskalle parempaa liikkumatilaa.
Hän ojenteli käsivarsiaan ja risti lihavat kätensä rukoilevasti,
mutta tuskaisesti pureva piiskansiima kietoutui niiden ympärille,
jättäen niiden valkeaan ihoon punaisen jäljen. Kirkaisten hän kätki ne
kainaloihinsa ja vaipui pitkäkseen lattialle.
Kun nyt sitä ajattelen, häpeän kelpo lailla muistaessani, kuinka
häntä ruoskin. Todella vastahakoisesti ja vielä enemmän häveten
olen pakottanut itseni kirjoittamaan siitä. Jos teitä loukkaa tämä
pieksämisen selostus, niin olkoon puolustuksenani sen välttämättömyys;
itse tapahtumasta en, ikävä kylläkin, voi esittää mitään muuta
puolustusta kuin sokean raivon, jonka vallassa olin.
Aamulla jo kaduin hyvin katkerasti. Mutta sillä hetkellä olin vain
järjetön. Olin hullu, ja hulluuteni oli syynä karkeaan raakuuteeni.
»Olet valmis lavertelemaan minusta ja asioistani kapakassa, sinä
koira!» kiljuin hengästyneenä sekä kiihkosta että ponnistelusta. »Anna
tämän muiston hillitä myrkyllistä kieltäsi vastaisuudessa!»
»Armollinen herra!» hän parkui. »_Misericorde_, monseigneur!»
»Kyllä! Saat armoa — juuri sen verran armoa kuin ansaitset. Tätäkö
varten olen luottanut sinuun näin monta vuotta, ja tätäkö varten isäsi
luotti sinuun sitä ennen? Sitäkö varten olet saanut tulla sileäksi,
lihavaksi ja komeaksi palveluksessani, että maksaisit minulle tällä
tavoin? _Sangdieu_, Rodenard! Isäni olisi hirtättänyt sinut, jos olisit
puhellut puoleksikaan niin paljon kuin olet tänä iltana pakissut. Sinä
koira! Sinä kurja lurjus!»
»Monseigneur», kirkui hän taaskin, »antakaa anteeksi! Autuaan äitinne
tähden antakaa anteeksi! Monseigneur, en tietänyt —»
»Mutta sinä opit, vintiö. Sinä opit lihavan ruhosi kivusta. Eikö niin,
kurja?»
Hän vaipui nääntyneenä hervottomaksi, ähkyväksi, veriseksi läjäksi,
jota ruoskani yhäti hellittämättä suomi.
Mielessäni on kuva tuosta huonosti valaistusta huoneesta,
säikähtyneistä kasvoista, joille lekuttavat kynttilät loivat omituisia
varjoja, piiskani viuhinasta ja läiskeestä, omista kovaäänisistä
kirouksistani ja syytämistäni solvaavista nimityksistä, Rodenardin
parkunasta, silloin tällöin kuuluneista paheksumisäänistä ja pyynnöistä
sekä muutamista rohkeammista, jotka käskivät minua häpeämään. Sitten
liittyivät toisetkin tähän »Hävetkää!»-huutoon, joten minä vihdoin
lakkasin, ojentautuen täyteen mittaani, ikäänkuin heitä uhmatakseni.
Pääni oli korkeammalla kuin kenenkään muun huoneessaolijan, ja piiskani
oli uhkaavasti koholla. En ollut tottunut kuulemaan arvostelua, ja
heidän halveksivat sanansa kiihdyttivät sisuani.
»Kuka kiistelee oikeuttani vastaan?» ärjäisin uhittelevasti, ja he
vaikenivat kaikki. »Jos joku teistä uskaltaa astua esiin, niin hän saa
vastaukseni.» Kun ei heistä kukaan hiiskunut mitään, osoitin heille
ylenkatsettani purskahtamalla nauruun.
»Monseigneur!» uikutti Rodenard jalkojeni juuressa. Hänen äänensä alkoi
käydä heikoksi.
Vastaukseksi annoin hänelle viimeisen sivalluksen ja viskasin sitten
ruoskan — joka oli käynyt risaiseksi pieksämisestä — takaisin kuskille,
jolta olin sen lainannut.
»Riittäköön tämä sinulle, Rodenard», sanoin, koskettaen häntä
jalallani. »Laita niin, ettet enää koskaan ilmesty silmieni eteen, jos
kurja henkesi on sinusta kallis!»
»Ei niin, monseigneur!» ähkyi mies-parka. »Oi, ei niin! Olette
rangaissut minua; olette piiskannut minua, niin etten kykene enää
seisomaan. Antakaa minulle anteeksi, monseigneur, antakaa nyt minulle
anteeksi!»
»Olen antanut anteeksi, mutta en tahdo nähdä sinua enää milloinkaan,
etten unohtaisi antaneeni anteeksi. Viekää hänet pois!» käskin
palvelijoitani, ja nopeasti, äänettömästi totellen astui heistä kaksi
esiin ja kantoi ähkyvän ja nyyhkyttävän Rodenardin pois huoneesta.
»Isäntä», komensin senjälkeen, »laittakaa minulle huone kuntoon! Pari
teistä tulee mukaani!»
Sitten annoin määräyksen matkatavaroitteni sijoittamisesta. Osan niistä
lakeijani toivat siihen huoneeseen, jonka isäntä oli kiireellisesti
siistinyt minua varten. Siellä istuskelin myöhään yöhön perin
masentuneena ja epätoivoisena. Kun olin purkanut kiukkuni, olisin
kenties hieman ajatellut Ganymedes-rukkaa ja hänen tilaansa, mutta omat
asiani täyttivät tyyten mieleni ja valtasivat kaikki ajatukseni sinä
yönä.
Kun vihdoin menin vuoteeseen, nukuin huonosti; koko yön vietin
tuskaisesti hellien mennyttä rakkauttani, kuten äiti palvoo kuolleen
esikoisensa ruumista.
Aamulla päätin lähteä Toulousesta, poistua koko tästä maakunnasta,
jossa minulle oli tapahtunut niin paljon, ja mennä Beaugencyyn
vanhentuakseni siellä eristäytyneenä ihmisvihaajana.
Tapasin sinä päivänä Castelrouxin, mutta en virkkanut hänelle mitään
surustani. Hän kertoi minulle Chatelleraultista. Kreivi makasi hyvin
heikossa tilassa Auberge Royalessa, eikä häntä voitu siirtää minnekään.
Häntä hoitavan lääkärin mielestä ei hänen eloonjäämisestään ollut juuri
toiveita.
»Hän pyytää nähdä teitä», lisäsi Castelroux.
Mutta minua se ei haluttanut. Siitä huolimatta? että hän oli tehnyt
minulle huutavaa vääryyttä ja että halveksin häntä sydämeni pohjasta,
olisi minussa voinut herätä sääli nähdessäni hänet nykyisessä
tilassaan, enkä tahtonut Chatelleraultin kaltaiselle miehelle — en edes
hänen kuolinvuoteellaan — tuhlata sellaista tunnetta, jota silloin itse
niin kipeästi kaipasin.
»Aion poistua Toulousesta tänään», ilmoitin.
»Minne lähdette?»
»Helvettiin, Beaugencyyn — tuskin tiedän minne, eikä sillä olekaan
väliä.»
Hän katsahti minuun kummastuneena, mutta hienotuntoisena miehenä hän ei
kysellyt mitään sellaisesta asiasta, jota hän piti salaisuutena.
»Entä kuningas?» hän huomautti äkkiä.
»Hänen majesteettinsa on jo vapauttanut minut tehtävistäni.»
En kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä. Se oli kyllä aikomukseni
auringonlaskuun saakka. Kun sitten älysin olevan myöhäistä, lykkäsin
matkani seuraavaan aamuun.
Aamulla sitten lähdin. Mutta kun jouduimme matkalle myöhään, emme
ehtineet pitemmälle kuin Grénadeen, jossa vielä kerran yövyimme Hotel
de la Couronneen. Niinpä sen nojalla, että olin siirtänyt lähtöni yhden
päivän myöhemmäksi, saavuttikin minut sanansaattaja, ennenkuin se olisi
ollut liian myöhäistä.
Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä. Hevosemme olivat satuloidut;
olipa osa miehistäni jo ratsailla — sillä en aikonut erottaa heitä
palveluksestani, ennenkuin Beaugencyyn saavuttuamme — ja molemmat
vaununi olivat lähtövalmiit. Elinaikaisista tavoista ei ole helppo
luopua, vaikka välttämättömyys antaakin siitä pakottavan määräyksen.
Olin parhaillaan selvittämässä laskuani isännälle, kun käytävästä äkkiä
kuului nopeita askelia, miekan kalahtelua seinää vasten, ja ääni —
Castelrouxin ääni — huhuili kiihtyneenä:
»Bardelys! Herra de Bardelys!»
»Mikä teidät on tänne kiidättänyt?» huudahdin tervehdykseksi, kun hän
astui huoneeseen.
»Oletteko vielä matkalla Beaugencyyn?» kysyi hän terävästi, nykäisten
niskaansa.
»Totta kai», vastasin, kummastellen hänen kiihkoaan.
»Sitten ette liene nähnyt St. Eustachea ettekä hänen miehiään?»
»En.»
»Mutta heidän on täytynyt ratsastaa tätä tietä vain muutamia tunteja
sitten.» Sitten hän paiskasi hattunsa pöydälle ja jatkoi rajusti:. »Jos
tunnette mielenkiintoa Lavédanin perhettä kohtaan, niin palatkaa heti
Toulouseen!»
»Jättäkää meidät kahdenkesken, herra isäntä!» pyysin lyhyesti ja
hänen poistuttuaan tiedustin niin tyynesti kuin voin: »Mitä Lavédanin
perheestä, Castelroux?»
»Chevalier de St. Eustache lähti Toulousesta tänä aamuna kello kuusi
Lavédaniin.»
Nopeasti välähti päähäni aavistus hänen saapumisensa tarkoituksesta.
»Hän on kavaltanut varakreivin?» virkoin, puolittain kysyen, puolittain
todeten. Castelroux nyökkäsi.
»Hän on saanut sinetinvartijalta pidätysmääräyksen ja menee nyt
panemaan sitä toimeen. On hyvin pelättävissä, että Lavédanista ei
muutamien päivien kuluttua ole jäljellä muuta kuin pelkkä nimi. Tämä
St. Eustache hoitaa liikettään ripeästi, ja hän on saanut nyt jo
siepatuksi muutamia kauniita saaliita. Mutta yhteenlaskettuinakaan ei
niiden määrä ole niin suuri kuin tästä hänen viimeisestä retkestään
koituisi. Jollette te sekaannu, Bardelys, on varakreivi de Lavédan
tuhon oma ja hänen perheensä koditon.»
»Minä sekaannun asiaan», huudahdin. »Jumal'auta, sen teen! Ja St.
Eustache — hän on totisesti syntynyt onnellisella hetkellä, jos hän
välttää hirsipuun. Hän tuskin uneksiikaan, että minut on vielä otettava
huomioon. Kas niin, Castelroux, lähden Lavédaniin heti.»
Astuin ovea kohti, mutta gascognelainen kutsui minut takaisin.
»Mitä hyötyä siitä on?» hän kysäisi. »Eikö olisi parempi ensin palata
Toulouseen ja hankkia kuninkaalta vastamääräys?»
Hänen sanansa olivat viisaat — hyvin viisaat. Mutta vereni kiehui, ja
minulla oli liian tulinen kiire kyetäkseni harkitsemaan.
»Palata Toulouseen?» kertasin halveksivasti. »Ajan tuhlausta, kapteeni.
Ei, lähden suoraapäätä Lavédaniin. En tarvitse vastamääräystä. Tunnen
liian hyvin tämän chevalierin asiat, ja pelkkä saapumiseni riittää
hillitsemään häntä. Hän on kurja petturi, kuten saatte nähdä; mutta
tällä kertaa hän, Jumalan kiitos, on perin sopuisa lurjus. Gilles!»
huusin, työntäen oven auki. »Gilles!»
»Monseigneur», vastasi hän, rientäen luokseni.
»Työntäkää vaunut heti takaisin vajaan ja satuloikaa minulle ratsu!»
komensin. »Ja käske toveriesi nousta oitis satulaan ja odottaa minua
pihalla. Emme lähde Beaugencyyn, Gilles. Ratsastamme pohjoiseen —
Lavédaniin.»