La Fosse asteli vierelläni etumaisena; hän oli ottanut minua
käsipuolesta ja vannoskeli tahtovansa olla sekundanttinani. Hän piti
taistelemisesta niin paljon, tämä vastuuton, järkkymätön runoseppo,
että se lähenteli intohimoa, ja kun keskustelun aikana viitattiin
kaksintaistelukieltoon ja minä vastasin siihen, että minulla oli tähän
otteluun kuninkaan lupa, tuli hän melkein hulluksi riemusta.
Mironsac ja Castelroux sulkivat St. Eustachen auttamina vankan
ajoportin, suojaten meidät siten ohikulkijoiden huomiolta.
Portinpuoliskojen rämähdyksestä riensi isäntä parin apulaisensa
seuraamana luoksemme, ja me saimme kuulla rukouksia ja
välitysyrityksiä, pyyntöjä ja uhkauksia, jotka aina ovat
takapihataistelujen esinäytöksenä, mutta jotka aina kuten nytkin
päättyvät siihen, että isäntä poistuu, lähtien juoksujalkaa noutamaan
apua lähimmästä vartiopaikasta.
»Nyt, _myrmidonit_», intoili La Fosse verenhimosta hurmaantuneena,
»työhön, ennenkuin isäntä ehtii takaisin!»
»_Po' Cap de Dieu_!» murahti Castelroux. »Onko nyt pilailun aika, herra
ilveilijä?»
»Pilailun?» tokaisi hän vastaan auttaessaan minua riisumaan ihokkaani.
»Pilailenko minä? _Diable!_ Te gascognelaiset olette hidasjärkistä
väkeä! Pidän kuvaannollisesta puheesta, ystäväni, mutta sitä ei ole
vielä koskaan sanottu miksikään niin halvaksi kuin pilailuksi.»
Vihdoinkin olimme valmiit, ja siirsin kaiken huomioni lyhyeen,
vankkavartaloiseen Chatelleraultiin, joka kävi kimppuuni kasvot
vakavina ja silmissä jyrkän päättävä ilme. Asetuin miekkailuasentoon,
eikä ruumiini, eikä mieleni vapissut. Tahdoin odottaa ja antaa
hänen aloittaa, saadakseni tilaisuuden arvostella hänen kykyään ja
ratkaistakseni, kuinka parhaiten selviytyisin hänestä. Olin päättänyt
olla lainkaan haavoittamatta häntä ja valani mukaisesti jättää hänet
pyövelin surmattavaksi; aikomukseni oli joko kiertoiskulla lyödä säilä
pois hänen kädestään tai tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.
Miekkojemme kalahdettua vastakkain teimme joitakuita alkuotteita
terssiasennossa, kumpikin etsien varovasti tilaisuutta pistämiseen,
mutta kummankaan paljastamatta itseään tai osoittamatta lainkaan
hätäilemisen tai kiihtymyksen merkkejä. Nyt hänen miekkansa lipui
pitkin omaani yhtä mittaa vavahdellen; hän katsoi kulmiensa alta minua
tiukasti silmiin, ja polvet notkossa hän kyykistyi kuin syöksyyn
valmistuva kissa. Sitten se tuli. Salamannopeasti hän vapautti
säilänsä; hän siirsi sen miekkani alitse jälleen sen yläpuolelle,
sitten taaskin takaisin sen alle, ja jännittäytyen syöksyyn —
suoritettuaan kaksinkertaisen valehyökkäyksensä — hän suoristi
käsivartensa antaakseen piston.
Mutta liikauttaen nopeasti miekkani kärkeä, väistin hänen säilänsä
syrjään, niin että se meni ruumiini ohitse. Miekkamme olivat kahdesti
sattuneet tiukasti yhteen, ja nyt oli Chatellerault, joka oli tehnyt
mahdollisimman pitkän syöksyn ja jonka miekka oli puoliterään saakka
sivuuttanut minut, pienen hetkisen ajan täydelleen armoillani. Mutta
minä tyydyin seisomaan paikallani irroittamatta säilääni hänen
säilästään, kunnes hän sai takaisin tasapainonsa ja olimme jälleen
alkuperäisessä asennossamme.
Kuulin Castelrouxin syvällä bassoäänellä lausutun kirouksen
»_Mordieux_», St. Eustachen säikähtyneen äännähdyksen, kun hän jo
mielikuvituksessaan näki ystävänsä elottomana maassa, ja La Fossen
harmistuneen huudahduksen, kun kreivi nousi uudelleen taisteluasentoon.
Mutta niistä en välittänyt. Kuten jo sanoin, kreivin surmaaminen ei
ollut tarkoitukseni. Chatellerault olisi kenties menetellyt viisaasti,
jos hän olisi oivaltanut sen seikan, mutta hän ei sitä tehnyt. Päättäen
siitä tavasta, jolla hän jatkoi hyökkäyksiään, olin varma, että hän
luuli selviytyneensä minun hitauteni tähden, eikä hän tullut vähääkään
ajatelleeksi, kuinka nopeasti minun oli täytynyt liikkua päästäkseni
siihen asentoon, jossa olin ollut.
Kun en ollut surmannut häntä tällä vaarallisella hetkellä, alkoi hän
halveksia miekkailutaitoani. Se näkyi selvästi siitä, että hän alkoi
käyttää uhkarohkeita otteita, kiirehtien saamaan kaikki valmiiksi,
ennenkuin meidät kenties keskeytettäisiin. Tätä hänen maltittomuuttaan
käytin äkkiä hyväkseni, koettaen riistää häneltä aseen. Väistin
uhkaavan piston, antaen sen mennä läheltä — vaarallisen läheltä
— itseäni, ja pyöräyttäen säilääni hänen miekkansa ympäri yritin
sinkauttaa sen hänen kädestään. Se oli hyvin vähällä onnistua, mutta
hän sai sen torjutuksi ja peräytyi.
Silloin hän kenties tajusi, etten ollutkaan niin halveksittava
vastustaja kuin hän oli luullut, ja alkoi jälleen noudattaa
aikaisempaa, varovaisempaa taktiikkaansa. Minä muutin suunnitelmaa.
Olin ahdistavinani ja panin hänet vähäksi aikaa tiukalle. Hän oli
vahva, mutta minulla oli se etu, että yletin pitemmälle ja olin
joustavampi, ja ilman sitäkin etua olisin voinut surmata hänet
nopeasti, jos olisin tavoittanut hänen henkeään. Mutta tämä leikki
oli vaarallista itselleni, ja kerran oli kuolema minua hyvin lähellä,
olin niin vähällä saada surmani hänen miekastaan kuin suinkin on
mahdollista, jos kerran pelastuu. Hyökkäykseni oli narrannut hänet
tekemään jälkipiston, kuten olin toivonutkin. Hän yritti, ja kun hänen
säilänsä kiersi miekkani ympäri ja sujahti minua kohti, väistin sen
taaskin, ja pyöräyttäen sitä kaaressa koetin jälleen sinkauttaa sen
pois hänen kädestään. Mutta tällä kertaa se ei onnistunut minulle
niinkään hyvin kuin edellisellä kerralla. Hän nauroi yritykselleni,
ja niin vikkelästi, etten olisi sitä häneltä odottanut, hän irroitti
säilänsä, ja hänen miekkansa koukersi kuin käärme kurkkuani kohti.
Väistin sen piston, mutta vasta sitten kun se oli enää vain muutaman
tuuman päässä kaulastani, ja vaikka sainkin sen ohjatuksi syrjään,
meni se niin läheltä ohitseni kuin suinkin mahdollista raapaisematta
ihoa. Vaara oli ollut niin uhkaava, että kun taaskin olimme molemmat
alkuasennossa, oli koko ruumiini kylmässä hiessä.
Silloin päätin lakata koettamasta tehdä hänet aseettomaksi lyömällä
säilän pois hänen kädestään ja pinnistin aivojani, saadakseni hänet
sellaiseen asentoon, että voisin tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.
Kun parhaillaan suunnittelin sitä — olimme silloin sekstiasennossa —
tarjoutui tilaisuus äkkiä. Hänen säilänsä kärki oli alhaalla ja hän
tarkkaili minua; kärki oli niin alhaalla, että hänen käsivartensa
oli paljaana, ja minun säiläni oli siihen suunnattuna. Tarvitsin
vain sekunnin murto-osan nähdäkseni avoimen paikan, arvioidakseni
mahdollisuudet ja tehdäkseni päätöksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
oli käsivarteni ojentunut, säiläni oli suhahtanut kuin salama ja
lävistänyt hänen oikean käsivartensa.
Kuului tuskankiljaisu ja sitä seuraava syvä, raivoisa murahdus, kun
kreivi, joka oli haavoittunut, mutta ei voitettu, sieppasi putoavan
miekkansa vasempaan käteensä ja koetti pistää sen lävitseni, sillä
aikaa kun minun säiläni oli tiukasti kiinni hänen oikean käsivartensa
luussa. Hypähdin vikkelästi syrjään, ja ennenkuin hän ehti uudistaa
yritystään, olivat ystäväni karanneet hänen kimppuunsa ja kiskoneet
miekan hänen kädestään ja minun miekkani hänen käsivarrestaan.
Seurasin katseellani sekundanttiani, kun hän astui Chatelleraultin
luokse. Kreivi seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteen puristettuina,
epäilemättä käsivarressa tuntuvasta tuskasta. Sitten hän puhutteli La
Fossea, niin että se kuului minulle saakka.
»Tehnette minulle sen palveluksen, monsieur, että ilmoitatte
ystävällenne, ettei tämä ollut kaksintaistelu ensimmäiseen vereen
saakka, vaan _à Voutrance_. Käyttelen miekkaa vasemmalla kädellä yhtä
hyvin kuin oikealla, ja olen perin kiitollinen, jos herra de Bardelys
suo minulle sen kunnian, että ottelu aloitetaan uudelleen.»
La Fosse kumarsi ja tuli tuomaan meille tätä sanomaa, jonka jo olimme
kuulleet.
»Minulla oli taisteltaessa kokonaan toisenlainen ajatus», vastasin,
»kuin herra de Chatelleraultilla näkyy olleen. Hän pakotti minut
antamaan näytteen rohkeudestani. Sen olen nyt tehnyt; enempään en
suostu. Lisäksi alkaa, kuten herra de Chatellerault varmasti itsekin
huomaa, olla varsin hämärä, ja muutamien minuuttien kuluttua on liian
pimeä miekkailua varten.»
»Muutamien minuuttien kuluttua ei sitä tarvitakaan», kuusi
Chatellerault säästääkseen aikaa. Hän oli korskea loppuun asti.
»Tuolta, monsieur, tulee joka tapauksessa miehiä, jotka ratkaisevat
tämän kysymyksen.» Osoitin majatalon ovelle päin.
Minun puhuessani astui pihalle isäntä upseerin ja kuuden sotilaan
seuraamana. Nämä eivät olleet tavallisia järjestyksen valvojia, vaan
henkivartioston muskettisotureita, ja heti heidät nähtyäni arvasin,
etteivät he olleet tulleet keskeyttämään kaksintaistelua, vaan
vangitsemaan äskeistä vastustajaani paljoa raskaamman syytöksen nojalla.
Upseeri meni suoraan Chatelleraultin luokse.
»Kuninkaan nimessä, herra kreivi», hän lausui, »vaadin miekkanne.»
Chatellerault seisoi hetkisen pää painuksissa, unohtaen kenties
sieluntuskassaan käsivartensa pakotuksen. Sitten hän ojensihe äkkiä
ja katsoi upseeria suoraan silmiin ylpeän, puolittain pilkallisen
näköisenä.
»Haluatteko miekkani, monsieur?» hän kysäisi.
Muskettisoturi kumarsi kunnioittavasti.
»St. Eustache, tahdotteko olla hyvä ja antaa sen minulle?»
Sillä aikaa kun chevalier nosti ylös maahan viskatun säilän, odotti
kreivi ulkoisesti rauhallisena, minkä vuoksi silloin ihailin häntä,
kuten aina on ihailtava sellaista miestä, joka suuren vastoinkäymisen
kohdatessa käyttäytyy tyynesti.
Hän otti miekan chevalierilta. Hän piteli sitä sekunnin verran kahvasta
miettiväisen näköisenä, ikäänkuin jotakin pohtien, ja muskettisoturi
odotti maltillisesti, kunnes hän haluaisi luopua miekasta, osoittaen
kohteliaisuutta kuten kaikki ylevät luonteet onnettomuuteen joutunutta
kohtaan.
Yhä pitäen miekkaansa, hän nosti katseensa sekunniksi ja silmäili minua
tuikean pahanilkisesti. Sitten hän naurahti, kohautti olkapäitään,
vaihtoi otettaan, tarttuen miekkansa terästä kiinni, ikäänkuin aikoen
tarjota sen kahva edellä upseerille. Pitäen sitä sillä tavoin, hän
astahti äkkiä taaksepäin, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, oli
hän laskenut miekkansa nupin maahan, tähdäten kärjen rintaansa, ja
syöksynyt siihen, lävistäen itsensä.
Kaikilta pääsi huudahdus, ja juoksimme hänen luokseen. Hän kellahti
kupeelleen; hänen kasvonsa vääntyivät tavattomasta tuskasta, mutta hän
lausui järkkymättömän pilkallisesti:
»Nyt voitte ottaa miekkani, herra upseeri.» Samassa hän vaipui
pyörtyneenä pitkälleen.
Kiroten astui muskettisoturi hänen luokseen. Hän totteli
Chatelleraultia kirjaimellisesti, polvistuen hänen viereensä ja vetäen
miekan varovasti pois haavasta. Sitten hän komensi pari miestänsä
nostamaan ruumiin.
»Onko hän kuollut?» kysyi joku, ja joku toinen vastasi: »Ei vielä,
mutta hän kuolee pian.»
Kun olin jälleen pukeutunut, aioin rientää heti Hotel de l'Epéehen
tavatakseni Roxalannen, tyynnyttääkseni hänen pelkonsa ja surunsa ja
tehdäkseni vihdoinkin tunnustukseni.
Astuessamme kadulle, jossa hämärä alkoi pimetä, tiedustin
Castelrouxilta, kuinka St. Eustache oli joutunut Chatelleraultin
seuraan.
»Hän on Iskariotin sukua luullakseni», vastasi gascognelainen. »Niin
pian kun hän sai tietää, että Chatellerault oli saapunut Languedociin
kuninkaan käskynhaltijana, kiiruhti hän tarjoamaan tälle palvelustaan
saatettaessa kapinallisia vastaamaan oikeudessa teoistaan. Hän
väitti, että kuninkaalla olisi paljon hyötyä siitä, että hän tunsi
maakunnan perinpohjin ja että hänellä oli ollut erittäin hyvä tilaisuus
tutustua monien sellaisten miesten valtiopetoksellisiin puuhiin, joita
valtiovalta ei lainkaan epäillyt.»
»_Mort Dieu_!» huudahdin. »Jotakin sellaista olin epäillyt. Olette
oikeassa sanoessanne, että hän kuuluu Iskariotin sukuun. Hän on pahempi
kuin aavistattekaan. Minulla on hänestä tietoja — paljon tietoja. Vielä
äskettäin hän itsekin oli kapinallinen, Orleansin Gastonin kannattaja —
vaikka hänen intonsa olikin laimea. Mistähän syistä hän lienee ryhtynyt
moiseen hommaan?»
»Samasta syystä, joka johti hänen esi-isäänsä, vanhanajan Juudasta —
halusta hankkia rikkautta. Jokaisesta kapinallisesta, jota ei tähän
saakka ole epäilty, joka nyt joutuu oikeuteen ja jonka valtiopetos
saadaan hänen kauttaan todistetuksi, vaatii|hän puolet asianomaisen
kapinallisen takavarikoidusta omaisuudesta.»
»_Diable_!» kirosin. »Entä hyväksyykö sinetinvartija sen?»
»Hyväksyykö? St. Eustachella on täydet valtuudet, hän saa toimia
vapaasti, ja hänellä on komppania ratsuväkeä komennettavanaan
metsästäessään kapinallisia.»
»Onko hän tähän mennessä tehnyt paljon?» oli seuraava kysymykseni.
»Hän on syössyt tuhoon puolikymmentä ylimystä perheineen. Ne varat,
jotka hän on sen ohessa kasannut, lienevät totisesti melkoiset.»
»Huomenna, Castelroux, menen puhumaan kuninkaalle tästä somasta
herrasmiehestä, pistämme hänet syvään ja pimeään koppiin ja pakotamme
hänet luopumaan verirahoistaan.»
»Jos voitte todistaa hänet kapinalliseksi, niin teette siunatun työn»,
vastasi Castelroux. »Näkemiin siis huomiseen asti, sillä tässä on Hotel
de l'Epée!»
Nousin portaita ylös ja olin juuri astumaisillani ovesta sisälle,
kun ylhäältä äkkiä kuului naurunrähäkkää ja erotin hyvin tutun
äänen. Se kuulosti parhaillaan puhuvan sisällä olevalle seurueelle.
Epäilin hetkisen — sillä oli kulunut kuukausi siitä, kun olin
kuullut tuota pehmeätä, liukasta puhetta. Sitten olin varma,
että ääni todellakin oli taloudenhoitajani Ganymedeen. Castelrouxin
sanansaattajat olivat nähtävästi vihdoinkin hänet löytäneet ja tuoneet
hänet Toulouseen.