Kun ovi oli suljettu, katselimme Chatellerault ja minä toisiamme
äänettöminä. Ja kuinka äärettömästi olivatkaan suhteemme muuttuneet
viime kohtauksemme jälkeen!
»Herra kreivi», virkoin pilkallisesti, »onnittelen teitä oveluutenne ja
suunnitelmienne syvyyden johdosta ja valitan sitä pientä onnettomuutta,
jonka nojalla minä olen täällä ja jonka tähden teidän kauniit
sommitelmanne todennäköisesti romahtavat.»
»Kuinka paljon tiedätte?» kysyi hän äkäisen halveksivasti.
»Olen ollut tuossa huoneessa puoli tuntia», vastasin, koputtaen
väliseinää rystysilläni. »Kuten huomannette, on seinä ohut, ja minä
kuulin kaikki, mitä teidän ja neiti de Lavédanin välillä tapahtui.»
»Niinpä siis se Bardelys, jota nimitetään Uhkeaksi, Bardelys,
ritarillisuuden esikuva, Bardelys, Ranskan hovin _arbiter
elegantiarum_, onkin vain, kuten näyttää, tavallinen urkkija.»
Jos hän koetti sanoillaan saada minut raivostumaan, niin hän pettyi.
»Herra kreivi», sanoin tyynesti, »olette kylliksi vanha tietääksenne,
että vain totuus voi haavoittaa. Olin siinä huoneessa sattumalta, ja
kun keskustelunne ensimmäiset sanat osuivat korviini, en olisi ollut
ihminen, jollen olisi jäänyt sinne ja herkistänyt korviani kuullakseni
jokaisen lausumanne tavun. Muuten sallikaa minun kysyä, hyvä herra
Chatellerault, milloin teistä on tullut niin omantunnontarkka, että
rohkenette syyttää jotakin toista miestä kuuntelemisesta!»
»Olette hämäräpuheinen, monsieur. Mitä viittauksenne tarkoittaa?»
»Se merkitsee sitä, että jos mies on paljastettu pettäjäksi,
valehtelijaksi ja varkaaksi, pitäisi hänen oman luonteensa antaa
hänelle riittävästi huolta ja estää hänet lausumasta arvostelevia
huomautuksia toisten käyttäytymisestä.»
Hänen päivettyneille kasvoilleen lehahti puna, joka sitten katosi,
jättäen ne lyijynharmaiksi, mikä on perin ilkeännäköistä, niin totta
kuin Jumala elää. Hän sinkautti isotöyhtöisen hattunsa pöydälle ja vei
kätensä miekankahvaan.
»Jumalan kuolema!» hän kiljaisi. »Tästä teidän on vastattava minulle.»
Pudistin päätäni ja hymyilin, mutta en lainkaan liikahtanut
paljastaakseni asettani.
»Monsieur, meidän on puheltava hetkinen. Luullakseni se on teille
parasta.»
Hän loi minuun yrmeän katseen. Kenties tehosi häneen vakavan ponteva
sävyni. Olkoonpa sen laita miten tahansa, joka tapauksessa hän painoi
puoleksi paljastetun miekkansa takaisin tuppeen, niin että kalahti, ja
kysyi:
»Mitä teillä on sanomista?»
»Istukaa!» Viittasin häntä siirtymään pöydän ääressä olevalle tuolille
ja istahdin sitten itse häntä vastapäätä. Otin kynän, kastoin sitä
vieressä olevassa mustetolpossa ja nykäisin eteeni paperiarkin.
Tunsin hänen katsovan minua ja saatoin aavistaa hänen arvelunsa ja
sekavat mietteensä, kun kynäni nopeasti raapi paperin pintaa. Se oli
pian tehty, ja pistin kynän syrjään. Otin hiekkasäiliön.
»Kun mies menettelee petollisesti, herra kreivi, ja hänet saadaan
kiinni, katsotaan hänen ehdottomasti menettäneen panoksensa. Yksistään
sen nojalla on koko omaisuutenne nyt oikeuden mukaan minun.» Taaskin
piti minun torjua hänen keskeytyksensä. »Mutta jos syrjäytämmekin
sen näkökohdan ja oletamme, että te olette menetellyt minua kohtaan
rehellisesti ja kunniallisesti, on teillä sittenkin, monsieur, pätevä
todistus — itse neiti de Lavédanin sana — siitä, että minä olen
voittanut vedon. Joskin siis otamme asian tältä kaikkein lievimmältä
kannalta», — pysähdyin siroittaakseni hiekkaa kirjoitukselle —
»olette sittenkin menettänyt tiluksenne, ja ne ovat tulleet minun
omaisuudekseni.»
»Niinkö, jumal'auta!» mylvi hän kykenemättä enää hillitsemään itseään.
»Siispä, herra markiisi, katsokaamme, eikö muutama tuuma terästä kykene
voittamaan niitä minulle takaisin!» Ja taaskin lennähti hänen kätensä
miekan kahvaan.
Nousin pystyyn ja sysäsin hänelle nyt valmiin asiakirjan. »Vilkaiskaa
ensin tuohon!»
Hän seisahtui silmäilemään minua kysyvästi. Käytökseni saattoi hänet
niin uteliaaksi, että hänen kiihkonsa syrjäytyi. Sitten hän astui
pöydän ääreen ja otti paperin. Kun hän luki, vapisi hänen kätensä, ja
ällistyksestä menivät hänen silmänsä levälleen ja otsansa ryppyihin.
»Mitä — mitä tämä merkitsee?» läähätti hän.
»Sitä, että vaikka varmasti tiedänkin voittaneeni, pidän kuitenkin
parempana tunnustaa menettäneeni vedon. Luovutan teille täten
Bardelysin tilukset, koska, monsieur, olen oppinut käsittämään, että se
veto oli häpeällinen — sellainen, jossa herrasmiehen ei pitäisi olla
mukana — ja koska tämä on ainoa tapa, jolla voin hyvittää — itseni,
kunniani ja sen naisen, jota olemme loukanneet.»
»En ymmärrä», ähkäisi hän.
»Käsitän kyllä, kuinka vaikeaa se on teille, kreivi. Asia on
hienotuntoinen. Mutta sen toki ymmärtänette, että picardielaiset
maatilukseni ovat teidän. Mutta, monsieur, viisaasti menettelisitte,
jos tekisitte heti jälkisäädöksenne, sillä teidän itsenne ei ole
sallittu niistä nauttia.» Hän loi minuun kysyvän silmäyksen. »Hänen
majesteettinsa», jatkoin vastaukseksi hänen katseeseensa, »aikoo
vangituttaa teidät, koska olette pettäneet hänen teihin panemansa
luottamuksen ja vääristäneet oikeuden tarkoitusperiä palvelemaan omia
yksityisiä murhapyyteitänne.»
»_Mon Dieu_!» huudahti hän, joutuen äkkiä perin surkean kauhun valtaan.
»Tietääkö kuningas?»
»Tietääkö?» Naurahdin. »Olette ollut niin kiihtynyt näistä muista
seikoista, että olette unohtanut kysyä, miten olen päässyt vapaalle
jalalle. Olin kuninkaan puheilla, monsieur, ja kerroin hänelle,
mitä täällä Toulousessa on tapahtunut ja että minun oli määrä astua
mestauslavalle huomenna!»
»_Scelerat_!» kirkui hän. »Te olette syössyt minut turmioon!» Hänen
äänensä värisi raivosta ja tuskasta. Hän seisoi edessäni kasvot
sinipunervina, kouristellen ja aukoen kupeilla riippuvia käsiään.
Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa vapisi kiihkosta ja pelosta, hänen
leveä naamansa oli vääntynyt kamalaan, raivoiseen virnistykseen. Hänen
kiukunpuuskansa ollessa vielä ylimmillään avautui ovi ja sisään astui
hilpeä chevalier de St. Eustache.
Hän seisahtui ällistyneenä kynnykselle — ihmetellen Chatelleraultin
kiihtymystä ja tyrmistyneenä nähdessään minut.
Kreivi kääntyi äkäisenä häneen päin.
»No, papukaija?» hän karjaisi. »Mitä te minusta tahdotte?»
»Herra kreivi!» huudahti toinen paheksuvan moittivasti.
»Käsittänette kai tulleenne sopimattomaan aikaan», pistin minä väliin.
»Herra de Chatellerault on hieman kiihdyksissä.»
Sanani kiinnittivät uudelleen hänen huomionsa minuun, ja hänen ilmeensä
kävi yhä kummastuneemmaksi, sillä hänestä olin edelleen Lesperon,
kapinallinen, ja häntä luonnollisesti ihmetytti se, että olin vapaana.
Samassa kuului käytävästä puhelua ja askelia, ja kun pyörähdin ympäri,
näin oviaukossa St. Eustachen takana olevat Castelrouxin, Mironsacin ja
vanhan tuttavani, lörpöttelevän, vastuuttoman ilveilijän, La Fossen,
kasvot. Hän oli Mironsacilta kuullut, että olin Toulousessa, ja
Castelrouxin opastamina olivat he molemmat lähteneet minua etsimään.
Rohkenenpa vannoa, etteivät he olleet aavistaneet löytävänsä minua
tällaisissa oloissa.
He työntyivät huoneeseen, pakottaen St. Eustachea edellään, ja sitten
vaihdettiin tervehdyksiä ja onnitteluja, samalla kun Chatellerault,
hilliten hämminkiään, veti chevalierin nurkkaan ja kuunteli, mitä
hänellä oli sanottavaa. Pian kuulin kreivin huudahtavan:
»Tehkää kuten haluatte, chevalier! Jos teillä on omia etujanne
ajettavina, niin ajakaa! Mitä minuun tulee — en välitä enää mistään.»
»Mutta miksi, monsieur?» tiedusti chevalier.
»Miksi?» kertasi Chatellerault, ja hänen rajuutensa kuohahti uudelleen.
Sitten hän pyörähti ympäri ja tuli suoraan minua kohti kuten hyökkäävä
härkä.
»Herra de Bardelys!» hän ärjäisi.
»Bardelys!» ällisteli taempana seisova St. Eustache.
»No, mitä?» kysäisin kylmästi, kääntyen poispäin ystävistäni.
»Kaikki, mitä puhuitte, saattaa olla totta, ja minä lienen tuhon oma,
mutta jumal'auta, sen vannon, ettette te pääse rangaistuksetta.»
»Minun mielestäni olette suuressa vaarassa vahingoittaa itseänne!»
vastasin naurusuin.
»Teidän on annettava minulle hyvitystä, ennenkuin eroamme!» karjui hän.
Pudistin päätäni.
»Olen siksi kunnian mies, että valitsen ne, joiden kanssa mittelen
miekkoja. Jätän teidät odottamaan hänen majesteettinsa rangaistusta;
hänen pyövelinsä ei liene niin tarkkatuntoinen kuin minä. Ei, monsieur,
sanalla sanoen, en luule voivani taistella kanssanne.»
Hänen kasvonsa kävivät hieman kalpeammiksi. Ne muuttuivat harmaiksi.
Hän puri hammasta, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahemmin kuin
milloinkaan. Hetkisen hän seisoi siinä, silmäillen minua. Sitten hän
astahti askeleen lähemmäksi ja sähisi:
»Ette luule voivanne taistella kanssani, niinkö? Ette luule! _Pardieu!_
Miten saan teidät muuttamaan mieltänne? Sanasolvaukset eivät näy teihin
pystyvän. Arvelette, ettei rohkeuttanne voida mitenkään epäillä, Koska
te muutamia vuosia sitten onnellisen sattuman avulla surmasitte La
Vertoilen ja pääsitte siitä maineeseen.» Ylettömässä raivossaan hän
läähätti raskaasti, ikäänkuin liian painavaa taakkaa kantava mies.
»Olette siitä pitäen elänyt tuon sattuman teille suomasta arvosta.
Katsotaanpas, voitteko siitä kuollakin, herra de Bardelys.» Kumartuen
eteenpäin hän iski minua rintaan niin äkkiä ja voimakkaasti — hän oli
tavattoman väkevä — että olisin kaatunut, jollei La Fosse olisi ottanut
minua syliinsä.
»Tappakaa hänet!» lepersi tämä klassillisuutta haaveileva hupakko.
»Olkaa Theseuksena tälle Marathonin härälle!»
Chatellerault astahti taaksepäin, vei kädet lanteille, kallisti päätään
oikealle ja jäi odottamaan kasvoillaan loukkaavan julkea virnistys.
»Riittääkö se muuttamaan päätöksenne?» hän ärähti
»Suostun taisteluun», vastasin, kun voin jälleen hengittää. »Mutta sen
vannon, etten auta teitä livistämään pyövelin käsistä.»
Hän nauroi koleasti.
»Enkö minä sitä tiedä?» hän pilkkasi. »Kuinka voisi teidän kuolemanne
auttaa minua selviytymään? Tulkaa, messieurs, _sortons!_ Heti paikalla!
»_Soit_!» virkoin lyhyesti. Ja sitten me tunkeuduimme pois huoneesta ja
menimme sekavana joukkona käytävää myöten rakennuksen takana olevalle
pihalle.