Pohdin kuninkaan luota poistuessani mielessäni, pitäisikö minun
omin käsin antaa Chatelleraultille hänen niin hyvin ansaitsemansa
rangaistus, mutta muistin kirotun vetomme, ja minua pidätti se ajatus,
että se tekoni voitaisiin selittää yritykseksi välttää sen seurauksia.
Myöskin tuli Roxalanne ottaa huomioon, ja totisesti ajattelin asiaa
syvästi siltä kannalta. Paljon mietittyäni pääsin jälleen siihen
johtopäätökseen, etten saanut uudelleen lähestyä häntä, ennenkuin
olin sovittanut tekoni ainoalla vallassani olevalla tavalla, ainoalla
tavalla, joka puhdistaisi käteni.
Olipa Chatellerault menetellyt petollisesti tai ei, se ei merkinnyt
mitään neiti de Lavédanin ja minun väleihini nähden. Jos maksaisin
vetoni — velvoittipa minut siihen kunnia tai ei — niin sitten voisin
lähestyä häntä; tosin olisin köyhtynyt, mutta ainakaan ei voitaisi
mitenkään epäillä, että kosinnallani oli mitään muuta vaikutinta kuin
Roxalannen saavuttaminen.
Sitten voisin tunnustaa, ja varmastikin se seikka, että olin maksanut,
vaikka selvästikään minun ei enää olisi suinkaan tarvinnut maksaa,
hankkisi minulle anteeksiannon ja todistaisi, että tunteeni olivat
vilpittömät.
Niin päätin siis menetellä ja siinä aikomuksessa suuntasin askeleeni
Auberge Royaleen, jossa hänen majesteettinsa oli maininnut kreivin
majailevan.
Kun hotellissa tiedustin herra de Chatelleraultia, ilmoitti se
palvelija, jota olin puhutellut, että hän oli kotosalla, mutta että
hänellä sillä hetkellä oli vieras. Vastasin odottavani ja pyysin
yksityistä huonetta. Minut opastettiin nopeasti pieneen kamariin,
jonka yhdellä seinällä oli vierassaliin vievä ovi ja jonka vastaisella
puolella erotti viereisestä huoneesta perin ohut puinen väliseinä.
Isännän poistuttua jäin sinne odottamaan ja tein siellä sellaista,
mitä en olisi uskonut voivani tehdä enkä vielä tänäänkään voi ajatella
punastumatta. Lyhyesti sanoen, näyttelin salassakuuntelijaa — minä
Marcel St. Pol de Bardelys. Sillä se ääni, joka tunkeutui korviini, oli
Roxalanne de Lavédanin.
»Pyrin kuninkaan puheille», sanoi hän, »mutta en päässyt. Minulle
selitettiin, ettei hänellä ollut vastaanottoja ja ettei hän päästänyt
puheilleen ketään muita kuin ne, joita saattoi joku yksityisen luvan
saanut henkilö.»
»Ja niin ollen», vastasi Chatellerault, jonka ääni oli aivan väritön,
»olette tullut minun luokseni, että minä veisin teidät hänen
majesteettinsa puheille?»
»Olette arvannut oikein, herra kreivi. Olette ainoa hänen majesteettinsa
seurueeseen kuuluva henkilö, jonka tunnen — joskin väin vähän — ja
lisäksi on yleisesti tunnettua, kuinka suuresti te olette kuninkaan
suosiossa. Minulle on kerrottu, etteivät ne, joilla on joku
armonosoitus anottavana, voi saada teitä parempaa puoltajaa.»
»Jos olisitte mennyt kuninkaan luokse, mademoiselle, jos olisitte
päässyt hänen puheilleen, olisi hän vain kehoittanut teitä kääntymään
minun puoleeni. Olen hänen käskynhaltijansa Languedocissa, ja
valtiopetoksesta syytetyt vangit ovat minun vallassani.»
»Silloin, monsieur», huudahti Roxalanne kiihkeällä äänellä, joka pani
vereni kiertämään rajummin, »ette epää minulta sitä hyvää työtä, jota
pyydän. Lupaattehan minulle säästää hänen henkensä?»
Chatellerault naurahti lyhyesti, ja minä kuulin hänen askeltensa äänen,
kun hän aatoksissaan asteli huoneen lattialla.
»Mademoiselle, mademoiselle, ette saa arvioida valtaani liian suureksi.
Ette saa unohtaa, että olen oikeuden palvelija. Te pyydätte kenties
enemmän kuin vallassani on myöntää. Mitä voitte esittää sellaista,
mikä osoittaisi, että teen oikein menetellessäni teidän toivomuksenne
mukaan?»
»_Helas_, monsieur, en voi esittää mitään muuta kuin rukoukseni ja
vakuutuksen, että tässä on tapahtunut kamala erehdys.»
»Miksi niin puollatte tätä herra de Lesperonia?»
»Hän ei ole herra de Lesperon», intti Roxalanne.
»Mutta koska ette voi ilmoittaa minulle, kuka hän on, täytyy teidän
tyytyä siihen, että ainakin puhumme hänestä Lesperonina», virkkoi
kreivi, ja saatoin mielessäni kuvitella, kuinka ilkeästi hän niin
sanoessaan virnisti.
»Sanokaapa minulle», hän toisti, »miksi puollatte tätä herrasmiestä!»
Syntyi hiljaisuus. Mielessäni näin, kuinka Roxxalannen ylevät Kasvot
synkkenivät hänen koettaessaan keksiä vastausta tähän kysymykseen;
näin, kuinka hän loi maahan viattomat silmänsä, kuinka hänen kauniit
poskensa hieman punehtuivat häpeästä, kun hän viimein vastasi
hiljaisella, jäykällä äänellä nämä neljä sanaa:
»Minä rakastan häntä, monsieur.»
Oi, _Dieu!_ Kuulla hänen tunnustavan se näin!
Chatelleraultilta tuli vastaukseksi kärsimätön tirskahdus, ja hänen
jalkansa tömistivät uudelleen lattiaa, kun hän pysähdyttyään hetkiseksi
alkoi taaskin kävellä edestakaisin Sitten seurasi pitkä äänettömyys,
jonka rikkoivat vain kreivin rauhattomat askeleet. Vihdoin tiedusti
Roxalanne vavahtelevalla äänellä:
»Miksi ette virka mitään, monsieur?»
»_Helas_, mademoiselle, minä en voi tehdä mitään. Olin pelännyt, että
asianlaita oli niin; ja kysyessäni sitä toivoin olleeni väärässä.»
»Entä hän, monsieur?» tuskaili Roxalanne. »Miten hänen käy?»
»Uskokaa minua, mademoiselle, jos se olisi vallassani, niin pelastaisin
hänet, olisipa hän vaikka kuinka syyllinen, vain säästääkseni teiltä
surun.»
Hän puhui hellän valittavasti, julkea teeskentelijä!
»Oi, ei, ei!» huusi neito, ja hänen äänestään huokui kauhua ja
epätoivoa. »Ettehän tarkoita, että —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä; ja
hetkisen jälkeen lopetti kreivi sen hänen puolestaan.
»Tarkoitan, mademoiselle, että tämän Lesperonin täytyy kuolla.»
»Onko päätöksenne aivan peruuttamaton, monsieur? Jos teissä on vähänkin
säälintuntoa, niin sallikaa minun ainakin itkien rukoilla armoa
kuninkaalta!»
»Se ei hyödyttäisi teitä ensinkään. Kuten jo sanoin, Languedocin
kapinoitsijat ovat minun käsissäni.» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen
noiden sanojen hyvästi syöpyä neidon tajuntaan ja jatkoi sitten: »Jos
toimittaisin hänet vapaalle jalalle, mademoiselle, jos hankkisin hänet
tänä yönä pois vankilasta, lahjoen hänen vartijansa vaikenemaan ja
ottaen häneltä valan, että hän heti poistuu Ranskasta eikä kavalla
minua, tekisin itseni syypääksi valtiopetokseen. Vain sillä tavoin
voisi se tapahtua, ja käsitättehän, mademoiselle, että niin menetellen
panen oman kaulani vaaraan.»
Hänen sanoissaan oli lausumaton sivumaku — hieno viittaus, että hänet
voitaisiin lahjoa tekemään kaikki se, josta hän näin hämärästi puheli.
»Ymmärrän, monsieur», vastasi Roxalanne nyyhkyttäen, »että se on liian
paljon voidakseni sitä pyytää.»
»Se olisi paljon, mademoiselle», selitti kreivi nopeasti, ja nyt hänen
äänensä oli hillitty ja värisi omituisesti. »Mutta ei mikään, mitä
teidän huulenne minulta pyytävät ja mitä kuolevaisen vallassa on tehdä,
ole _liian_ paljon!»
»Mitä tarkoitatte?» huudahti Roxalanne, pidättäen henkeään. Oliko hän
arvannut — kuten minä näkemättä hänen kasvojaan olin arvannut — mitä
sitten seurasi? Kurkkuani alkoi kouristaa. Puristin käteni nyrkkiin ja
ponnistauduin rauhalliseksi kuullakseni, että olin arvannut oikein.
»Kaksi kuukautta sitten», virkkoi Chatellerault, »matkustin Lavédaniin,
kuten muistanette. Näin teidät, mademoiselle — tosin vain lyhyen
hetken aikana — ja siitä lähtien en ole nähnyt mitään muuta kuin
teidät.» Hänen äänensä kävi hieman hiljaisemmaksi, ja intohimo pani sen
värähtelemään. Myöskin Roxalanne huomasi sen, sillä tuolin narahdus
ilmaisi minulle, että hän nousi Pystyyn.
»Ei nyt, monsieur — ei nyt!» hän esteli. »Nyt ei ole oikea aika. Pyydän
teitä ajattelemaan suruani.»
»Sen teen, mademoiselle, ja kunnioitan murhettanne, Ja uskokaa minua,
otan siihen osaa kaikesta sydämestäni. Mutta nyt _on_ oikea aika, ja
jos tämän miehen asia on teidän sydämenasianne, niin te kuuntelette
minua loppuun saakka.»
»Monsieur, rukoilen teitä —»
»Kuulkaa minua loppuun asti!» kivahti kreivi. Sitten hän puhui edelleen
tyynemmin. »Nykyisin te rakastatte tätä herra de Lesperonia —»
»Rakastan häntä aina! Aina, monsieur!»
»Malttakaa, malttakaa!» huudahti toinen, joutuen hämminkiin
keskeytyksen tähden. »Jos hän eläisi ja te menisitte avioliittoon hänen
kanssaan ja olisitte joka päivä hänen seurassaan, niin en ollenkaan
epäilisi rakkautenne kestämistä. Mutta jos hän kuolisi tai jos hän
joutuisi maanpakoon ettekä te enää häntä näkisi, niin surisitte häntä
vähän aikaa ja sitten — _helas!_ se on miesten ja naisten tapa — aika
parantaisi ensin surunne, sitten sydämenne.»
»Monsieur, monsieur!» valitti lapsi-rukka. »Tiesin, että te olitte
hyvä! Tiesin —»
»Vielä hetkinen! Älkää käsittäkö minua väärin! En sano antavani sitä —
minä tarjoan sitä.»
»Mitä erotusta siinä on?»
»Se että jos tahdotte sen saada, mademoiselle, on teidän se ostettava.
Olen sanonut, että teidän tähtenne olen valmis uhmailemaan kaikkia
vaaroja. Pelastaakseni rakastajanne uhittelen mestauslavaa. Jos minut
kavalletaan tai jos tapaus pääsee asianomaisten tietoon, niin varmasti
pääni putoaa Lesperonin pään sijasta. Uskaltaudun siihen vaaraan,
mademoiselle — teen sen ilomielin — jos lupaatte tulla vaimokseni, kun
olen sen tehnyt.»
Roxalannelta pääsi parkaisu, sitten oli kaikki hiljaista. Sitten kuului:
»Oi, monsieur, te olette säälimätön! Millaista kauppaa te minulle
esitätte!»
»Rehellistä kauppaa, se on varma», vastasi tämä hornan sikiö — »perin
rehellistä. Minä panen vaaraan henkeni, te lupaatte minulle kätenne.»
»Entä jos kieltäydyn, monsieur?»
Chatellerault huokasi.
»Sen lisäksi, että pidän henkeäni kalliina, tunnen varsin inhimillistä
mustasukkaisuutta. Ja kun minulla on sellaiset vaikuttimet, niin mitä
voitte toivoa?»
»Lyhyesti sanoen, tarkoitatte siis, että hänen on kuoltava?»
»Huomenna», oli tämän pirullisen konnan lakooninen vastaus.
He olivat vähän aikaa ääneti, sitten puhkesi Roxalanne nyyhkyttämään.
»Olkaa sääliväinen, monsieur! Jos todella rakastatte minua, niin
armahtakaa minua! Oi, hän ei saa kuolla! En voi, en rohkene antaa hänen
kuolla! Pelastakaa hänet, monsieur, ja minä rukoilen puolestanne joka
ilta koko elämäni ajan; rukoilen Pyhää Äitiä puolestanne, kuten nyt
rukoilen teitä hänen puolestaan.»
Oliko sellaista miestä, joka voi vastustaa tätä viatonta, harrasta
vetoomusta? Oliko miestä, joka näihin yleviin, rakkautta ja
tuskaa huokuviin sanoihin voi vastata vetoamalla omiin karkeihin
intohimoihinsa? Sellainen tuntui olevan, sillä Chatellerault vain
lausui:
»Tiedätte hinnan, lapsi.»
»Ja Jumala minua armahtakoon! Minun täytyy se maksaa. Minun täytyy,
sillä jos hän kuolee, jää hänen verensä minun omalletunnolleni!»
Sitten hän tukahdutti surunsa, ja hänen äänensä kävi melkein tylyksi,
kun hän hillitsi itseään. »Jos minä lupaan teille mennä kanssanne
naimisiin tästä päivästä — sanokaamme — kuuden kuukauden kuluessa,
niin mitä takeita te annatte minulle, että se mies, joka on pidätetty
Lesperon-nimisenä, pääsee vapaaksi?»
Kuulin kreivin päästävän huohotusta muistuttavan äänen.
»Jääkää Toulouseen huomiseen saakka, ja tänä yönä hän saapuu luoksenne
jäähyväisille ennen lähtöään! Oletteko siihen tyytyväinen?»
»Olkoon niin, monsieur», vastasi Roxalanne.
Silloin vihdoin hypähdin seisomaan. En jaksanut enää kestää.
Kenties ihmettelette, että olin kyennyt hillitsemään sisuani näin
kauan, sallien hänen kärsiä, saadakseni selville, kuinka pitkälle
Chatellerault-lurjus menisi konnanjuonissaan.
Äkkipikaisempi mies olisi iskenyt väliseinän pirstaleiksi tai huutanut
Roxalannelle sen lohduttavan tiedon, että Chatelleraultin esittämä
sopimus oli merkityksetön, koska minä jo olin vapaana. Ja siinä olisi
rajumpi mies vaistomaisesti menetellyt viisaammin kuin minä tein
järkevästi harkiten. Sensijaan minä avasin oven, menin vierassalin
halki ja kiiruhdin käytävään, jonka arvelin vievän Chatelleraultin
huoneeseen. Mutta erehdyin, ja ennenkuin olin löytänyt tarjoilijan
ja kysynyt häneltä tietä, meni muutamia kalliita minuutteja hukkaan.
Hän saattoi minut takaisin vierassalin läpi erääseen toiseen
käytävään avautuvalle ovelle. Hän sysäsi sen auki, ja minä jouduin
äkkiä vastakkain Chatelleraultin kanssa, joka oli vieläkin punaisena
äskeisestä ottelustaan.
»Te täällä!» hän äännähti, ja hänen leukansa laskeutui ja kasvonsa
kävivät niin kalpeiksi kuin voivat. Hän ei voinut aavistaa, että minä
olin kuullut koko kaupan hieronnan.
»Menemme takaisin, jos suvainnette, herra kreivi», sanoin minä.
»Takaisin, minne?» kysäisi hän typertyneenä.
»Takaisin neiti de Lavédanin luokse. Takaisin siihen huoneeseen, josta
juuri tulette.» Työnsin hänet hieman kovakouraisesti käytävään, jonka
hämärässä valossa en voinut enää erottaa hänen ilmeitään.
»Hän ei ole siellä», virkkoi hän.
Naurahdin lyhyesti.
»Yhtäkaikki me menemme takaisin», tiukkasin.
Pidin pääni, ja pian olimme samassa huoneessa, jossa hänen häpeällinen
kauppansa oli tehty. Mutta tällä kertaa hän oli puhunut totta.
Roxalanne ei ollut enää siellä.
»Missä hän on?» kysyin kiukuissani.
»Hän meni pois», vastasi Chatellerault, ja kun huomautin vastaan, etten
ollut kohdannut häntä, kysäisi hän loukkaavasti: »Ette kai haluaisi,
että nainen kulkee yleisen vierassalin halki, vai haluaisitteko? Hän
poistui sivuovesta pihalle.»
»Koska asia on niin, herra kreivi», sanoin tyynesti, »tahdon
keskustella hieman kanssanne, ennenkuin menen hänen jälkeensä.» Sitten
suljin oven huolellisesti.