Castleroux kävi luonani seuraavana aamuna, mutta ei tuonut mitään
sellaisia uutisia, joita olisi voinut pitää ilahduttavina. Hänen
tiedustelijoistaan ei yksikään ollut vielä palannut, eikä kukaan heistä
ollut lähettänyt sanaa siitä, että olisi päässyt seuralaisten jäljille.
Rohkeuteni lamaantui hieman, ja nekin vähäiset toiveet, joita minulla
vielä oli, haihtuivat nopeasti.
Päätin vihdoin kyhätä täydellisen selostuksen tapahtumista ja pyytää
Castelrouxia huolehtimaan siitä, että se annettaisiin kuninkaalle
itselleen. Siten tulisivat oikeuden vaatimukset tyydytetyiksi, ja
lisäksi saisin — vaikka myöhään — maksaa velkani kreiville.
Tehtyäni sen päätöksen aioin juuri aloittaa kirjoittamisen, kun
huomioni kiintyi harvinaiseen ääneen. Aluksi se oli vain epäselvää
kohinaa, ikäänkuin aaltojen pauhua rantaa vasten. Vähitellen sen voima
kasvoi, ja siitä alkoi erottua ihmisääniä, riemuisia tervehdyshuutoja.
Sitten kuului väestön melun ylitse tykinlaukauksen pamahdus, sitten
toinen, ja vielä toinen.
Hypähdin pystyyn, ihmetellen mitä oli tekeillä, ja riensin ristikkoisen
ikkunani ääreen kuuntelemaan.
Kun väkijoukko siirtyi lähemmäksi, alkoi minusta tuntua, että huudot
olivat suosionosoituksia.
Mieleeni välähti, että joku korkea henkilö saapui Toulouseen, ja
ensimmäiseksi juolahti mieleeni kuningas. Sellaista mahdollisuutta
ajatellessani huimasi päätäni ja toivo sumensi järkeni. Seuraavalla
hetkellä muistin Roxalannen viime yönä kertoneen, että kuningas, oli
vasta Lyonsissa asti. Torjuin senvuoksi sen ajatuksen ja sen mukana
toivonikin, sillä olisi ihme, jos kuningas, matkustaen mukavaan,
velttoon tapaansa, joka oli kuvaavaa koko hänen toiminnalleen, joutuisi
Toulouseen ennenkuin viikko olisi kulunut, ja nythän oli vasta
sunnuntai.
Palasin kirjoittamaan ja odottamaan, kunnes saisin tietää hälinän syyn
vartijaltani, kun hän seuraavan kerran tulisi luokseni.
Oli kulunut kenties tunnin verran aikaa, kun ovi avautui ja kynnykseltä
tervehti minua Castelrouxin hilpeä ääni.
»Monsieur, olen tuonut erään ystävän luoksenne.»
Pyörähdin ympäri tuolissani ja yksi vilkaisu Castelrouxin vieressä
seisovan nuorukaisen yleviin, siroihin kasvoihin ja vaaleaan tukkaan
sai minut äkkiä hypähtämään pystyyn.
»Mironsac!» kiljaisin ja juoksin kädet ojossa häntä vastaan.
Mutta vaikka riemuni olikin suuri ja hämmästykseni voimakas, oli
Mironsacin kasvoilla kuvastuva hämminki vieläkin ilmeisempi.
»Herra de Bardelys!» huudahti hän, ja hänen kummastuneessa katseessaan
oli sata kysymystä.
»_Po Cap de Dieu_!» murahti hänen serkkunsa. »Taisinpa totisesti tehdä
viisaasti, kun toin sinut tänne.»
»Mutta», tiedusti Mironsac serkultaan, tarttuen käsiini, »miksi et
ilmoittanut minulle, Amedée, että aioit opastaa minut herra markiisi de
Bardelysin luokse?»
»Olisitko tahtonut minun turmelevan näin iloista yllätystä?» vastasi
serkku.
»Armand», sanoin minä, »ei milloinkaan ole kukaan ollut tervetulleempi
kuin sinä nyt. Tulit parhaiksi ajoissa pelastamaan henkeni.»
Sitten kerroin, vastaillen hänen kysymyksiinsä, lyhyesti kaikki,
mitä minulle oli tapahtunut sen yön jälkeen, jolloin veto Pariisissa
lyötiin, ja kuinka Chatelleraultin ovela vaikeneminen oli saattanut
minut mestauslavan kynnykselle. Sen kuullessaan hän vimmastui, ja
mieltäni hiveli, kun hän sätti kreiviä. Vihdoin hillitsin hänen
herjaavaa purkaustaan.
»Saakoon riittää tällä kertaa, Mironsac!» sanoin nauraen. »Sinä olet
täällä ja voit tehdä tyhjiksi kaikki Chatelleraultin suunnitelmat
todistamalla sinetinvartijalle, kuka olen.»
Mutta sitten valtasi minut epäilys, ikäänkuin olisi kylmä käsi
laskeutunut päähäni. Käännyin Castelrouxiin päin ja huudahdin.
»_Mon Dieu!_ Entä jos he eivät suostu ottamaan asiaani uudelleen
käsiteltäväksi?»
»Eivätkö suostu!» Hän purskahti nauramaan. »Sitä ei heiltä kysytä.»
»Se ei ole tarpeen», lisäsi Mironsac. »Kun minä vain kerron kuninkaalle
—»
»Mutta, ystäväni», keskeytin hänet kärsimättömästi, »minunhan on
kuoltava huomenna!»
»Ja kuninkaalle kerrotaan siitä tänään — nyt heti. Lähden hänen
puheilleen.»
Tuijotin vähän aikaa kuin puusta pudonnut; sitten johtui mieleeni äsken
kuulemani hälinä ja huudahdin:
»Onko kuningas jo saapunut?»
»Luonnollisesti, monsieur. Kuinka minä muutoin voisin olla täällä?
Kuulun hänen majesteettinsa seurueeseen.»
Silloin kävin taaskin kärsimättömäksi. Ajattelin Roxalannea ja hänen
tuskaansa; jokainen minuutti, jonka Mironsac nyt viipyi kopissani,
merkitsi kidutuksen jatkumista tuolle lapsi-raukalle. Siksi hoputin
häntä lähtemään heti ja kertomaan hänen majesteetilleen, että olin
vankina. Hän totteli, ja minä jäin vielä kerran yksikseni. Astelin
edestakaisin ahtaassa kopissani sellaisen kiihtymyksen vallassa,
jollaista en ollut luullut enää kokevani.
Puolen tunnin kuluttua palasi Castelroux yksin.
»No?» ehätin kysymään, heti kun ovi aukeni, antamatta hänelle aikaa
edes päästä kunnolla sisään. »Mitä kuuluu?»
»Mironsac kertoi, että hänen majesteettinsa on rasittuneempi kuin
koskaan. Teidän on mentävä palatsiin heti. Minulla on kuninkaan
määräys.»
Ajoimme vaunuilla hyvin salaisesti, sillä hän ilmoitti minulle hänen
majesteettinsa toivovan, ettei asiaa päästettäisi julkisuuteen, koska
hänellä oli siihen nähden omat suunnitelmansa.
Minut jätettiin vähäksi aikaa odottamaan etuhuoneeseen, sillä aikaa
kun Castelroux ilmoitti minut kuninkaalle. Sitten minut opastettiin
pieneen kamariin, jossa oli upea punaisen ja kullan kirjava kalusto
ja joka ilmeisesti oli erotettu hänen majesteettinsa työskentelyä
tai hartaushetkiä varten. Kun astuin sisään, oli Ludvig selin minuun
päin. Hän seisoi — pitkä, hintelä, mustapukuinen mies — nojaten
ikkunanpuitteeseen ja tukien päätään koholla olevaan vasempaan
käsivarteensa ja silmäili tarkkaavasti alhaalla olevaan puistoon.
Hän pysyi samassa asennossa siihen asti, kunnes Castelroux oli
poistunut ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten hän äkkiä
kääntyi katsomaan minua silmiin, selin valoa vasten, joten hänen
kasvonsa olivat varjossa, mikä lisäsi niiden synkkää, väsynyttä ilmettä.
»_Voilà_, monsieur Bardelys!» tervehti hän minua kylmästi. »Näette nyt,
mihin pulaan olette joutunut, kun ette totellut käskyjäni.»
»Tahtoisin kiinnittää huomiotanne siihen, sire», vastasin, »että minut
on saattanut siihen teidän majesteettinne tuomarien kyvyttömyys ja
erään sellaisen henkilön pahanilkisyys, jota teidän majesteettinne
kunnioittaa suoden hänelle liian paljon luottamusta, pikemminkin kuin
oma tottelemattomuuteni.»
»Molemmat yhdessä kenties», myönsi hän lempeämmin.
»Vaikka heillä näkyy joka tapauksessa olleen perin tarkka nenä
haistamaan, kuka on valtiopetturi. Niin, Bardelys, tunnustakaa pois.»
»Minäkö? Petturi?»
Hän kohautti olkapäitään ja naurahti näyttämättä vähääkään iloiselta.
»Eikö sellainen mies ole valtiopetturi, joka tekee vastoin kuninkaansa
toivomuksia? Ja ettekö senvuoksi ole petturi, nimitettäköönpä teitä
Lesperoniksi tai Bardelysiksi? Mutta», jatkoi hän vieläkin lempeämmin
ja heittäytyen puhuessaan tuoliin, »olen ollut kovin ikävystynyt,
senjälkeen kun te poistuitte luotani. Heillä on maailman parhaat
tarkoitukset, näillä tomppeleilla, ja jotkut heistä rakastavatkin
minua, mutta he ovat kaikki väsyttäviä. Kun myöskin Chatellerault saa
päähänpiston laskea leikkiä — kuten tässä tapauksessa — tekee hän sen
näppärästi kuin karhu ja säkenöivän joustavasti kuin norsu.»
»Leikkiä?» sanoin.
»Ettekö te pidä sitä pilana, Marcel? _Pardieu_, kukapa teitä siitä
moittisi? Sillä miehellä ei olisi terve huumorin tajunta, joka
ymmärtäisi semmoista pilailua, että hänet tuomitaan kuolemaan.
Mutta kertokaahan minulle siitä! Koko juttu, Marcel! En ole kuullut
ainoatakaan tarinaa, jota olisi kannattanut kuunnella, senjälkeen kun —
kun te lähditte luotamme.»
»Ettekö suvaitsisi, sire, kutsuttaa tänne kreivi de Chatelleraultin,
ennenkuin aloitan?» kysyin.
»Chatelleraultin? Ei, ei.» Hän pudisti päätään oikukkaasti.
»Chatellerault on saanut jo nauraa, ja huonosti opetetun koiran tavalla
hän on pitänyt koko naurun yksin. Mielestäni, Marcel, on nyt meidän
vuoromme. Olen tahallani lähettänyt Chatelleraultin pois, ettei hän
saisi vihiä siitä mullistavasta kujeesta, jota valmistelemme hänelle
tervetuliaisiksi.»
Nämä sanat saattoivat minut mitä parhaalle tuulelle, ja kenties juuri
siitä johtui, että kun lämpenin kertoessani, puhuin niin lennokkaasti,
että hänen majesteettinsa tavallinen turtuus ja raukeus katosivat. Kun
lopulta aloin kuvailla Toulousen tuomioistuinta, asiani käsittelyä ja
Chatelleraultin näyttelemää osaa, kävivät hänen kasvonsa päättäviksi ja
koviksi.
»Onko se totta — kaikki se, mitä olette kertonut?» huudahti hän
ankarana.
»Niin totta kuin evankeliumi. Jos katsotte valan tarpeelliseksi, niin
vannon kunniani kautta, etten ole lausunut pienintäkään valhetta enkä
herra de Chatelleraultista puhuessani ole jättänyt mitään mainitsematta
samoin kuin en myöskään ole vähääkään liioitellut.»
»Se kurja raukka!» ärähti hän. »Mutta me kostamme kyllä hänelle,
Marcel. Siitä olkaa huoletta!»
Kun hänen ajatuksensa sitten suuntautuivat uudelle uralle, hymyili hän
väsyneesti.
»Kautta kunniani, saatte arvottoman elämänne aikana kiittää joka ilta
Jumalaa siitä, että minä saavuin Toulouseen niin sopivaan aikaan, ja
niin saa myöskin se ihana lapsi, jonka kauneutta olette kuvannut niin
rakastuneen innokkaasti. Olette voittanut sekä neidon että vedon, ja
kautta pyhän messun, te saatte nauttia kummastakin.»
»_Helas_, sire», huokasin taaskin. »Kun se nainen saa tiedon vedosta —»
»Kertokaa se hänelle vitkastelematta, Marcel, ja jättäytykää hänen
armoilleen! Ei, älkää menkö noin synkän näköisenä, ystäväni! Kun nainen
rakastaa, voi hän olla armollinen — ainakin on minulle niin sanottu.»
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toistamiseen uudelle tolalle, ja
hän kävi tylyksi.
»Mutta ensin on meidän suoriuduttava Chatelleraultista. Mitä hänelle
teemme?»
»Se on teidän majesteettinne ratkaistava.»
»Minunko?» huudahti hän, ja hänen äänensä sai taaskin ankaran sävyn,
joka ei koskaan ollut siitä kaukana. »Näen erikoisen mielelläni
läheisyydessäni vain kunnon miehiä. Luuletteko, että ikinä enää tahdon
nähdä tuota lurjusta edessäni. Olen jo tehnyt päätökseni häneen nähden,
mutta mieleeni juolahti, että kenties teitä huvittaisi olla lain
välikappaleena.»
»Minuako, sire?»
»Niin, ja miksipä ei? Puhutaan, että te tarpeen vaatiessa osaatte
käyttää miekkaa perin tuhoisasti. Tämä tilaisuus vaatii meitä tekemään
poikkeuksen asetuksestamme. Teillä on suostumukseni, että saatte
lähettää haasteen kreivi de Chatelleraultille. Ja pitäkää huolta siitä,
että surmaatte hänet, Bardelys!» hän jatkoi äkäisesti. »Sillä jollette
te sitä tee, niin kautta pyhän messun minä teen sen! Jos hän välttää
miekkanne, tai jos hän jää eloon teiltä saamastaan haavasta, niin
pyöveli saa hänet. _Mom dieu!_ Onko minua turhanpäiten nimitetty Ludvig
Oikeamieliseksi?»
Seisoin hetken mietteissäni. Sitten rohkenin huomauttaa:
»Jos minä teen sen, sire, niin maailma sanoo, että tein sen päästäkseni
suorittamasta maksettavakseni langennutta vetoa.»
»Narri, se ei ole langennut maksettavaksenne. Eikö sellainen mies, joka
menettelee petollisesti, menetä kaikkia oikeuksiaan?»
»Se on aivan totta. Mutta maailma —»
»_Peste_!» keskeytti hän minut kärsimättömästi. »Te alatte ikävystyttää
minua, Marcel, ja koko maailma tekee sen niin erinomaisesti, ettei
teidän tarvitse ruveta muiden avuksi. Noudattakaa mieltänne, mies,
ja tehkää kuten haluatte! Mutta teillä on suostumukseni surmata
tuo Chatellerault-vintiö, ja olen hyvin mielissäni, jos käytätte
sitä hyväksenne. Hän majailee Auberge Royalessa, jossa hänet nyt
otaksuttavasti tapaatte. Ja nyt menkää! Minun on jaettava paljon
oikeutta tässä kapinallisessa maakunnassa.»
Viivähdin hetkisen. »Eikö minun ole ryhdyttävä jälleen tehtäviini
teidän majesteettinne läheisyydessä?»
Hän mietti vähän aikaa ja hymyili sitten väsyneeseen tapaansa.
»Minusta olisi hauskaa pitää teitä luonani, sillä nämä olennot
ovat niin harmillisen tylsiä jokaikinen. _Je m'ennuie tellement_.
Marcel!» huoahti hän. »Ooh! Mutta ei, ystäväni, epäilemättä olisitte
te nykyisin yhtä tylsä kuin kaikki muutkin. Rakastunut mies on
ikävin ja jokapäiväisin olento tässä ikävässä ja joutavanpäiväisessä
maailmassa. Mitä teen minä ruumiillanne, kun sielunne on Lavédanissa.
Epäilenpä, että teillä on kiire päästä täältä pois. Menkää siis,
Marcel! Laittautukaa avioliittoon ja selviytykää rakkaudenhumalastanne!
Avioliitto on paras vastamyrkky. Kun se on tehty, palatkaa sitten
luokseni!»
»Se ei tapahdu koskaan, sire», vastasin leikillisesti.
»Väitättekö niin, herra Cupido Bardelys?» Hän siveli partaansa
aatoksissaan. »Älkää olko siitä kovin varma! Muillakin on ollut
tunteita — niin, yhtä voimakkaita kuin teidänkin — mutta sittenkin ne
ovat jäähtyneet. Mutta te tuhlaatte aikaani. Menkää, Marcel! Olette
vapaa tehtävistänne minun luonani, niin kauan kuin omat asianne
pidättävät teitä täällä — niin kauan kuin haluatte. Meillä on täällä
suoritettavana kolkko tehtävä — kuten tiedätte. Meidän on käsiteltävä
serkkuni Montmorencyn ynnä muiden juttua, emmekä me täällä lepää emmekä
salli juhlimista. Mutta tulkaa luokseni, milloin tahdotte, ja minä otan
teidät vastaan! Hyvästi!»
Jupisin kiitokseni, ja ne tulivat vilpittömästi sydämen pohjasta.
Suudeltuani sitten hänen kättään poistuin hänen luotaan.