Olin toivonut saavani virua joitakuita päiviä vankilassa, ennenkuin
minut vietäisiin oikeuteen; sillä välin olisi kenties Castelrouxin
onnistunut löytää ne henkilöt, jotka voisivat todistaa, kuka olin.
Voitte senvuoksi jossakin määrin käsittää säikähdystäni, kun minut
kutsuttiin tuomarieni eteen seuraavana päivänä ennen puoltapäivää.
Vankilasta vietiin minut oikeussaliin kahleissa kuten tavallinen varas
— sillä lain mukaan oli sellaisen henkilön, jota syytettiin samasta
rikoksesta kuin minua, kannettava tämä häväistys. Noin parinsadan
askeleen päässä oikeussalin portailta näin tungoksesta äkkiä kasvot,
jotka saivat minut pysähtymään hämmästyneenä. Se tuotti minulle
töytäyksen selkään erään vartijani keihään nupista.
»Mikä teitä nyt vaivaa?» karjaisi mies ärtyneesti. »Eteenpäin,
_monsieur le traitre_!»
Lähdin liikkeelle, tuskin huomaten vartijan raakuutta; katseeni oli
yhäti kiintynyt noihin kasvoihin — Roxalannen kalpeihin, surkeihin
kasvoihin. Hymyilin hänelle lohduttavasti ja rohkaisevasti, mutta
minun hymyillessänikin näytti hänen piirteittensä kauhistunut ilme
käyvän voimakkaammaksi. Kun sitten astelin edelleen, katosi hän
näkyvistäni, ja minä jäin arvailemaan, mitkä syyt olivat tuoneet hänet
uudelleen Toulouseen. Toivoiko hän voivansa jossakin määrin korjata
aiheuttamaansa pahaa? Voi, lapsi-rukka! Jos hän toivoi sellaista, niin
pahasti pelkäsin hänen surkeasti pettyvän.
Kuulustelu tapahtui salaisesti sinetinvartijan johdolla; hän oli laiha,
kuihtunut mies, joka oli yhtä homehtuneen ja kuivan näköinen kuin
pergamentit, joiden keskellä hän oli viettänyt elämänsä. Hänen apunaan
oli kuusi tuomaria, ja hänen oikealla puolellaan istui kuninkaan
käskynhaltija, herra de Chatellerault, jonka mustelmainen ulkomuoto oli
osoittamassa, että me olimme kohdanneet toisemme vasta eilen.
Kun minulta oli tiedusteltu nimeäni ja asuinpaikkaani, herätin jonkun
verran hämminkiä vastaamalla rohkeasti: »Olen sieur Marcel de St. Pol,
Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»
Puheenjohtaja — se on sinetinvartija — katsahti kysyvästi
Chatelleraultiin. Mutta kreivi vain hymyili ja osoitti sormellaan
jotakin kirjoitettua paperia, joka oli levitettynä pöydällä.
Puheenjohtaja nyökkäsi.
»Herra René de Lesperon», hän lausui, »kenties ei tuomioistuin voi
ratkaista, onko lausuntonne tahallinen yritys harhauttaa tai tehdä
tyhjiksi oikeuden päämäärät vai oletteko te valitettavan mielisairauden
uhri, mikä saattaisi olla seurauksena joko haavastanne tai Jumalan
lähettämänä rangaistuksena petoksestanne. Mutta tuomioistuin toivoo
teidän käsittävän, että sillä on varmat tiedot siitä, ken olette.»
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana muut tuomarit nyökäyttelivät päätään,
filosofisesti hyväksyen puheenjohtajansa sanat. Minä puolestani
pysyin vaiti, oivaltaen kuinka turhaa minun olisi edelleen panna
vastalausettani ja odottaen seuraavaa kysymystä.
»Teidät vangitsi, monsieur, Lavédanin linnassa kaksi päivää takaperin
rakuunajoukkue, jota johti kapteeni de Castelroux. Onko asia niin?»
»Kyllä, monsieur.»
»Ja kun teidät vangittiin, kun teidät pidätettiin René de Lesperonina,
ette millään tavoin koettanut kieltää olevanne hän, vaan päinvastoin,
kun herra de Castelroux kysyi herra de Lesperonia, astuitte te esiin ja
tunnustitte olevanne hän.»
»Anteeksi, monsieur. Tunnustin, että minut tunnettiin sillä nimellä.»
Puheenjohtaja naurahti häijysti, ja apulaiset hymyilivät, kohteliaasti
kuvastaen hänen mielialaansa.
»Tämä terävä erittely, monsieur, on ominaista sellaisille henkilöille,
joiden sieluntila ei ole terve», hän selitti. »Mutta minä pelkään,
että siitä ei ole paljoa apua. Yleensä mies tunnetaan nimellään.
Teitä, herra de Lesperon, syytetään valtiopetoksesta sen pahimmassa ja
pahanilkisimmässä muodossa. Teitä syytetään aseellisesta taistelusta
hänen majesteettiansa vastaan. Onko teillä mitään sanomista?»
»Minulla on sanottavaa se, monsieur, että syytös on väärä; hänen
majesteetillaan ei ole uskollisempaa ja alttiimpaa alamaista kuin minä
olen.»
Puheenjohtaja kohautti olkapäitään, ja harmistumisen varjo lehahti
hänen kasvoilleen.
»Jos tarkoituksenne tänne tullessanne on ollut vain kieltää minun
esittämiäni lausuntoja, niin pelkään, että me vain tuhlaamme aikaa»,
hän huudahti kärtyisästi. »Jos haluatte, voin kutsua herra de
Castelrouxin vannomaan, ettette te silloin, kun teidät vangittiin
syytettynä tästä rikoksesta, millään tavoin koettanut torjua syytöstä.»
»En luonnollisestikaan, monsieur», kivahdin, jonkun verran kiivastuen
tästä tärkeiden tosiasioiden nähtävästi tahallisesta syrjäyttämisestä,
»koska ymmärsin, että herra de Castelrouxin tehtävänä oli vangita minut
eikä tuomita minua. Herra de Castelroux oli upseeri eikä oikeusistuin,
ja jos olisin jotakin hänelle kieltänyt, olisi se ollut turhaa sanojen
haaskaamista.»
»Niinkö? Se on perin sukkelaa; perin sukkelaa todellakin, herra de
Lesperon, mutta tuskin vakuuttavaa. Jatkakaamme! Teitä syytetään
siitä, että olette ollut mukana erinäisissä kahakoissa marsalkkojen
Schombergin ja La Fossen armeijoja vastan ja että te lopuksi olisitte
ollut Castelnaudaryn taistelussa herra de Montmorencyn läheisenä
käskyläisenä. Mitä on teillä sanottavaa?»
»Se ei ole lainkaan totta.»
»Mutta kuitenkin on nimenne, monsieur, luettelossa, joka löydettiin
herra herttua de Montmorencyltä vallattujen matkatavaroiden seasta.»
»Ei, monsieur», vastasin ylpeästi, »ei ole. Kuinka voi se seikka, että
Lesperon-nimi on löydetty herttua de Montmorencyn papereista, todistaa
minut syypääksi valtiopetokseen, koska olen sanonut teille, etten ole
Lesperon? Jos teillä, messieurs, olisi hiukankaan tuntoa siitä, mitä
korkea tehtävänne vaatii, pyytäisitte minua selittämään, miten minut
on voitu sekoittaa Lesperoniin ja vangita hänen sijastaan, jos kerran
väitteeni ovat todenperäisiä. Sitten, messieurs, voisitte koettaa ottaa
selvää, ovatko sanani paikkansapitäviä. Mutta tällainen menettely, jota
nyt noudatatte, ei ole tuomitsemista, vaan murhaa. Oikeutta kuvataan
hyveelliseksi naiseksi, jonka silmillä on side ja joka pitää kädessään
puolueetonta vaakaa; teidän käsissänne, hyvät herrat, on siitä, sieluni
autuuden nimessä, tullut huntua kouristeleva portto.»
Chatelleraultin kyynillinen hymy kävi leveämmäksi sitä mukaa kuin
puheeni jatkuessaan lietsoi raivoa noiden kunnianarvoisten herrasmiesten
sydämissä. Sinetinvartija vuoroin kalpeni, vuoroin punastui, ja kun
minä vaikenin, syntyi painostava hiljaisuus, jota kesti joitakuita
hetkisiä. Vihdoin puheenjohtaja kallistui neuvottelemaan kuiskaamalla
Chatelleraultin kanssa. Sitten hän kysyi minulta pakotetun
rauhallisella äänellä, joka muistutti ukkoshauteen tyyneyttä:
»Kuka te väitätte olevanne, monsieur?»
»Olen sen jo kerran teille sanonut ja rohkenenpa uskoa, ettei nimeni
niin helposti unohdu. Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin
markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»
Hänen ohuet huulensa raottuivat ovelaan hymyyn.
»Onko ketään, joka voi todistaa, kuka olette?»
»Satoja, monsieur!» vastasin innokkaasti, luullen pelastuksen jo olevan
käteni ulottuvilla.
»Mainitkaa heistä joitakuita!»
»Mainitsen yhden — sellaisen, jonka sanaa ette uskalla epäillä.»
»Nimittäin?»
»Hänen majesteettinsa kuninkaan. Olen kuullut, että hän on matkalla
Toulouseen, ja pyydän teitä vain odottamaan hänen saapumistaan,
ennenkuin jatkatte juttuni käsittelyä.»
»Ettekö saata ajatella ketään muuta todistajaa, monsieur, sellaista,
joka voitaisiin saada esiintymään nopeammin? Sillä jos todella voitte
näyttää olevanne se, joksi itseänne väitätte, niin miksi viruisitte
vankilassa muutamia viikkoja?»
Hänen äänensä oli mairittelevan ystävällinen. Siitä oli suuttumus
tyyten kadonnut, ja minä — hupsu — kuvittelin mielessäni sen
aiheutuneen siitä, että mainitsin kuninkaan.
»Ystäväni, herra sinetinvartija, ovat kaikki joko Pariisissa tai
hänen majesteettinsa matkueessa, eivätkä niin ollen todennäköisesti
saavu tänne ennen häntä. Taloudenhoitajani Rodenard ja palvelijani
— parikymmentä heistä — ovat kenties vielä Languedocissa, ja
toivoisin teidän etsittävän heitä. Heidät saataisiin mahdollisesti
käsiin muutamissa päivissä, jolleivät he vielä ole päättäneet palata
Pariisiin, uskoen minut kuolleeksi.»
Hän hieroi miettivästi leukaansa, kohottaen katseensa auringon
valaisemaan, lasiseen kupukattoon.
»Ahh!» hän äänsi. Se oli pitkäveteinen huokaus, joka johtui
pahoittelusta, päätelmästä tai väsymyksestä ja kärsimättömyydestä.
»Eikö Toulousessa ole ketään, joka voisi vannoa, kuka olette,
monsieur?» kysyi hän.
»Pelkään, ettei ole», vastasin. »Tietääkseni ei ketään.» Kun lausuin
ne sanat, muuttui puheenjohtajan ilme jyrkästi, ikäänkuin hän olisi
riisunut naamarin kasvoiltaan. Äskettäin hän oli ollut kissamaisen
mairea; nyt hän äkkiä kävi rajuksi kuin tiikeri. Hän karkasi pystyyn,
kasvot tulipunaisina, silmät liekehtien, ja hänen puheensa tuli nyt
kiihkeänä, sekavana, melkein katkonaisena tulvana.
»_Miserable_!» hän mylvi, »te itse olette omilla sanoillanne todistanut
syyllisyytenne. Kuvittelitteko mielessänne, että kenties kuningas
sillä aikaa, kun me noudattaisimme Pariisista todistajianne, väsyisi
oikeudenkäyttöön ja lempeyden puuskassa julistaisi yleisen armahduksen?
Mutta oikeutta, mieletön, ei voida eksyttää. Jos olisitte todella ollut
Bardelys, niin olisitte nähnyt, että täällä, tässä salissa, istuu eräs
herrasmies, joka on hänen hyvin läheinen tuttavansa. Hän on tuossa,
monsieur; hän on herra kreivi de Chatellerault, josta lienette kuullut
puhuttavan. Mutta kun kysyin teiltä, onko Toulousessa ketään, joka
voisi todistaa, ken olette, vastasitte te, ettei tietääksenne ollut
ketään. Enää en salli teidän kuluttaa aikaani, siitä saatte olla varma.»
»Hyvät herrat», aloin puhua, »nämä johtopäätökset tuntunevat teistä
ilmeisen selviltä, mutta saatte uskoa minua, ne ovat pettäviä. Tunnen
herra de Chatelleraultin varsin hyvin samoin kuin hän minut, ja jos
hän vain haluaisi puhua totta ja esiintyä miehenä ja herrasmiehenä,
niin hän sanoisi teille, että minä todella olen Bardelys. Mutta herra
kreivillä on omat tarkoituksensa toimittaessaan minut tuomituksi.
Osaksi on juuri hänen syytään, että minä olen joutunut tähän asemaan
ja minut on sekoitettu Lesperoniin. Mitä hyötyä minulla olisi niin
ollen ollut, jos olisin vedonnut häneen? Mutta kuitenkin, herra
puheenjohtaja, hän on synnyltään herrasmies, ja hänellä lienee vielä
jonkun verran kunniantuntoa, kysykää häneltä monsieur — kysykää häneltä
suoraan, olenko minä Marcel de Bardelys vai enkö!»
Luja sävyni tehosi noihin heikkoluonteisiin miehiin. Menipä
puheenjohtaja niin pitkälle, että loi kreiviin päin kysyvän katseen.
Mutta Chatellerault, joka hillitsi itseään erinomaisesti, kohautti
olkapäitään ja hymyili säälittelevää, ikävystynyttä hymyä.
»Onko minun todella vastattava sellaiseen kysymykseen, herra
puheenjohtaja?» Hänen äänensä ja ilmeensä osoittivat selvästi, kuinka
vajavaisena hän pitäisi puheenjohtajan älyä, jos hänet pakotettaisiin
tekemään se.
»Eihän toki, herra kreivi», vastasi puheenjohtaja hätäisesti, hyläten
halveksivasti sellaisen ajatuksen. »Se ei ole missään nimessä
tarpeellista.»
»Mutta kysymys, herra puheenjohtaja!» jyräytin minä. »Kysykää häneltä
— jos teillä on vähääkään velvollisuudentuntoa — kysykää häneltä, enkö
ole Marcel de Bardelys!»
»Hiljaa!» karjaisi puheenjohtaja minulle. »Enää ette saa pitää meitä
narrinanne, te sukkelapäinen valehtelija!»
Pääni painui alas. Tuo kurja oli totisesti tuhonnut viimeisenkin
toiveeni.
»Vielä kerran, monsieur», virkoin hyvin tyynesti, »sen vannon, maksaa
tämä käytöksenne ja nämä aiheettomat solvaukset teille virkanne.
Rukoilkaa Jumalaa, etteivät ne maksa myöskin päätänne!»
He ottivat sanani yhtä keveästi kuin lapsen uhkaukset otetaan. Se
seikka, että tulin maltittomuudessani ne lausuneeksi, oli vain omiaan
tekemään tuomioni vielä varmemmaksi, jos siihen yleensä enää mitään
tarvittiin.
Käyttäen minusta monia häpäiseviä nimityksiä, joita tavallisesti
käytetään mitä pahimmista rikollisista, he tuomitsivat minut kuolemaan.
Mieli painuksissa, pitäen itseäni tuhon omana ja varmana siitä, että
minut vietäisiin mestauspölkylle aivan lähitunteina, annoin vartijoiden
kuljettaa minut Toulousen katuja pitkin takaisin vankilaan.
Olin ollut puoli tuntia kopissani, kun ovi avautui ja sisään astui
Castelroux, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin edellisenä yönä. Hän
tuli valittamaan kovaa osaani ja samalla kehoittamaan, etten vielä
tyyten menettäisi toivoa.
»Tänään on liian myöhäistä panna tuomiota toimeen», hän selitti, »ja
kun huomenna on sunnuntai, siirtyy se ylihuomiseen. Siihen mennessä
saattaa tapahtua paljon, monsieur. Asiamiehiäni on liikkeellä ympäri
koko maakunnan etsimässä palvelijoitanne, ja rukoilkaamme luojaa,
että heidän onnistuisi ne löytää.» Sitten hän lisäsi, ettei se
kuitenkaan ollut hänen käyntinsä ainoa syy. Eräs nainen oli saanut
sinetinvartijalta luvan käydä minua katsomassa ja odotti parhaillaan
puheillepääsyä.
»Nainen!» huudahdin ja mieleeni välähti Roxalanne. »Neiti de
Lavédanko?» kysäisin. Hän nyökkäsi.
Pyysin häntä päästämään vieraani heti sisään, ja pian oli Roxalanne
luonani. Castelroux sulki poistuessaan oven, ja me jäimme kahdenkesken.
Seisoimme hetkisen vastakkain sanaakaan virkkamatta. Sitten hän loi
katseensa maahan, astui askeleen eteenpäin ja sopersi änkyttäen,
empien, tukahdutetusti:
»Monsieur, monsieur.»
Yhdellä hyppäyksellä olin hänen edessään sulkien hänet syliini ja
painaen hänen pienen, ruskean päänsä olkaani vasten.
»Roxalanne!» kuiskasin niin hyväilevästi kuin voin. »Roxalanne!» Mutta
hän koetti irtautua syleilystäni.
»Antakaa minun olla, monsieur!» hän rukoili, ääni omituisesti väristen.
»Älkää koskeko minuun, monsieur! Te ette tiedä — ette tiedä.»
»Kyllä minä tiedän, rakas», kuiskutin, »ja myöskin ymmärrän.»
Sen kuultuaan hän lakkasi heti ponnistelemasta ja tuntui olevan
sylissäni hervottomana, ja avuttomana.
»Tiedättekö, monsieur?» hän kysyi, »tiedättekö, että juuri minä
kavalsin teidät?»
»Kyllä», vastasin suoraan.
»Ja voitte antaa sen anteeksi? Minä aiheutan kuolemanne, ettekä te
moiti minua! Oi, monsieur, se tappaa minut!»
»St, lapsi! Ymmärrän sen», vastasin, silittäen hänen ruskeata tukkaansa.
»Ette aivan, monsieur. Rakastin teitä niin, monsieur, ettette voi
aavistaakaan, kuinka kärsin sinä aamuna, jolloin neiti de Marsac tuli
Lavédaniin.
— Aluksi se oli vain tuskaa ajatellessani, että menettäisin teidät,
että te katoaisitte elämästäni, etten enää teitä näkisi — teitä, jonka
olin laskenut niin lähelle sydäntäni.
— Nimitin sinä aamuna itseäni pikku hupakoksi, kun olin uneksinut, että
te muka piditte minusta. Turhamaisuuteni, ajattelin, oli narrannut
minut haaveilemaan, että käytöksenne minua kohtaan oli rakastavan
hellää. Olin katkeroitunut itseäni kohtaan ja kärsin — oi, niin
kovasti! Kun sitten myöhemmin olin ruusutarhassa, tulitte te luokseni.
— Muistattehan, kuinka otitte minut kiinni ja osoititte, ettei yksin
turhamaisuus ollut johtanut minua harhaan. Olitte pettänyt minua,
arvelin. Silläkin hetkellä luulin teidän pettävän minua. Te kohtelitte
minua kevytmielisesti ettekä välittänyt mitään kärsimyksistäni,
kunhan minusta vain oli teille hiukan huvia lyhentämään joutenolon
yksitoikkoisuutta oleskellessanne meillä.»
»Roxalanne — oma Roxalanne-parkani!» mutisin.
»Sitten muuttui katkeruuteni ja suruni vihaksi teitä vastaan. Te olitte
murtanut sydämeni ja luulin teidän tehneen sen vain leikillä. Siitä
päätin rangaista teitä. Ah! eikä se kenties ollut ainoastaan sitä.
Luultavasti kannusti minua jonkun verran myöskin mustasukkaisuus. Te
olitte kevytmielisesti kosiskellut minua, mutta te olitte saanut minut
rakastumaan itseenne, ja jollen minä teitä saisi, ei teitä saisi kukaan
muukaan. Ja niin minä hulluna lähdin Lavédanista, sanoen isälleni
meneväni Auchiin hänen sisarensa luokse, tulin Toulouseen ja annoin
teidät ilmi sinetinvartijalle.
— Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun jo tajusin tekoni kauheuden ja
aloin vihata itseäni.»
Hän vavahti, ja häneltä pääsi huokaus.
»He eivät saa panna sitä täytäntöön! Oi, he eivät saa! Sanokaa minulle,
että voitte puolustautua, ettette ole se mies, joksi he teitä luuleva!»
»Olemme Jumalan kädessä, lapsi. Mahdollisesti voin vielä pelastaa
itseni. Jos pelastun, tulen suoraa päätä luoksenne, ja te saatte tietää
kaikki. Mutta muistakaa, lapsi», ja nostaen käsilläni hänen kasvojaan
katsoin hänen sinisiin, kyyneleisiin silmiinsä — »muistakaa, pieni,
että yhdessä asiassa olen ollut vilpitön ja kunniallinen, siinä ei
minulla ole ollut mitään muuta vaikutinta kuin sydämeni — kosiessani
teitä. Minä rakastan teitä, Roxalanne, kaikesta sielustani, ja jos
kuolen, olette te koko maailmassa ainoa olento, jonka jättäminen minua
surettaa.»
»Minä uskon sen; uskon varmasti. Ei mikään voi enää horjuttaa uskoani.
Mutta ettekö tahdo sanoa minulle, kuka olette?»
Mietin taaskin hetkisen. Sitten pudistin päätäni.
»Odottakaa, lapsi», virkoin, ja hän noudatti toivomustani eikä enää
kysellyt.
Toisen kerran löin silloin laimin sopivan tilaisuuden enkä tunnustanut,
ja kuten olin katunut sitä, että olin antanut ensimmäisen tilaisuuden
mennä käyttämättä ohitseni, sain myöskin katua tätä vaikenemistani,
vieläpä edellistä katkerammin.
Hän viipyi vielä hetkisen luonani, ja minä koetin valaa rohkeutta
hänen sieluunsa. Puhuin toiveistani, jotka perustuivat siihen, että
Castelroux löytäisi ystäviäni tuntemaan minua, vaikka ne toiveet
olivat varsin heikot. Ja myöskin hän, lapsi-parka, koetti lohduttaa ja
rohkaista minua.
»Jospa kuningas olisi täällä!» hän huokasi. »Menisin hänen puheilleen
ja rukoilisin polvillani, että teidät vapautettaisiin. Mutta hänen
kerrotaan olevan vasta Lyonsissa, enkä voisi mitenkään ennättää käydä
siellä maanantaihin mennessä. Menen uudelleen sinetinvartijan luokse ja
pyydän häntä armahtamaan tai ainakin lykkäämään tuomion toimeenpanoa.»
En riistänyt häneltä toivoa; en virkkanut mitään siitä, kuinka
hyödytöntä se olisi. Mutta pyysin häntä viipymään Toulousessa
maanantaihin saakka, että hän voisi käydä luonani ennen loppua, jos
loppua ei voitaisi välttää.
Sitten saapui Castelroux saattamaan häntä pois, ja me erosimme. Mutta
olin saanut häneltä paljon lohtua, paljon rohkeutta ja voimaa. Minusta
tuntui, että jos kohtaloni olisi astua mestauslavalle, voisin sen nyt
tehdä reippaammin ja iloisemmin.