En tavannut uudelleen Marsacia enkä Lesperonia, ennenkuin lähdimme
jälleen matkalle.
Keveällä mielellä en kuitenkaan ollut, sillä Castelroux oli kertonut
minulle, että valtiopetoksesta syytettyjen juttuja käsiteltiin hyvin
summittaisesti, ja se teki minut jonkun verran levottomaksi.
Tämä levottomuus sai minut puhelemaan vangitsijani kanssa näistä
tuomioistuimista, ja koetin saada häneltä tietää, keitä oli tuomareina.
Hän kertoi, että säännöllisen oikeusistuimen lisäksi oli hänen
majesteettinsa lähettänyt Toulouseen käskynhaltijan, jota odotettiin
saapuvaksi sinne joka hetki.
»Tiedättekö tämän kuninkaallisen käskynhaltijan nimen?» tiedustin.
»Hän on eräs kreivi de Chatellerault, joka kuuluu olevan hänen
majesteettinsa erikoinen suosikki.»
»Chatellerault!» pääsi minulta riemuisan ihmettelevä huudahdus.
»Tunnetteko hänet?»
»Erinomaisesti!» Purskahdin nauramaan. »Olemme hyvin läheisiä tuttavia.»
»No sitten, monsieur, toivotan teille tämän herrasmiehen ystävyyttä,
ja auttakoon se teidät pois pulasta. Vaikka —» Luonteeltaan säälivänä
miehenä hän keskeytti äkkiä lauseensa. Mutta minä nauroin keveästi.
»Todellakin, paras kapteeni, luulen, että se tekee sen; vaikka tässä
maailmassa ystävyys on sellainen seikka, jota onnettomat eivät
paljoakaan saa kokea.»
Mutta iloni oli liian aikainen, kuten saatte kuulla.
Ratsastimme reippaasti edelleen; tiemme kulki pitkin Garonnen
hedelmällisiä rantoja, jotka nyt olivat keltaisia kahisevasta viljasta.
Illansuussa pysähdyimme viimeisen kerran Fenouilletissa, josta parin
tunnin ratsastus veisi meidät Toulouseen.
Postitalolla saavutimme eräät vaunut, jotka nähtävästi olivat
pysähtyneet vaihtamaan hevosia, mutta minä tuskin vilkaisinkaan niihin
laskeutuessamme satulasta.
Sillä aikaa kun Castelroux meni tilaamaan levänneitä hevosia, astuin
minä vierassaliin ja seisoin siellä jonkun aikaa, puhellen isännän
kanssa ruuista. Kun lopuksi olin päättänyt, että meille riittäisi kylmä
pasteija ja pullo armagnacia, aloin katsella ympärilleni nähdäkseni,
keitä huoneessa oli. Eräässä huoneen kaukaisessa nurkassa oleva ryhmä
kiinnitti äkkiä huomiotani siinä määrin, etten kuullut Castelrouxin
ääntä, joka juuri oli palannut ja seisoi nyt vieressäni. Tämän
ryhmän keskellä oli itse kreivi de Chatellerault, tanakkatekoinen,
synkännäköinen mies, puettuna hautajaismaisen juhlallisesti, kuten
hänen tapansa oli.
Hämmästykseni johtui pikemminkin siitä, että hänen ympärillään olevien
puolentusinan herrasmiehen joukossa näin — ja ilmeisesti hänen
seurueeseensa kuuluvana — chevalier de St. Eustachen. Nähtävästi
hän oli hyvin läheisissä suhteissa kreivin kanssa, sillä kun nostin
katseeni, näin hänen parhaillaan kumartuneen tutunomaisesti kuiskaamaan
Chatelleraultin korvaan.
Heidän katseensa — jopa koko seurueen katseet — olivat suunnatut
minuun. Kenties ei ollut kummastuttavaa, että Chatellerault katseli
minua niin omituisesti, sillä olihan todennäköistä, että hän oli
kuullut minun kuolleen. Lisäksi se seikka, ettei minulla ollut miekkaa
ja että vierelläni seisoi kuninkaan upseeri, osoitti selvästi, missä
asemassa olin; niinpä Chatelleraultilla todellakin oli syytä tuijottaa,
nähdessään minut niin selvästi vankina.
Juuri silmäillessäni häntä, hän näkyi hätkähtävän jostakin, mitä St.
Eustache hänelle sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui kummallisesti.
»Tuo mies», kuiskasi Castelroux korvaani, »on kuninkaan käskynhaltija.»
Enkö minä sitä tiennyt? En jäänyt vastaamaan hänelle, vaan astelin
lattian poikki ja ojensin käteni — pöydän yli — Chatelleraultille.
»Hyvä kreivi», huudahdin, »olettepa totisesti tervetullut!»
Olisin puhunut enemmänkin, mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä
sai minut vaikenemaan. Hän oli kääntynyt puolittain poispäin minusta
ja seisoi nyt käsi lanteella, iso pää takakenossa ja hieman sivulle
kallellaan ja kasvoillaan jäätävä, paheksuvan ihmettelevä ilme.
»Herra de Lesperon, en voi muuta kuin lausua kummastukseni teidän
julkeutenne johdosta. Jos kohta olemmekin olleet tuttuja ennen, niin
onko siinä mielestänne minulle tarpeeksi syytä puristaa kättänne
nyt, kun olette laittanut itsenne sellaiseen asemaan, että hänen
majesteettinsa uskollisen palvelijan on mahdotonta tuntea teitä?»
Astahdin askeleen taaksepäin; järkeni jaksoi tuskin käsittää, mitä
hänen selittämätön käytöksensä merkitsi.
»Minulleko näin, Chatellerault?» ällistelin.
»Teillekö?» kivahti hän, äkkiä kiihtyen. »Mitä muuta sitten odotitte,
herra de Lesperon?»
Olin syyttämäisilläni häntä valehtelijaksi ja selittämäisilläni sitten
hänet alhaiseksi huijariksi ja juonittelijaksi. Mutta samalla kertaa
kuin se ajatus välähti mieleeni käsitin myöskin, kuinka hyödytön
sellainen purkaus olisi. Ja pelkäänpä seisoneeni hänen ja hänen
seuralaistensa — niiden joukossa ilkkuvan St. Eustachen — edessä perin
typerän näköisenä.
»Ei ole mitään muuta mainitsemisen arvoista», mutisin vihdoin.
»Kyllä on!» tokaisi hän. »On paljon muutakin sanottavaa. Saatte
vielä tehdä tiliä petollisuudestanne, ja minua peloittaa,
kapinoitsija-raukka, että kaunis päänne saa erota komean ruumiinne
seurasta. Kohtaamme toisemme Toulousessa. Enemmät puhuttavat puhutaan
sikäläisessä tuomioistuimessa.»
Sokean raivonpuuskan vallassa syöksähdin pöydän yli ja tartuin tuon
viheliäisen lurjuksen kurkkuun, ennenkuin kukaan ennätti edes ojentaa
kättään estääkseen minua.
Hän oli raskas mies, joskin lyhyt, ja hänen tanakka vartalonsa oli
suorastaan tavattoman jäntevä. Mutta vimma antoi silloin minulle niin
rajut voimat, että nykäisin hänet jaloiltaan, ikäänkuin hän olisi ollut
heikko vätys. Kiskaisin hänet pitkälleen pöydälle ja pehmitin sitten
hänen naamaansa sydämeni pohjasta ja suureksi nautinnokseni.
»Te valehtelija, te roisto, te varas?» ärjyin ikäänkuin jokin raivoava
sekasikiö. »Kuningas saa kuulla tästä, te lurjus! Kautta Jumalan, hän
saa!»
Vihdoin he repivät minut irti hänestä — hänen seuralaiskätyrinsä,
ja pidellen minua varsin kovakouraisesti viskasivat he minut
sätkyttelemään sahajauhoilla peitetylle lattialle. On enemmän kuin
todennäköistä, että he olisivat muitta mutkitta tappaneet minut, jollei
Castelroux olisi tullut väliin.
Mutta syytäen kokonaisen tulvan kirosanojaan, kuten _Mordieu, Sangdieu_
ja _Po' Cap de Dieu_, hypähti pieni gascognelainen pitkällään olevan
ruumiini eteen ja käski heitä kuninkaan nimessä ja henkensä uhalla
peräytymään.
Chatellerault oli saanut ankaran läksytyksen ja vaipunut tuoliin,
kasvot purppuranpunaisina, veren valuessa hänen nenästään.
Vasta tuntia myöhemmin, kun olimme taaskin satulassa ja ratsastimme
matkamme viimeistä osaa, annoin Castelrouxille selityksen näennäisesti
mielipuolisesta hyökkäyksestäni Chatelleraultin kimppuun.
»Menettelitte perin harkitsemattomasti ja epäviisaasti, monsieur»,
huomautti hän surumielisesti, ja vastaukseksi siihen kerroin hänelle
koko jutun. Olin jo nauttiessamme illallista päättänyt tehdä sen, sillä
nyt panin koko toivoni Castelrouxiin, ja ratsastaessamme syyskuisen yön
tähtien valossa ilmaisin hänelle, ken olin.
Kerroin hänelle, että Chatellerault tunsi minut, ja ilmoitin hänelle,
että olimme lyöneet vetoa — salaten kuitenkin vedon luonteen
yksityiskohdat — jonka johdosta olin tullut Languedociin ja joutunut
siihen asemaan, jossa hän oli minut löytänyt ja vanginnut. Aluksi hän
epäili eikä oikein uskonut minua, mutta kun vakuutuksieni kiivaus
samoin kuin itse vakuutuksenikin saivat hänet niihin luottamaan, lausui
hän mielipiteensä kreivi de Chatelleraultista sillä tavalla, että
sydämestäni miellyin häneen.
»Kuten näette, paras Castelroux, olette nyt viimeinen toivoni», sanoin.
»Kovin heikko toivo, hyvä herra», huokasi hän.
»Eipä suinkaan, saattaa olla toisinkin. Taloudenhoitajani Rodenardin
ja parinkymmenen palvelijani pitäisi olla jossakin tämän paikan ja
Pariisin välillä. Etsittäkää heitä, monsieur, ja rukoilkaamme Jumalaa,
että he vielä olisivat Languedocissa ja että heidät löydettäisiin
ajoissa!»
»Se tapahtuu, monsieur, lupaan sen teille», vastasi hän juhlallisesti.
»Mutta kehoitan teitä olemaan toivomatta siitä liikaa. Chatelleraultin
vallassa on toimia ripeästi, ja saatte olla varma siitä, ettei hän
vitkastele vähääkään kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.»
»Mutta meillä lienee sittenkin aikaa pari, kolme päivää, ja sillä välin
on teidän, ystäväni, tehtävä voitavanne.»
»Saatte luottaa minuun», lupasi hän.
»Ja siihen mennessä, Castelroux», varoitin, »ette puhu tästä sanaakaan
kellekään.»
Hän vakuutti minulle pitävänsä asian salassa, ja pian välkkyivät
edessämme määräpaikkamme valot.
Sinä yönä viruin Toulousen ummehtuneessa, synkässä vankilassa, eikä
seuranani pimeinä, unettomina tunteina ollut toivon hiventäkään.