Jokaisen ajattelevan ihmisen on silloin tällöin täytynyt johtua
katkerasti ajattelemaan, kuinka äärimmäisen avuttomina me olemme
kohtalon armoilla, sen kaikkien oikkujen heiteltävinä.
Jos herra de Marsac olisi suvainnut saapua Lavédaniin jonakin järkevänä
vuorokauden aikana, olisin minä jo ollut matkalla Pariisiin vakaassa
aikomuksessa tunnustaa tappioni ja maksaa vetoni. Yön mietittyäni, mikä
yhä enemmän oli lujittanut päätöstäni menetellä siten, olin alkanut
ajatella, että senjälkeen voisin palata Roxalannen luokse; silloin
tosin olisin köyhä, mutta minun aikeitani ei ainakaan voitaisi epäillä.
Juuri ne aatokset lienevät pitäneet minua valveilla myöhään yöhön
saakka, ja kenties senvuoksi oli herätessäni aamu jo pitkälle kulunut.
Aurinko paistoi huoneeseeni, ja vuoteeni vieressä seisoi Anatole.
»Kuinka paljon kello on?» kysyin, nousten reippaasti istumaan.
»Yli kymmenen», vastasi hän jäykän moittivasti.
»Ja te olette antanut minun nukkua!» äkeilin.
»Emme juuri estä teitä mistään täällä Lavédanissa, vaikka olemmekin
valveilla», murahti hän. »Ei ollut mitään syytä, miksi herran olisi
pitänyt herätä.» Sitten hän ojensi minulle paperiarkin. »Herra
Stanislas de Marsac oli täällä varhain tänä aamuna sisarensa kanssa.
Hän jätti tämän kirjeen teille, monsieur.»
Ällistyksen ja pelon syrjäytti mielessäni pian huojennus, koska
Anatolen sanoista saatoin päättää, että Marsac oli poistunut. Otin
siitä huolimatta kirjeen hieman epäröiden ja kääntelin sitä käsissäni.
Vihdoinkin voin hengittää vapaasti. He olivat poissa, ja mitä vahinkoa
he lienevätkin ennen lähtöään tehneet René de Lesperon-paran maineelle,
nyt he ainakaan eivät enää olleet täällä paljastamassa minua vieraan
nimen käyttäjäksi. Pyytäen mielessäni Lesperon-vainajan haamulta
anteeksi sitä häpeää, jonka hänen nimelleen aiheutin, mursin tämän
merkityksellisen kirjeen sinetin. Kuoressa oli muun muassa noin
seitsemänkymmenenviiden sentimetrin pituinen lankasäie.
»Monsieur», luin, »missä hyvänsä satun teidät kohtaamaan, on
velvollisuuteni surmata teidät.»
Alku oli lupaava, totta totisesti?
»Vain siitä syystä», jatkui kirje, »en ole halunnut joutua kanssanne
vastakkain tänä aamuna. Aika on siksi levoton ja tämä maakunta siksi
vaarallinen, ettei voida tehdä sellaista tekoa, joka saisi hallituksen
sinetinvartijan huomion kiintymään Lavédaniin. Siitä, että olette
vielä hengissä, saatte niin ollen kiittää herra varakreiviä kohtaan
tuntemaani kunnioitusta sekä omaa alttiuttani sitä asiaa kohtaan, jota
molemmat palvelemme. Olen matkalla Espanjaan etsiäkseni sieltä turvaa
kuninkaan kostolta.
»Henkeni pelastaminen on velvollisuuteni yhtä paljon itseäni kuin
asiaamme kohtaan. Mutta minulla on myöskin velvollisuuksia sisartani
kohtaan, jota te olette kohdellut niin solvaavan kevytmielisesti, ja
ne minä, jos Jumala suo, täytän ennen lähtöäni. Teidän kunniastanne,
monsieur, emme välitä puhua sellaisista syistä, joita minun ei tarvitse
kosketella, enkä siihen lainkaan vetoa. Mutta jos teissä on jäljellä
rahtuakaan miehuutta, jollette ole yhtä kurja pelkuri kuin olette
suuri konna, odotan teitä ylihuomenna mihin aikaan hyvänsä ennen
puolta päivää Auberge de la Couronnessa Grénadessa. Siellä, monsieur,
järjestämme välimme, jos se teille suinkin sopii. Että voisitte saapua
sinne valmistuneena ja ettei tavattuamme tarvitsisi tuhlata aikaa,
lähetän teille mitan miekkani pituudesta.»
Tällä tavoin päättyi tämä kiukkuinen, tulta huokuva kirje. Käänsin
miettiväisenä sen kokoon ja sitten, kun päätökseni oli valmis, hypähdin
vuoteesta ja pyysin Anatolea auttamaan itseäni pukeutumaan.
Tavatessani varakreivin pohti hän ankarasti, mitä Marsacin omituinen
käyttäytyminen saattoi merkitä, ja huojennuksekseni näin, ettei
ainakaan hän osannut keksiä siihen mitään syytä. Vastaukseksi
kysymyksiin, joilla hän varsin luonnollisesti ahdisti minua, vakuutin
hänelle, että kaikkeen oli syynä pelkkä väärinkäsitys, että herra
de Marsac oli pyytänyt minua kohtaamaan häntä kahden päivän perästä
Grénadessa ja että minä silloin epäilemättä voisin selvittää koko jutun.
Samalla lausuin valitteluni tämän tapahtuman johdosta, koska se
pakotti minut viipymään vielä kaksi päivää rasittamassa varakreivin
vieraanvaraisuutta. Siihen kaikkeen hän kuitenkin antoi odottamani
vastauksen, huomauttaen lopuksi, että ainakin sillä hetkellä näytti
siltä, kuin olisi chevalier de St. Eustache tyytynyt siihen, että oli
saanut aikaan tämän selkkauksen minun ja Marsacin välillä.
Anatolen puheiden nojalla olin jo voinut päätellä, että Marsac oli
ollut hyvin vaitelias. Mutta hänen sisarensa ja Roxalanne olivat
keskustelleet keskenään, ja se seikka huoletti minua vakavasti. Naiset
eivät tavallisesti sellaisissa oloissa ole yhtä pidättyviä kuin miehet,
ja jos kohta neiti de Marsac ei kenties ollutkaan sananmukaisesti
selittänyt, että minä olin hänen uskoton rakastajansa, ovat naiset
kuitenkin vikkeliä panemaan merkille ja selittämään sellaisista syistä
aiheutuneen hämmingin merkkejä, ja minä pelkäsin pahasti Roxalannen
tulleen siihen johtopäätökseen, että olin valehdellut hänelle
edellisenä iltana. Levottomin mielin menin sen vuoksi etsimään häntä ja
löysin hänet linnan takana olevasta vanhasta puutarhasta.
Hän ei aluksi huomannut minun tuloani, joten minulla oli tilaisuus
vähän aikaa tarkastella häntä; panin merkille, kuinka surullisilta
hänen kasvonsa sivusta päin näyttivät ja kuinka raukeita hänen
liikkeensä olivat. Tämä oli siis minun työtäni — minun ja herra de
Chatelleraultin sekä niiden toisten iloisten herrasmiehien, jotka lähes
kuukausi sitten olivat istuneet pöydässäni Pariisissa.
Liikahdin, ja sora narahti jalkani alla. Silloin hän kääntyi ja
hätkähti nähdessään minun lähestyvän. Veri kohosi hänen kasvoihinsa,
poistuen niistä seuraavana hetkenä ja jättäen ne entistä kalpeammiksi.
Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut poistua, mutta sitten hän
näytti hillitsevän itsensä ja jäi hievahtamatta paikoilleen, odottaen
ulkoisesti rauhallisena tuloani.
Mutta hänen silmänsä olivat toisaalle suunnatut, ja hänen
rintansa nousi ja laski siksi rajusti, ettei se sopinut siihen
välinpitämättömyyden naamioon, johon hän oli nopeasti verhoutunut.
»Tepä olette ollut kuhnustelija tänä aamuna, herra de Lesperon.» Ja
hieman naurahtaen hän poikkesi tieltä taittamaan ruusun.
»Se on totta», myönsin typeränä; »nukuin kovin pitkään.»
»Surkuttelen teitä kovasti, sillä siten ette saanut nähdä neiti de
Marsacia. Onko teille jo kerrottu, että hän kävi täällä?»
»Kyllä, mademoiselle. Stanislas de Marsac oli jättänyt minulle kirjeen.»
»Olette epäilemättä pahoillanne siitä, ettette tavannut heitä», hän
huomautti.
En ollut oivaltavinani hänen kysyvää äänensävyään. »Se on heidän
syynsä. Heistä oli nähtävästi mieluisempaa karttaa minua.»
»Onko se ihmeteltävää?» kivahti hän, ja hänen kasvoillaan näkyi
äkillinen suuttumuksen välähdys, jonka hän yhtä nopeasti hillitsi.
Entiseen välinpitämättömään tapaansa hän jatkoi: »Te ette näytä
häiriytyneen siitä, monsieur.»
»Päinvastoin, mademoiselle; olen hyvin harmissani.»
»Siitäkö, ettette nähnyt — kihlattuanne?» kysäisi hän; nyt hän ensi
kerran loi minuun katseen, ja se oli terävä kuin tikari.
»Mademoiselle, en ole vannonut uskollisuutta ainoallekaan elävälle
naiselle. Olen surkuteltavien asianhaarojen uhri. Oi, en voi puhua
enempää! Nämä Marsacit rauhoitan helposti. Minun on kohdattava herra
de Marsac Grénadessa ylihuomenna. Taskussani on kirje tältä elävältä
säilältä; siinä hän ilmoittaa minulle suvaitsevansa silloin surmata
minut. Mutta —»
»Toivon, että hän sen tekee, monsieur!» tokaisi Roxalanne niin rajusti,
että minä mykistyin ja jätin lauseeni kesken. »Rukoilen Jumalaa, että
hän sen tekee!» lisäsi hän. »Te ansaitsette sen paremmin kuin kukaan on
milloinkaan sitä ansainnut!»
Hetkisen seisoin hänen sanojensa lamauttamana. Sitten sain äkillisen
mielijohteen ja astuin hyvin lähelle häntä.
»Roxalanne», puhuin kuumeisesti, »te ette sitä toivo. Mitä olisi teidän
elämänne, jos minä kuolisin? Te, lapsi, te rakastatte minua samoin
kuin minä rakastan teitä.» Vedin häntä äkkiä puoleeni äärettömän
hellästi, melkein kunnioittavasti. »Ettekö voi kallistaa korvaanne
tämän rakkauden äänelle? Ettekö voi luottaa minuun vähääkään? Ettekö
voi ajatella, että jos olisin aivan niin arvoton kuin te itsellenne
uskottelette, tätä rakkautta ei voisi olla olemassa?»
»Sitä ei ole olemassa!» huudahti hän. »Te valehtelette, — kuten
kaikessa muussakin. En rakasta teitä. Minä vihaan teitä. _Dieu!_ Kuinka
teitä vihaankaan!»
»Kuulkaa, Roxalanne!»
»En tahdo kuunnella! Olen nyt jo kuullut kylliksi loukkauksia.
Päästäkää minut!»
»Kyllä, mutta teidän pitää kuunnella sanojani. En ole René de Lesperon.
Jos nämä Marsacit eivät olisi olleet niin äkkipikaisia ja hupakkoja,
vaan olisivat odottaneet tavatakseen minut tänä aamuna, olisivat he sen
teille ilmaisseet.»
Hän lakkasi hetkiseksi ponnistelemasta katsoakseen minua silmiin. Mutta
sitten hän puhkesi ylenkatseelliseen nauruun ja alkoi rimpuilla entistä
voimakkaammin.
»Mitä uusia valheita te minulle syötätte? Päästäkää minut! En tahdo
kuulla enää mitään!»
»Taivas on todistajani, että olen puhunut teille silkkaa totuutta.
Käsitän kyllä, kuinka järjettömältä se kuulostaa, ja osittain juuri sen
vuoksi en ole siitä teille aikaisemmin puhunut. Mutta halveksumistanne
en voi kestää. Se, että te pitäisitte minua valehtelijana, kun
tunnustan teille rakkauteni —»
Hänen reutoilemisensa kävi niin rajuksi, että minun oli pakko hellittää
otteeni. Mutta tein sen niin äkkiä, että hän heilahti tasapainostaan
ja oli vähällä kaatua selälleen. Sitä estääkseen hän tarttui nuttuuni,
joka oli lähtenyt auki meidän ponnistellessamme.
Seisoimme parin askeleen päässä toisistamme, ja hän silmäili minua
kalpeana ja läähättäen suuttumuksesta. Hänen silmistään kuvastui
murhaava ylenkatse, mutta kun katsoin häntä vakavasti, värähtämättä,
loi hän vihdoin katseensa maahan. Kun hän taaskin katsoi ylös, väreili
hänen huulillaan tyyni, mutta kuvaamattoman halveksiva hymy.
»Tahdotteko vannoa», hän virkkoi, »ettette ole René de Lesperon, että
neiti de Marsac ei ole kihlattunne?»
»Kyllä — niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen!» vakuutin
kiihkeästi.
Hän katseli minua, hymyillen edelleen pilkallista, halveksivaa hymyään.
»Olen kuullut sanottavan», hän lausui, »että suurimmat valehtelijat
ovat aina kerkeimmät vannomaan.» Sitten hän jatkoi, kuohahtaen äkkiä
vihasta ja inhosta: »Olette taitanut pudottaa jotakin, monsieur.» Hän
osoitti sormellaan maahan. Odottamatta sen enempää hän pyörähti ympäri
ja poistui luotani.
Jalkojeni juuressa oli, kasvot ylöspäin, se pienoiskuva, jonka
Lesperon-rukka oli uskonut huostaani kuolinhetkellään. Se oli pudonnut
taskustani ponnistellessani Roxalannen kanssa, enkä nyt enää lainkaan
epäillyt, että muistokotelossa oleva kuva oli neiti de Marsacin.