Seuraavina päivinä näin chevalier St. Eustachea usein. Hän oli hyvin
ahkera vieras Lavédanissa, eikä sen syytä ollut vaikea arvata. Omasta
puolestani minä en pitänyt hänestä. Meidän suhtautumisemme toisiamme
kohtaan kävi asteittain, tosin niin vähitellen, että sitä tuskin
saattoi huomata, yhä vierovammaksi, kunnes se viikon lopulla oli tullut
niin vihamieliseksi, että Lavédan näki sopivaksi ottaa sen puheeksi.
»Varokaa St. Eustachea!» hän varoitti minua. »Avoimesti puhuen pelkään
häntä ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Se mies on valehtelija, jos
kohta vain kerskaileva valehtelija — ja valehtelijat voivat hyvin
helposti tehdä tahallisia, tuhoisia kepposia.»
Nämä sanat olivat eittämättä järkeviä, mutta niihin sisältyvää neuvoa
ei ollut helppo noudattaa, etenkään sellaisen miehen, jonka asema oli
niin erikoislaatuinen kuin minun.
Lisääntyvästä vihamielisyydestämme huolimatta chevalier ja minä
jouduimme varsin usein toistemme seuraan. Syynä siihen oli
luonnollisestikin se, että missä hyvänsä Roxalanne oli, siellä
tavallisesti olimme myöskin me molemmat. Minä olin kuitenkin siksi
edullisessa asemassa, että se varmaankin lietsoi hänessä kalvavaa
vihaa, joka perustui yhtä paljon mustasukkaisuuteen kuin mihinkään
muuhun tunteeseen, sillä samalla kun hän oli Lavédanissa vain
jokapäiväinen vieras, asuin minä siellä yhtä mittaa.
Siitä, miten sen ajan käytin, minun on vaikea puhua. Heti siitä
hetkestä alkaen, jolloin olin nähnyt Roxalannen ensi kerran, olin
tajunnut todeksi Chatelleraultin väitteen, etten ollut koskaan
tuntenut naista. Hän oli oikeassa. Niillä, joita minä olin tavannut
ja joiden mukaan minä olin heidän sukupuoltaan arvostellut, oli
päinvastoin kuin tällä lapsella vain vähän oikeutta vaatia itselleen
naisen nimeä. Ja se veto sitten! Kuinka kirosinkaan sitä niinä päivinä
Lavédanissa! Kuinka sadattelinkaan Chatelleraultia, ovelaa, taitavaa
juonittelijaa! Kuinka kiroilin itseäni, kun olin ollut siksi vähän
ritarillinen ja kunniallinen, että olin niin helposti antanut narrata
itseni näin halpamaiseen juttuun! Sillä joka kerta, kun vedon muisto
johtui mieleeni, toi se perässään epätoivon. Jos olisin huomannut,
että Roxalanne oli sellainen nainen kuin olin olettanut — jollaisia
minä olin tuntenut — niin kaikki olisi ollut helppoa. Olisin kertonut
hänelle olevani Bardelys, ja sellaiselle naiselle, jollaisen olin
odottanut tapaavani, ei minun olisi ollut ollenkaan vaikea tunnustaa
kaikkea. Mutta Roxalannelle! Jollei vetoa olisi ollut, olisin voinut
ilmaista, kuka olin. Asian näin ollen tuntui minusta mahdottomalta
paljastaa toinen ja salata toinen.
Oivalsin täydelleen, kuinka jokainen kulunut hetki teki tunnustamisen
yhä vaikeammaksi. Kuta aikaisemmin sen tekisin, sitä todennäköisempää
olisi, että minua uskottaisiin; kuta myöhemmäksi sen lykkäisin, sitä
otaksuttavammaksi kävisi, että sanojani pidettäisiin valheena. Voi!
Tuntui siltä, että Bardelysin muiden puutteiden lisäksi oli tullut
raukkamaisuus.
Mitä tulee Roxalannen kylmyyteen, niin se oli pelkästään
Chatelleraultin sepitystä, tai sitten vain haavemielisen La Fossen
olettamus, keksintö. Asia oli todella aivan päinvastoin; minä en
löytänyt hänessä lainkaan uhmailua enkä kylmyyttä. Aivan kokemattomana
sukupuolensa juoniin nähden ja ollenkaan tuntematta keimailutemppuja
hän oli luonnollisuuden ja neitseellisen yksinkertaisuuden perikuva.
Varakreivi huomasi, että suhteemme kävivät yhä läheisemmiksi, mutta
hän ei koettanut sitä estää. Tämä ylevä herrasmies olisi luullakseni
ollut sydämessään mielissään, jos meidän välillämme suhteet olisivat
kehittyneet huippuunsa, sillä niin köyhänä kuin hän lieneekin minua
pitänyt — Lesperonin Gascognessa olevat tiluksethan tultaisiin
todennäköisesti takavarikoimaan hänen valtiopetoksensa tähden — hän
samalla muisti, mistä se aiheutui ja kuinka innokkaasti se mies, jona
minä esiinnyin, kannatti Orleansin Gastonin asiaa.
Mitä tulee varakreivittäreen, niin samat syyt, jotka olivat jossakin
määrin tehneet tyttären minulle huomaavaiseksi, tehosivat hyvin myöskin
äitiin.
Hän oli ollut kiintynyt chevalieriin, ennenkuin minä saavuin. Mutta
mitäpä tiesi chevalier suuresta maailmasta verrattuna siihen, mitä minä
osasin kertoa? Hänen mieltymyksensä häväistysjuttuihin pakotti hänet
kyselemään minulta milloin mistäkin henkilöstä, joista useimmat olivat
hänelle pelkkiä nimiä.
Niinpä kaikki — paitsi kenties chevalier de St. Eustachea — edistivät
yhdessä juonessa kosintaani niin voimakkaasti, että sen olisi täytynyt
saada Chatellerault kiristelemään hampaitaan raivosta, jos hän
olisi voinut sen nähdä, mutta pani minut kiristelemään hampaitani
epätoivosta, kun ajattelin tarkoin, missä asemassa olin. Eräänä iltana
— olin ollut linnassa kymmenen päivää — olimme me, Roxalanne ja minä,
soutelemassa Garonnella ja etenimme puolen penikulman päähän. Kun
palasimme, ajelehtien virran mukana, airot toimettomina käsissäni,
mainitsin hänelle, että aioin lähteä Lavédanista. Hän katsahti nopeasti
ylöspäin; hänen ilmeensä oli melkein hätääntynyt, ja hänen silmänsä
laajenivat, kun katseemme sattuivat vastakkain — sillä, kuten olen
sanonut, hän oli täydelleen perehtymätön sukupuolensa temppuiluun
ja luonteeltaan liiaksi vilpitön koettaakseen näytellä tai verhota
tunteitaan.
»Mutta miksi teidän on lähdettävä?» hän kysyi. »Lavédanissa olette
turvassa, mutta muualla saatatte olla vaarassa.»
»On paljon, mademoiselle, todella paljon pidättämässä minua
Lavédanissa», jatkoin vihdoin. »Mutta velvollisuuteni vaativat minua
lähtemään.»
»Tarkoitatteko yhteistä asiaa?» hän huudahti. »Uskokaa minua, te ette
voi tehdä mitään! Uhrautumisestanne ei ole mitään etua. Voitte palvella
herttuaa äärettömän paljoa paremmin, jos odotatte, kunnes aika on kypsä
uutta iskua varten. Ja miten voisitte paremmin säilyttää henkenne kuin
pysymällä Lavédanissa siihen asti, kunnes vaino on lakannut?»
»En ajatellut yhteistä asiaa, mademoiselle, vaan yksistään omaa itseäni
— vain omaa kunniaani. Toivoisin voivani selittää teille kaikki, mutta
minä pelkään», lopetin avuttomana.
»Pelkäätte?» kertasi hän, kohottaen kulmakarvojaan ihmeissään.
»Niin, pelkään. Pelkään teidän halveksimistanne ja vihaanne.»
Hänen kasvojensa kummastunut ilme kävi selvemmäksi, ja siitä kuvastui
kysymys, johon minä en voinut vastata. Kumarruin eteenpäin ja tartuin
toiseen hänen sylissä velttoina lepäävistä käsistään.
»Roxalanne», kuiskasin hyvin hellästi; sävyni, kosketukseni ja hänen
nimensä käyttäminen pakottivat hänet ummistamaan silmänsä.
»Roxalanne», toistin, »olemme olleet hyviä ystävyksiä, te ja minä,
siitä yöstä alkaen, jolloin kiipesin suojaa pyytämään teidän
kammioonne, olemmehan?»
»Olemmehan toki, monsieur», änkytti hän.
»Siitä on kymmenen päivää. Ajatelkaa — ei enempää kuin kymmenen päivää.
Ja tuntuu siltä kuin olisin ollut Lavédanissa kuukausimääriä, niin
hyvin olemme tutustuneet toisiimme. Näiden kymmenen päivän aikana
olemme muodostaneet itsellemme käsityksen toisistamme. Mutta siinä on
se erotus, että minun on oikea, teidän väärä. Olen oppinut tuntemaan
teidät koko tämän maailman suloisimmaksi, herttaisimmaksi pyhimykseksi.
Jospa Jumala olisi sallinut minun tutustua teihin aikaisemmin! Silloin
saattaisi kaikki olla aivan toisin; minä olisin voinut olla — minä
olisin — toisenlainen, enkä olisi menetellyt niin kuin nyt olen. Te
olette oppinut tuntemaan minut onnettomaksi, mutta kunnialliseksi
herrasmieheksi. Sellainen en ole. Täällä käyttämäni värit ovat väärät,
mademoiselle. Onneton lienen — ainakin on viime aikoina minusta siltä
tuntunut. Kunniallinen en ole — en ole ollut. Siitä, lapsikulta, en voi
puhua enempää.»
Keskeytin puheeni, ja olimme hetkisen hiljaa. Sitten hän äkkiä katsahti
minua silmiin, ja hänen sormensa puristivat kättäni.
»Herra de Lesperon», hän virkkoi, »mitä te puhelette? Te rääkkäätte
minua, monsieur.»
»Tarkastakaapa kasvojani, Roxalanne. Eikö niistä ollenkaan näy, että
rääkkään myöskin itseäni?»
»No kertokaa sitten, monsieur», pyysi hän rukoilevan hellästi ja
hyvittelevästi, »kertokaa minulle mikä teitä vaivaa, kahlehtien
kielenne. Olen varma siitä, että te liioittelette. Te ette ole voinut
tehdä mitään kunniatonta, mitään halpaa.»
»Lapsi», huudahdin, »kiitän Jumalaa siitä, että olette oikeassa! Minä
en voi tehdä kunniatonta tekoa enkä tahdo sitä tehdä, vaikka kuukausi
sitten sitouduinkin sen tekemään!»
Hänen katseestaan kuvastui äkkiä pelkoa, epäilyä, epäluuloa.
»Te — te ette kai tarkoita olevanne urkkija?» kysyi hän, ja sydämeni
pohjasta kiitin ja ylistin taivasta, että ainakin siihen saatoin
vilpittömästi vastata kieltävästi.
»Ei, ei — en sitä. En ole urkkija.»
Hänen kasvonsa kirkastuivat taaskin ja hän huokaisi.
»Se on luullakseni ainoa seikka, jota en voisi antaa anteeksi. Koska
syy ei ole se, niin ettekö suostu ilmaisemaan sitä minulle?»
Hetkeksi valtasi minut halu tunnustaa, kertoa hänelle kaikki. Mutta
minua pelotti sen hyödyttömyys.
»Älkää pyytäkö sitä!» rukoilin. »Saatte sen kyllä pian tietää.» Olin
näet varma siitä, että kun olisin maksanut vetoni, leviäisi uutinen
siitä ja Bardelysin tuhosta ympäri Ranskan kuin väreily veden pinnalla.
Mutta nyt —
»Suokaa minulle anteeksi, että olen tunkeutunut elämäänne, Roxalanne!»
anoin huoahtaen. »Voi, jospa vain olisin tuntenut teidät aikaisemmin!
En uneksinutkaan, että tässä kuluneessa Ranskassamme on sellaisia
naisia.»
»En tahdo udella, monsieur, koska päätöksenne kerran näyttää olevan
niin luja. Mutta jos — jos myöhemmin, kun olen kuullut siitä asiasta,
josta puhutte», hän jatkoi, silmät toisaalle käännettyinä, »tuomitsen
teitä lempeämmin kuin te itse ja lähetän teille sanan, niin tahdotteko
— tahdotteko palata Lavédaniin?»
Rinnassani tuntui voimakas sykähdys — voimakas, äkillinen toivon
värähdys. Mutta yhtä äkkiä, yhtä voimakkaana palasi epätoivo mieleeni.
»Te ette lähetä minulle kutsua, siitä saatte olla varma», sanoin
päättävästi, ja siihen keskustelu katkesi.
Tartuin airoihin ja aloin soutaa reippaasti. Ehätin lopettamaan tämän
tilanteen.
Roxalanne istui kalpeana ja syviin aatoksiin vaipuneena, mutta hänen
katseensa oli verhottu, joten en saattanut arvata mitään siitä, mitä
hänen mielessään liikkui.
Saavuimme vihdoin linnan rantaan, ja kun ohjasin veneen
pengermäportaille, riensi St. Eustache tarjoamaan käsivarttaan
neidille. Hän pani merkille Roxalannen kasvojen kalpeuden ja loi
minuun nopean, epäluuloisen katseen. Astellessamme linnalle sanoi hän
omituisesti korostaen:
»Herra de Lesperon, tiedättekö, että maakunnassa huhutaan teidän
kuolleen?»
»Toivoinkin, että sellainen huhu joutuisi liikkeelle kadottuani»,
vastasin tyynesti.
»Ettekä ole millään tavoin koettanut kumota sitä.»
»Miksi sen tekisin, kun kerran sitä huhua voidaan pitää turvallisuuteni
takeena?»
»Siitä huolimatta, monsieur, _voyons_. Ainakin te saisitte huojentaa
huolestumista — sanoisinpa melkein tuskaa — niiltä, jotka murehtivat
teitä.»
»Ah!» virkoin. »Ja keitä ne sitten ovat?»
Hän kohautti olkapäitään, väänsi huulensa omituiseen hymyyn, vilkaisi
syrjästä päin neiti de Lavédaniin ja murahti:
»Pitääkö minun mainita teille neiti de Marsacin nimi?»
Seisoin hievahtamatta paikallani, aivoni työskentelivät kuumeisesti,
mutta kasvoni eivät värähtäneetkään hänen tarkastaessaan minua
tutkivasti. Mieleeni välähti, että tämä oli varmaankin niiden kirjeiden
kirjoittaja, jotka Lesperon oli antanut minulle, ja että juuri hänen
pienoiskuvansa oli taskussani.
Pysyin ääneti, mutta tunsin äkkiä, että minua tarkkasi toinenkin
silmäpari — Roxalannen. Hän muisti, mitä olin sanonut, hän lienee
muistanut, kuinka hartaasti olin lausunut toivovani, että olisin
kohdannut hänet aikaisemmin, ja hän lienee nopeasti keksinyt selityksen
sanoilleni.
»Herra de St. Eustache», aloin puhua hyvin kylmästi, katsoen häntä
suoraan lähekkäin oleviin silmiin, »olen sallinut teidän ottaa useita
vapauksia, mutta yhtä en salli kenenkään tavoitella — ja niin paljon
kuin teitä kunnioitankin, en voi tehdä poikkeusta teihinkään nähden.
En voi sallia kenenkään sekaantua asioihini ja sanella minulle, miten
minun on niitä hoidettava. Olkaa hyvä ja pitäkää se muistissanne!»
Heti paikalla hän muuttui orjamaisen maireaksi. Irvistys katosi hänen
kasvoiltaan, uhma hänen sävystään. Hän hymyili ja liehakoi kuin halvin
imartelija.
»Suokaa minulle anteeksi, monsieur!» hän huudahti, levittäen käsiään ja
hymyillen hyvin nöyrästi. »Oivallan menetelleeni perin vapaasti, mutta
te olette käsittänyt väärin sen tarkoituksen. Aikomukseni oli tiedustaa
mieltänne erään suorittamani teon järkevyydestä.»
»Nimittäin, monsieur?» kysäisin, nakaten niskaani ja aavistaen vaaraa.
»Rohkenin tänään mainita, että te olette elossa ja terve, eräälle
henkilölle, jolla luulin olevan oikeuden tietää siitä ja joka tulee
tänne huomenna.»
»Tätä omavaltaista menettelyänne saatte katua», sähäytin hampaitteni
välitse. »Kelle te sen ilmoititte?»
»Ystävällenne herra de Marsacille», vastasi hän, ja hänen nöyrän
naamarinsa takaa alkoi virnistys taaskin pilkistää. »Hän on täällä
huomenna», toisti hän.
Marsac oli se Lesperonin ystävä, jonka antamia, gascognelaista
kapinoitsijaa koskevia lämpimiä suosituksia sain kiittää siitä
kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä, jota olin tulostani alkaen
saanut nauttia varakreivin puolelta.
»Tämä uutinen ei näytä juuri tervetulleelta, herra de Lesperon»,
huomautti Roxalanne omituisella äänellä. Hänen sävynsä teki minut
levottomaksi, sillä siitä kuvastui heräävää epäluuloa.
»Se ei ole tervetullut, mademoiselle», vastasin. »Minulla on
erinomaiset syyt toivoakseni, etten nyt tapaisi herra de Marsacia.»
»Erinomaiset ne todellakin ovat!» jupisi St. Eustache, ja hänen
suupielensä painuivat ilkeän näköisesti. »Epäilemättä teidän käy
vaikeaksi esittää hänelle todennäköistä syytä siihen, ettette ole
hänelle ettekä hänen sisarelleen ilmoittanut olevanne elossa.»
»Monsieur», pamautin umpimähkään, »miksi koetatte sekoittaa tähän
juttuun hänen sisarensa nimen?»
»Mitä?» kummasteli hän, silmäillen minua peittämättömän huvitettuna.
Hän seisoi suorana, pää takakenossa, oikea käsivarsi ojossa,
käsi keveästi viiruisen kepin kultanupilla. Hän siirsi katseensa
Roxalanneen, sitten taaskin takaisin minuun. Vihdoin hän virkkoi: »Onko
se ihmeellistä, että sekoitan tähän morsiamenne nimen. Tai kenties
väitätte, ettei neiti de Marsac ole kihlattunne?»
Unohdin hetkeksi sen osan, jota näyttelin, ja sen miehen, jona
esiinnyin, ja vastasin kiivaasti: »Niin väitän.»
»No, sitten te valehtelette», tokaisi hän, kohauttaen olkapäitään
loukkaavan halveksivasti.
En usko, että minun voidaan sanoa kertaakaan koko elämäni aikana
antautuneen raivon valtaan. Raa'at, kehittymättömät ihmiset saattavat
joutua intohimon saaliiksi, mutta herrasmies ei minun mielipiteeni
mukaan ole koskaan kiukuissaan. Enkä minä silloinkaan ollut, mitä tulee
kiukun ulkoisiin merkkeihin. Nostin kumartaen hattuani Roxalannelle,
joka seisoi lähellämme, silmissään pelokas ja ihmettelevä ilme.
»Mademoiselle, suonette minulle anteeksi, että minun on pakko kurittaa
tätä lörpöttelevää koulupoikaa teidän näkyvissänne.»
Sitten astuin eteenpäin maailman hauskimmalla tavalla, tempaisin kepin
chevalierin kädestä, ennenkuin hän aavistikaan, mitä aioin tehdä.
Kumarsin hänelle äärimmäisen kohteliaasti, ikäänkuin pyytäen anteeksi
tekoani, ja ennenkuin hän sitten oli tointunut ällistyksestään, olin
sivaltanut kepillä hänen hartioihinsa kolme nopeata perättäistä iskua.
Parahtaen tuskasta ja nöyryytyksestä, hän hypähti taaksepäin ja vei
kätensä miekankahvaan.
»Monsieur», huudahti Roxalanne hänelle, »ettekö näe, että hän on
aseeton?»
Mutta hän ei nähnyt mitään, tai jos näkikin, niin hän kiitti taivasta
siitä, että asian laita oli niin. Silloin olisi Roxalanne astunut
väliimme, mutta ojensin käteni, pidättäen häntä.
»Älkää olko peloissanne, mademoiselle», sanoin aivan rauhallisesti;
sillä jollei se käsivarsi, joka oli voittanut La Vertoilen, kykenisi
kepillä lannistamaan pariakin sellaista miekkailijaa kuin tämä
kukkopoika oli, niin saisin hävetä koko ikäni.
Hän hyökkäsi kimppuuni raivoisasti, tähdäten säilänsä kärjen suoraan
kurkkuani kohti. Väistin kepilläni; kun hän sitten vaihtoi säilän
asentoa ja antoi minulle piston alempaa, tein minä vastasivalluksen ja
saatuani hänen miekkansa keppiini pyöräytin sitä ympyrässä ja sinkautin
sen pois hänen kädestään. Se kaarsi välkkyvänä valokieppuna hetkisen
ilmassa ja kolahti sitten marmorisuojusta vastaan viiden, kuuden
askeleen päähän meistä. Hän näkyi menettävän rohkeutensa samalla kertaa
kuin miekkansa ja jäi armoilleni omituisena näytteenä typeryydestä,
ällistyksestä ja pelosta.
Olihan chevalier de St. Eustache nuori mies, ja nuorille voidaan
antaa paljon anteeksi. Mutta jos olisin antanut anteeksi sellaisen
teon, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi paljastaessaan miekkansa
aseetonta miestä vastaan, olisi se ollut naurettavaa suvaitsevaisuutta
ja lisäksi äärimmäistä velvollisuuteni laiminlyöntiä. Vanhempana
miehenä tuli minun antaa chevalierille opetusta käyttäytymisessä ja
herrasmiehelle sopivassa ajatustavassa. Niinpä ryhdyinkin työhön aivan
kiihkottomasti, pitäen silmällä vain hänen vastaista menestystään, ja
annoin hänelle sellaisen selkäsaunan, jota olisi perinpohjaisuuteen
nähden ollut vaikea parantaa. En välittänyt siitä, mihin sivallukset
osuivat. Tanssitin keppiäni säännöllisessä tahdissa, ja minusta oli
pikemminkin hänen kuin minun asiani, sattuivatko iskut päähän vai
takapuoliin vai hartioihin. Minun oli teroitettava hänen mieleensä
siveyssääntö, ja ne kolaukset, joita hän saattoi opetuksen kestäessä
saada, olivat mitättömiä syrjäseikkoja, kunhan vain itse oppi juurtui
hänen sieluunsa. Pari, kolme kertaa hän yritti päästä kanssani
käsikähmään, mutta minä vältin häntä; minua ei suinkaan haluttanut
käydä hänen kanssaan rahvaanomaiseen tappeluun. Tarkoitukseni ei
ollut riidellä eikä tapella, vaan kurittaa, ja uskallanpa väittää,
tarkoitukseni toteutin melkoisen onnistuneesti.
Vihdoin tuli Roxalanne väliin, mutta vasta sitten kun keppi edellisiä
kenties hiukan rajummasta iskusta katkesi ja herra de Eustache vaipui
avuttomana kokoon ähkyväksi läjäksi.
»Valitan, mademoiselle, että olen loukannut katseitanne tällaisella
näytöksellä, mutta jollei näitä läksytyksiä anneta heti rikoksen
tapahduttua, ei niiden vaikutus ole puoleksikaan niin terveellinen.»
»Hän ansaitsi sen, monsieur», vastasi hän, äänessään melkein raju
sävy. Ja niin huonoa ainesta me olemme, että hänen halveksumisensa
tuota valittavaa koru- ja muhkuraläjää kohtaan sai minut värähtämään
mielihyvästä. Menin sinne, mihin hänen miekkansa oli pudonnut, ja
nostin sen maasta.
»Herra de St. Eustache», lausuin, »olette siinä määrin häpäisseet tätä
säilää, etten usko teidän enää haluavan sitä kantaa.» Niin sanoen
katkaisin sen polveani vasten poikki ja heitin kappaleet kauas jokeen
siitä huolimatta, että kahva oli kallisarvoinen, varustettu runsailla
pronssi- ja kultakirjaimilla.
Hän kohotti tuhkanharmaita kasvojaan, ja hänen silmänsä säihkyivät
voimatonta raivoa.
»_Par la mort Dieu_!» hän ärjyi käheästi. »Tästä saatte antaa minulle
hyvitystä.»
»Jos ette vielä mielestänne ole saanut riittävästi hyvitystä, olen
valmis sitä antamaan milloin vain tahdotte», vastasin kohteliaasti.
Ennenkuin ehdimme virkkaa mitään muuta, näin herra de Lavédanin
lähestyvän meitä joutuisasti. Varakreivin otsa oli synkissä rypyissä,
kuten olisi saattanut luulla, suuttumuksesta, mutta todellisuudessa
pahoista aavistuksista, kuten minä aivan oikein arvasin.
Vaikkakin hän pelkäsi tapahtuman seurauksia ja St. Eustachen
kostontoimenpiteitä — siitä huolimatta, että tämä oli poikanen — lausui
hän kuitenkin peittelemättä ajatuksensa chevalierin käyttäytymisestä ja
hänen minulta saamansa rangaistuksen sopivaisuudesta.
Sitten hän puhutteli palvelijoita tyyneen, tasaiseen tapaansa:
»Anatole, on parasta, että käskette valjastaa vaunut herra chevalieria
varten. En usko, että hän kykenee ratsastamaan kotiinsa.»
Anatole tirkisteli maassa viruvaa kalpeata nuorukaista, käänsi
sitten pienet, kuihtuneet kasvonsa minuun päin ja virnisti erikoisen
juhlallisesti. Herra de St. Eustache ei näkynyt olevan kovin suosittu.
Nojaten raskaasti erään lakeijan käsivarteen, lähti chevalier
tuskallisesti pihalle, jossa hänelle parhaillaan laitettiin vaunuja
kuntoon. Viimeisellä hetkellä hän kääntyi ja viittasi varakreiviä
luokseen.
»Niin totta kuin Jumala elää, herra de Lavédan», hän vannoi, huohottaen
raskaasti raivoissaan, »te saatte katkerasti katua sitä, että kävitte
tänään puoltamaan tuota gascognelaista kerskailijaa. Muistakaa minua
kumpikin, kun olette matkalla Toulouseen!»
Varakreivi seisoi hänen vieressään värähtämättä ja välinpitämättömän
näköisenä, vaikka tämän julman uhkauksen olikin täytynyt tuntua hänestä
kuolemantuomiolta.
»Hyvästi, monsieur — pikaista tervehtymistä!» Siinä koko hänen
vastauksensa. Mutta minä astuin heidän luokseen.
»Eikö teidänkin mielestänne, varakreivi, olisi parasta pidättää hänet?»
tiedustin. .
»Pyh!» äänsi hän. »Antaa hänen mennä.»
Chevalier katsahti pelästyneenä minua silmiin. Kenties tuo nuorukainen
jo katui uhkaustaan ja tajusi, kuinka järjetöntä oli uhata sellaista
miestä, jonka vallassa hän sattui olemaan.
»Ajatelkaa toki, monsieur!» huudahdin. »Teillä on ylevä ja hyödyllinen
elämä edessänne. Ei minunkaan henkeni ole arvoton. Saammeko sallia,
että tämä mato tuhoaa elämämme — niin, ja vaimonne sekä tyttärenne
onnen?»
»Antakaa hänen mennä, monsieur; antakaa hänen mennä! Minä en pelkää.»
Kumarruin ja vetäydyin takaisin, viitaten lakeijaa viemään pois miehen,
jokseenkin samalla tavoin kuin olisin viitannut häntä korjaamaan
jotakin saastaa edestäni.