Siitä viikosta, joka seurasi Lavédaniin tuloani, on minun hieman
vaikea kirjoittaa. Se oli minulle hyvin tapausrikasta aikaa ja
tuntui muovaavan luonteeni uudestaan sekä tekevän minusta kokonaan
toisenlaisen henkilön kuin se Marcel de Bardelys oli, jota Pariisissa
nimitettiin Uhkeaksi.
Rodenard viipyi tovereineen linnassa kaksi päivää, ja hänen
vitkastelunsa huoletti minua alituisesti, sillä en tietänyt, kuinka
kauan tuo hupsu katsoi sopivaksi sitä pidentää. Onneksi minulle oli
herra de Lavédan yhtä huolissaan siitä, sillä häntä ei silloisena
aikana miellyttänyt sellaisen miehen palveluskuntaan kuuluvien ihmisten
läsnäolo, joka oli niin ilmeisesti kuninkaan puoluelainen. Vihdoin
hän tuli neuvottelemaan minun kanssani siitä, mihin toimenpiteisiin
voitaisiin ryhtyä, että heistä päästäisiin eroon, ja minä — perin
kerkeänä punomaan hänen kanssaan salajuonia niin toivottua tarkoitusta
varten — kehoitin häntä huomauttamaan Rodenardille, että herra de
Bardelysiä oli kenties kohdannut onnettomuus ja että hänen olisi
viisainta etsiä isäntäänsä maakunnasta tuhlaamatta aikaansa Lavédanissa.
Varakreivi noudatti tätä neuvoa ja tulos oli niin erinomainen, että
Ganymedes, jonka velvollisuudentunto oli herätetty, lähti vielä
samana päivänä — jopa samalla tunnilla — etsimään minua, mieli perin
levottomana — sillä monista puutteistaan huolimatta tämä vintiö rakasti
minua vilpittömästi.
Rodenardin lähdön jälkeisenä päivänä söin päivällistä perheen seurassa
ja kohtasin uudelleen neiti de Lavédanin, jota en ollut nähnyt muutamia
päiviä aikaisemmin tapahtuneen öisen parvekeseikkailun jälkeen. Myöskin
varakreivitär oli saapuvilla; hän oli perin ankaran ja ylimyksellisen
näköinen nainen — vartalo hoikka kuin keihäs, nenä perin kauhea —
mutta mieleltään, kuten pian sain havaita, ylenmäärin taipuvainen
puhelemaan häväistys- ja muita höystettyjä juttuja hovista, jossa hän
oli viettänyt tyttöaikansa.
Siirsin katseeni hänestä hänen tyttäreensä ja kiitin taivasta siitä,
ettei Roxalanne ollut äitinsä jäljennös.
Hän oli perinyt äidiltään yhtä vähän luonnetta kuin ulkonäköä. Sekä
piirteiltään että sielultaan neiti de Lavédan muistutti isäänsä,
ylevää, uljasta herrasmiestä.
Aterialla oli mukana vielä yksi henkilö, josta minulla tuonnempana
on enemmänkin kertomista. Hän oli nuori mies, jonka ulkonainen
vaikutus oli hyvä, lukuunottamatta kenties liian silmään pistävää
narrimaisuutta, ja jonka herra de Lavédan esitteli minulle perheensä
kaukaiseksi sukulaiseksi, herra de St. Eustacheksi. Hän oli varsin
pitkä mies — hyvinkin minun mittaiseni — ja hänen ruumiinrakenteensa
oli erinomainen, vaikka hän olikin hyvin nuori.
Hän näytti hupaiselta nuorukaiselta, jonka hupaisuus oli kielteistä
laatua, pelkkää säyseyttä, mutta joka muutoin oli tympeä ja mieleltään
kehittymätön — maalainen, kuten voi odottaa sellaisen olevan, joka on
viettänyt elämänsä syntymämaakunnassaan, ja tämän maalaisuuden tekivät
vielä näkyvämmäksi hänen ponnistuksensa sen salaamiseksi.
Hän kääntyi minun puoleeni kysäisten, tunsinko hovin hyvin. Olin
vähällä tehdä auttamattoman virheen nauramalla hänelle vasten kasvoja;
mutta malttaen ajoissa mieleni, vastasin epämääräisesti tuntevani
sitä jonkun verran, minkä jälkeen hän melkein sai minut ponnahtamaan
tuoliltani tiedustamalla minulta, olinko koskaan tavannut uhkeata
Bardelysiä.
»Minä — olen hänen tuttavansa», myönsin varovasti. »Miksi sitä kysytte?»
»Hän johtui mieleeni sen johdosta, että hänen palvelijansa olivat
täällä kaksi päivää. Tehän odotitte markiisia itseään, eikö niin, herra
varakreivi?»
Lavédan kohautti äkkiä päätään sellaisen miehen tapaan, jolle oli
lausuttu loukkaus.
»En odottanut, chevalier», hän vastasi painokkaasti.
»Ettekö ole koskaan tavannut häntä, monsieur?» kysyi chevalier.
»En koskaan.» Isännän äänensävystä saattoi jokainen muu paitsi tomppeli
käsittää, ettei hän toivonut mitään vähemmän kuin tällaista kohtausta.
»Ihastuttava mies», mutisi St. Eustache, — »loistava, huikaiseva
persoonallisuus.»
»Te — te kai olette hänen tuttaviaan», huomautin minä.
»Tuttavia?» kertasi tuo pöyhistelevä valehtelija. »Me olimme kuin
veljeksiä.»
»Kuinka mielenkiintoista! Mutta miksi ette ole siitä ennemmin mitään
hiiskunut?» torui talon rouva, silmäillen nuorukaista kateellisena —
yhtä kateellisena kuin Lavédan paheksivana. »Onnettoman ikävää, että
herra de Bardelys on muuttanut suunnitelmiaan eikä enää aio tulla
meille. Sellaisen miehen kohtaaminen merkitsee sitä, että taaskin saa
hengittää _grand monden_ ilmaa. Muistattehan, herra de Lesperon, tuon
Bourgognen herttuattaren jutun?» Hän katsoi häijysti hymyillen minuun
päin.
»Muistan sitä hämärästi», vastasin kylmästi. »Mutta luullakseni ovat
huhut liioiteltuja. Kielikellot useinkin suurentavat mitättömän
ojapahasen kohisevaksi vuoripuroksi.»
»Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, mitä minä tiedän», väitti hän
veitikkamaisesti. »Usein kyllä, sen myönnän, huhu paisuttaa tällaisten
juttujen merkitystä, mutta tässä tapauksessa en usko huhun olleen edes
kylliksi värikkään. Minulle on kerrottu, että hän on hyvin komea mies»,
lisäsi hän, vedoten minuun saadakseen vahvistusta sanoilleen.
»Madame», vastasin, »häntä pidetään varsin hauskannäköisenä.» Ja
anteeksipyytävästi hymyillen jatkoin: »Minun on sanottu jonkun verran
muistuttavan häntä.»
»Niinkö?» huudahti hän, kohottaen kulmakarvojaan ja silmäillen minua
tarkemmin kuin sitä ennen. Ja sitten minusta tuntui, että hänen
kasvoilleen hiipi pettymyksen ilme. Jollei tuo Bardelys ollut kauniimpi
mies kuin minä, niin silloin hän ei ollut läheskään niin kaunis kuin
hän oli kuvitellut. Hän kääntyi St. Eustacheen päin ja kysäisi:
»Onko asianlaita todella niin, chevalier? Huomaatteko te
yhdennäköisyyttä?»
»_Vanitas, vanitate_», jupisi nuorukainen, jonka päässä oli joitakuita
latinankielisiä sirpaleita ja joka mielellään toi ne näkyviin. »Minä
en voi nähdä vähääkään yhdennäköisyyttä — en jälkeäkään siitä. Onhan
herra de Lesperon komea kylläkin, sanoisin. Mutta Bardelys!» Hän loi
katseensa kattoon. »Ranskassa on vain yksi Bardelys.»
»_Enfin_», virkoin nauraen, »te epäilemättä pystytte hyvin
arvostelemaan sitä. Minä olin imarrellut itseäni sillä, että
yhdennäköisyyttä oli jonkun verran olemassa, mutta otaksuttavasti
olette te nähnyt markiisin useammin ja tunnette hänet paremmin kuin
minä. Mutta siitä huolimatta tahdon, jos hän sattuu tulemaan tänne,
pyytää teitä katselemaan meitä, kun olemme rinnakkain, ja arvostelemaan
yhdennäköisyyttämme.»
»Jos sattumalta olen täällä», sanoi hän, käyden äkkiä hillityksi, minkä
syytä ei ollut vaikea arvata, »ryhdyn mielelläni arvostelijaksi.»
»Jos sattumalta olette täällä?» kertasin, kummastellen. »Mutta
varmastikin te, jos kuulisitte, että herra de Bardelys aikoo saapua,
siirtäisitte toistaiseksi kaikki mahdollisesti silloin suunnittelemanne
matkat, voidaksenne uudistaa sen suuren ystävyyden, jolla väitätte
kunnioittavanne häntä.»
Chevalier silmäili minua sellaisen miehen näköisenä, joka katselee
toista hyvin korkealta. Varakreivi hymyili tyynenä itsekseen, sivellen
etusormellaan miettivästi komeata partaansa, samalla kun jopa
Roxalanne, joka oli istunut äänettömästi kuunnellen keskustelua —
lempeästi häntä säästettiin liian yksityiskohtaisesti sitä seuraamasta
— loi minuun huvitetun katseen. Vain talon rouvasta — joka samoin
kuin hänen laatuisensa naiset yleensä oli erikoisen hidasälyinen — ei
tilanteessa ollut mitään erikoista.