Lähdin matkaan samana päivänä. Sillä kun kuningas vastusti aiettani
ja kun tiesin, kuinka jyrkkiin toimenpiteisiin hän helposti turvautui
toteuttaakseen tahtonsa, niin minua pelotti, että hän saattaisi keksiä
jonkun keinon estääkseen lopullisesti retkeni siinä tapauksessa, että
vitkastelisin.
Matkustin vaunuilla, saattajinani kaksi lakeijaa ja parikymmentä
minun liveriini puettua, aseistettua miestä, joita kaikkia komensi
Ganymedes. Tämä itse ajoi toisissa vaunuissa, mukanaan pukuvarastoni
ja matkatarpeet. Olimme komea, melkein kuninkaallinen _cortège_
kulkiessamme Enfer-katua pitkin ja poistuessamme Pariisista
Orleans-portin kautta, lähtien etelään vievälle tielle. Seurueemme
oli todella niin komea, että mieleeni välähti kuninkaan mahdollisesti
saavan siitä kuulla ja lähettävän väkeä noutamaan minut takaisin,
koska hän tiesi, minne olin menossa. Sitä välttääkseni päätin poiketa
suunnastani, ja käännyimme itäänpäin Touraineen. Pont-le-Ducissa,
lähellä Toursia, oli minulla serkku, varakreivi d'Amaral, ja hänen
linnaansa saavuin kolmantena päivänä Pariisista lähdettyäni.
Koska minua olisi kaikkein viimeiseksi osattu etsiä tästä paikasta,
jos minua yleensä haluttiin etsiä, jäin serkkuni vieraaksi
viideksitoista päiväksi. Siellä ollessani saimme hälyttäviä tietoja
etelästä; Languedocissa oli alkanut kapina herttua de Montmorencyn
johdolla. Kun niin ollen menin sanomaan jäähyväisiä Amaralille, niin
hän, tietäen minun aikovan Languedociin, koetti hartaasti pidättää
minua luonaan siihen asti, kunnes kuulisimme, että mainittuun
maakuntaan oli palautettu rauha ja järjestys. Mutta minä en pitänyt
kapinaa vaarallisena ja pysyin tiukasti lähtöpäätöksessäni.
Ganymedes, joka viime vuosina viettämänsä ylellisen, mukavan elämän
johdosta oli komeista kerskailuistaan huolimatta alkanut tuntea ankaraa
vastenmielisyyttä kaikkea sodankäyntiä ja kiihoittavia seikkailuja
vastaan, rukoili minua huolehtimaan turvallisuudestani ja makailemaan
rauhallisesti Montaubanissa, kunnes maakunnan olot tasaantuisivat.
»Se seutu on kapinan liesi», hän intti. »Jos nuo chouanit vain saavat
tietää, että olemme Pariisista ja kuulumme kuninkaan puolueeseen, niin
totisesti katkaistaan kurkkumme. Koko niillä mailla ei ole ainoatakaan
talonpoikaa — tuskinpa yhtään ainoata ihmistä — joka ei olisi punainen
orleanisti, kardinaalin vastustaja ja paholaisen ystävä. Ajatelkaa
toki, monseigneur. Matkan jatkaminen tällä hetkellä olisi salamurhan
uhmailemista.»
»No sitten me uhmailemme sitä», virkoin kylmästi. »Käske miesten
satuloida ratsunsa!»
Juuri kun lähdimme liikkeelle, kysyin häneltä, tunsiko hän Lavédaniin
vievän tien. Tuo valehteleva pelkuri vastasi tuntevansa. Nuoruudessaan
hän lienee sen tuntenut, mutta seutu oli kenties senjälkeen muuttunut
siksi paljon, että hän meni ymmälle. Tahi mahdollisesti pelko pimitti
hänen järkensä ja narrasi hänet mieluummin valitsemaan turvalliselta
kuin oikealta tuntuvan tien. Sen vain tiedän, että vaununi illansuussa
pysähtyivät horjahtaen, ja kun kurkistin ulos, näin vastassani
vapisevan taloudenhoitajani, jonka kasvot hohtivat kalpeina hänen
takkinsa palttinaisen kauluksen yläpuolella vallitsevasta hämärästä.
»Miksi pysähdyimme, Ganymedes?» tiedustin.
»Monseigneur», änkytti hän, alkaen puhuessaan vapista entistä kovemmin
ja katsellen minua silmiin surkean ja masentuneen näköisenä, »pelkään,
että olemme eksyksissä.»
»Eksyksissä?» kertasin. »Mitä puhelet? Onko minun nukuttava vaunuissa?»
»Voi, monseigneur, olen tehnyt parhaani —»
»Mitä? Varjelkoon Jumala meitä pahimmastasi!» ärähdin. »Avaa minulle
ovi!»
Laskeuduin maahan ja silmäilin ympärilleni. Totisesti ei
henkipalvelijani olisi voinut rangaistuksen uhallakaan löytää autiompaa
eksymispaikkaa. Eteeni levisi kalpea, karu maisema — jollaista olisin
tuskin uskonut olevan koko tässä kauniissa maakunnassa — näyttäen
kenties nyt vielä tavallista kolkommalta sentähden, että sen yllä
leijaili sakeaa iltausvaa. Kaukana oikealla puolellamme osoitti
himmeästi ruskottava taivas läntistä suuntaa, ja edestämme erotin
Pyreneitten hämärät piirteet. Ne nähdessäni pyörähdin ympäri ja tartuin
henkipalvelijaani olkapäästä.
»Oletpa sinäkin uskottu palvelija!» ärjäisin. »Kun palaamme Pariisiin
— jollet sinä siihen mennessä kuole pelosta — panen sinut työhön
keittiöön. Suokoon Jumala, että sinusta tulee parempi keittiöpoika
kuin matkaseuraIainen!» Sitten hyppäsin tien vieressä olevan aidan yli
ja lähdin reippaasti astelemaan lähellä olevaa latoa kohti, komentaen
puolitusinaa miehistäni seuraamaan itseäni.
Kun vanha ravistunut ovi narahti ruostuneilla saranoillaan, kuului
sisältä valitusta ja hiljaista ruohon kahinaa. Pysähdyin hämmästyneenä
odottamaan, kunnes yksi miehistäni sytytti tulen muassaan tuomaansa
lyhtyyn.
Sen valossa näimme säälittävän näyn rakennuksen nurkassa. Siellä virui
oljilla varsin nuori, pitkä ja voimakasrakenteinen mies. Hän oli
täysissä pukimissa, pitkävartiset ratsastussaappaat jalassa. Asetakki
riippui hänen yllään niin löyhästi, että näytti siltä kuin hän olisi
koettanut riisua varustuksiaan, mutta uupunut kesken.
Ei tarvinnut olla terävä-älyinen arvatakseen, että edessämme oli yksi
eilispäivänä tappiolle joutuneita sotureita, mies, joka oli ponnistanut
viimeiset voimansa ja ryöminyt tänne saadakseen kuolla rauhassa. Ettei
saapumisemme herättäisi hänessä pelkoa ja lisäisi siten hänen tuskiaan,
polvistuin hänen viereensä veren tahraamille oljille ja nostin hänen
päänsä käsivarteni varaan.
»Älkää pelätkö minua», sanoin vakuuttavasti. »Olemme ystäviä.
Ymmärrättekö?»
Hänen huulillaan väreili sekunnin ajan heikko hymy.
»Minä kuolen — eikö niin?» kysyi hän ja Ganymedes taivutti päätään
äänettömänä. Poika-parka huokasi. »Nostakaa minut pystympään.» hän
pyysi, ja kun se palvelus oli hänelle tehty, harhaili hänen katseensa
ympäri, kunnes se osui minuun. Sitten hän virkkoi.
»Monsieur, tahdotteko tehdä minulle viimeisen palveluksen?»
»Teen sen varmasti, ystävä-rukka», vakuutin ja kumarruin hänen
puoleensa.
»Olen René de Lesperon, Lesperonista, Gascognesta. Tahdotteko lähettää
sanan sisarelleni — myöhemmin?»
Kumarsin päätäni virkkamatta mitään.
»Hän on ainoa omaiseni, monsieur. Mutta», hänen äänensä kävi
murheelliseksi, »on vielä toinenkin, jolle pyytäisin teitä toimittamaan
tiedon.» Hän nosti tuskaisasti ponnistaen kätensä rintansa tasalle.
Mutta hänen Voimansa uupuivat kesken, ja hän vaipui takaisin. »En
jaksa, monsieur», hän äänsi liikuttavan anteeksipyytävästi. »Katsokaa
kaulastani; siellä on ketjussa muistokotelo. Ottakaa se! Ottakaa se
heti, monsieur! Siellä on myöskin eräitä papereita, monsieur. Ottakaa
kaikki! Tahdon nähdä ne varmasti teidän hallussanne.»
Noudatin hänen pyyntöään ja vedin hänen ihokkaansa povelta joitakuita
irrallisia kirjeitä ja muistokotelon, jossa oli erään naisen
pienoiskuva.
»Pyydän teitä jättämään ne kaikki hänelle, monsieur!»
»Se tehdään», vastasin syvästi liikutettuna.
»Pitäkää sitä — pitäkää sitä ylhäällä», rukoili hän äänen käydessä
heikoksi. »Näyttäkää minulle kasvoja.»
Hän katseli kauan kuvaa, jota pidin hänen edessään. Vihdoin hän huokasi
kuin uneksien:
»Rakas! _Bien aimée_!» Kyyneleitä valui verkkaisesti hänen harmaille,
riutuneille kasvoilleen. »Suokaa anteeksi tämä heikkouteni, monsieur!»
kuiski hän katkonaisesti. »Meidät olisi vihitty kuukauden kuluessa,
jos olisin elänyt.» Lopuksi tuli nyyhkytys, ja kun hän alkoi taaskin
puhua, kävi se työläämmin, ikäänkuin nyyhkytys olisi vienyt puolet
hänen elinvoimiensa tähteistä. »Kertokaa hänelle, monsieur, että —
kuolinhetkelläni — ajattelin häntä. Kertokaa — kertokaa hänelle — että
— minä —»
»Hänen nimensä?» huudahdin peläten, että hän kuolee ehtimättä ilmoittaa
sitä. »Mikä hänen nimensä on?»
Hän katseli minua, ja hänen silmänsä muuttuivat lasimaisiksi ja
ilmeettömiksi. Sitten hän näytti ponnistautuvan ja toipuvan sekunniksi.
»Hänen nimensä?» mutisi hän hajamielisesti. »Hän on neiti de —»
Hänen päänsä retkahti rinnalle, kun kaula kävi äkkiä hervottomaksi. Hän
vaipui Rodenardin syliin.
»Onko hän kuollut?» kysyin minä.
Rodenard nyökkäsi äänettömästi.