Aamu oli käsissä, ennenkuin kaikki olivat poistuneet luotani, sillä
vieraistani oli kymmenkunta jäänyt pelaamaan korttia toisten lähtiessä.
Kun heistä viimeinen oli hoippuroinut portaita alas ja minä olin
käskenyt unisen lakeijan sammuttaa kynttilät, kutsuin Ganymedeksen
näyttämään minulle tulta mennessäni vuoteeseen ja auttamaan minua
riisuutumaan. Hänen oikea nimensä oli Rodenard; mutta ystäväni La Fosse
oli mytologisessa innossaan antanut hänelle jumalien juomankantajan
mukaan nimen Ganymedes, joka oli sitten jäänyt pysyväiseksi. Hän oli
nelikymmenvuotias mies, ollut lapsesta saakka isäni palveluksessa,
ja sittemmin oli hänestä tullut intendenttini, faktoottumini,
taloudenhoitajani ja sekä Pariisissa että Bardelysissä olevien
palvelijoitteni ja omaisuuteni ylivalvoja.
Auttaessaan sinä yönä minua riisuutumaan hän oli hyvin surullisen
näköinen.
»Armollinen herra aikoo lähteä Languedociin?» hän kysyi murheellisesti.
Hän nimitti minua aina siten kuten kaikki muutkin Bardelysissä
syntyneet palvelijani.
»Veitikka, sinä olet kuunnellut», toruin minä.
»Mutta, monseigneur», selitti hän, »kun herra kreivi de Chatellerault
esitti vetonsa —»
»Enkö ole sanonut teille, Ganymedes, että sattuessanne olemaan
ystävieni joukossa teidän ei pidä kuulla muuta kuin mitä teille
lausutaan eikä nähdä muuta kuin täyttämistä kaipaavat lasit? Mutta nyt!
Me aiomme lähteä Languedociin. Entä sitten?»
»Kerrotaan, että sota voi puhjeta millä hetkellä hyvänsä», hän
valitteli, »että herra herttua de Montmorency saa apuvoimia
Espanjasta ja että hän _aikoo_ ryhtyä puoltamaan Monsieurin [Isolla
alkukirjaimella kirjoitettu Monsieur tarkoittaa kuninkaan veljeä,
Orleansin herttuaa. _Suom. muist._] asiaa ja maakuntansa oikeuksia
hänen ylhäisyytensä kardinaalin valtapyyteitä vastaan.»
»Vai niin! Tuleeko meistä poliitikkoja, Ganymedes? Ja mitä tuo kaikki
meitä liikuttaa? Jos olisitte kuunnellut tarkkaavammin, olisitte saanut
tietää, että menemme Languedociin etsimään itsellemme puolisoa emmekä
välitä mitään kardinaaleista ja herttuoista. Ja nyt tahdon nukkua,
ennenkuin aurinko nousee.»
Seuraavana aamuna olin kuninkaan aamuvastaanotolla ja pyysin hänen
majesteetiltaan poistumislupaa. Mutta kuullessaan, että aioin lähteä
Languedociin, hän rypisti kysyvästi otsaansa. Hänen veljensä oli jo
antanut hänelle varsin paljon huolta siinä maakunnassa. Selitin hänelle
meneväni kosimaan, ja kun kaikki salailu tuntui minusta vaaralliselta,
sillä se olisi vain saattanut ärsyttää häntä, kun hän myöhemmin saisi
tietää naisen nimen, mainitsin hänelle — virkkamatta kuitenkaan
mitään vedosta — että toivoin voivani tehdä neiti de Lavédanista
markiisittareni.
Hänen otsansa painui entistä syvempiin ryppyihin ja hänen ilmeensä kävi
synkemmäksi. Tavallisesti hän ei luonut minuun sellaisia silmäyksiä,
jollaisen nyt kohtasin hänen väsyneistä silmistään, sillä Ludvig
kolmastoista piti minusta paljon.
»Tunnetteko tämän naisen?» kysyi hän terävästi.
»Vain nimeltä, teidän majesteettinne.»
Sen kuullessaan hän kohautti hämmästyneenä kulmakarvojaan.
»Vain nimeltä? Ja aiotte mennä häntä kosimaan? Mutta, Marcel, ystäväni,
te olette varakas mies — Ranskan rikkaimpia. Te ette voi olla
onnenonkija.»
»Sire», vastasin, »tästä naisesta, hänen kauneudestaan ja hyveistään
puhutaan hyvin ylistelevästi, ja se on antanut minulle aihetta luulla,
että hänestä tulisi minulle erinomainen _chatelaine_. Olen saavuttanut
sellaisen iän, jolloin on hyvä mennä naimisiin; onhan myöskin
teidän majesteettinne usein siitä minulle huomauttanut. Ja minusta
tuntuu, ettei koko Ranskassa ole toista naista, joka olisi enemmän
tavoittamisen arvoinen. Suokoon taivas, että hän antaa myöntävän
vastauksen kosintaani!»
»Pidättekö minusta hiukan, Marcel?» kysyi kuningas ominaiseen
liikuttavan väsyneeseen tapaansa.
»Sire», huudahdin ihmetellen, mihin tämä kaikki tähtäsi, »tarvitseeko
minun sitä vakuuttaa?»
»Ei», vastasi hän kuivasti, »te voitte todistaa sen. Todistakaa se
luopumalla tästä languedocilaisesta kosioretkestä. Minulla on omat
syyni, järkevät, poliittisesti tärkeät syyt. Haluaisin, että neiti de
Lavédan menisi avioliittoon erään toisen miehen kanssa. Sitä toivon,
Bardelys, ja odotan, että minua totellaan.»
»Sire», lausuin, taivuttaen masentuneena päätäni, »minua pahoittaa
suuresti se seikka, että taipumukseni ovat ristiriidassa teidän
toiveittenne kanssa, mutta minun täytyy toivoa anteeksiantoa teidän
hyvyydeltänne ja lempeydeltänne, jos tunteeni ovat niin pakottavan
voimakkaat, etten voi nyt perääntyä.»
Hän tarttui rajusti käsivarteeni ja katsoi terävästi minua silmiin.
»Uhmailetteko minulle, Bardelys?» hän kysyi suuttuneesti.
»Jumala minua siitä varjelkoon, sire!» vastasin nopeasti. »Noudatan
vain sallimuksen tahtoa.»
Hän oli jonkun aikaa vaiti kuten henkilö, joka tahtoo hillitä itseään,
ennenkuin puhuu mistään. Tiesin, että monet silmät tarkkasivat meitä,
ja useat saapuvillaolijoista lienevät ajatelleet, että Bardelysia
odotti sama kohtalo, joka edellisenä päivänä oli tullut hänen
kilpailijansa Chatelleraultin osaksi. Vihdoin hän taaskin seisahtui
vierelleni.
»Marcel», hän sanoi, mutta vaikka hän käyttikin sitä nimeä, oli hänen
äänessään tyly sointu, »menkää kotiinne ja miettikää sitä, mitä olen
teille puhunut! Jos pidätte arvossa suosiotani, jos tahdotte säilyttää
ystävyyteni, niin luopukaa aikomastanne kosiomatkasta. Mutta jos
itsepintaisesti pidätte oman päänne, niin teidän ei tarvitse palata.
Ranskan hovissa ei ole tilaa sellaisille herrasmiehille, jotka ovat
palvelleet vain huulillaan, eikä sellaisille hovimiehille, jotka
niskuroivat kuningastaan vastaan.»
Se oli hänen viimeinen sanansa. Vastausta odottamatta hän pyörähti
kantapäillään ympäri, ja hetkistä myöhemmin näin hänen syventyneen
keskusteluun St. Simonin herttuan kanssa.
Käännyin huokaisten poispäin, sillä kaikista hänen heikkouksistaan
ja kehnoudestaan huolimatta pidin tästä kardinaalin taluttamasta
kuninkaasta ja olisin tarpeen vaatiessa ollut valmis kuolemaan
hänen puolestaan. Mutta tässä asiassa — niin, mielestäni oli siinä
kysymyksessä kunniani, ja minun oli mahdoton peräytyä muutoin kuin
maksamalla vetoni ja tunnustamalla hävinneeni.