»Siinä paha, missä —» kuiskasi La Fosse korvaani. Nämä sanat ja hänen
merkitsevä katseensa saivat minut kääntymään ympäri tuolillani.
Ovi oli aukaistu, ja sen aukossa seisoi tanakka vartaloinen kreivi de
Chatellerault. Lakeija, jonka liverissä oli minun vaakunani värit,
punainen ja kullankeltainen, ja jonka selkä oli taipunut nöyrään
kaareen, otti parhaillaan vastaan hänen hattuaan ja vaippaansa.
Seurue kävi äkkiä hiljaiseksi. Ilmassa oli hämmästyksen tuntu, sillä
olimme kuulleet, että Chatellerault oli masentunut lemmenjumalan
kilpatantereella saamastaan kolauksesta, emmekä odottaneet näin pian
näkevämme häntä pöydässä, jossa — niin ainakin minä kerskailin —
iloinen hilpeys oli puheenjohtajana.
Ja niinpä sai kreivi lyhyen hetkisen seisoa salini kynnyksellä
samalla kun me katselimme häntä kaulojamme kurkottaen, ikäänkuin hän
olisi ollut joku uteliasta huomiota herättävä olento. Sitten pääsi
tyhjäpäiseltä La Fosselta tukahdutettu nauru, joka tuntui murtavan
lumouksen. Minä rypistin otsaani. Se oli äärimmäisen epäkohtelias teko,
jonka vaikutus minun oli millä hinnalla hyvänsä saatava haihdutetuksi.
Hypähdin pystyyn niin äkkiä, että tuolini liukui runsaasti puoli metriä
kiiltävällä parkettilattialla; kahdella harppauksella olin kreivin
edessä ja ojensin hänelle käteni lausuakseni hänet tervetulleeksi.
Hänen tarmoton kädenpuristuksensa osoitti, että häntä jäyti suru. Kun
hän astui kynttilöiden kirkkaasti valaisemaan saliin, tunkeutui hänen
vantterasta ruumiistaan syvä, murheellinen huokaus.
»En luullut tapaavani täällä näin paljon väkeä», sanoi hän. Ja hänen
seuraavat sanansa selittivät syyn hänen alakuloiseen sävyynsä.
»Kuningas, herra de Bardelys, on kieltäytynyt ottamasta minua vastaan;
ja kun aurinko on laskenut, täytyy meidän, hovin pienempien tähtien,
turvautua kuuhun saadaksemme valoa ja iloa.» Hän teki minulle
keikailevan kumarruksen.
»Olenko minä siis yön valtias?» laskin nauraen leikkiä. »Vertauksenne
on enemmän leikillinen kuin sattuva, sillä kuu on kylmä ja ynseä,
mutta saatte nähdä, että minä olen aina lämmin ja sydämellinen.
Olisin toivonut, että joku vähemmän harmillinen seikka kuin hänen
majesteettinsa epäsuosio olisi suonut minulle sen ilon, että te
kunnioitatte pöytääni läsnäolollanne.»
»Eipä teitä turhanpäiten nimitetä uhkeaksi», vastasi hän, kumartaen
toistamiseen välittämättä maireihin sanoihini sisältyvästä pistoksesta.
Purskahdin nauruun, jätin kohteliaisuudet siihen ja vein hänet pöytään.
»Ganymedes, paikka herra kreiville. Gilles, Antoine, pitäkää huolta
herra de Chatelleraultista. Basile, viiniä herra kreiville. Liikkukaa
vilkkaasti!»
Yhdessä tuokiossa oli hänestä tullut puuhaisan huomaavaisuuden
keskipiste.
Mutta hänen tulonsa aiheuttama pidättyminen hillitsi yhä seuruetta,
sillä Chatelleraultista ei moni pitänyt, ja hänen saapumisellaan oli
hyvin samanlainen vaikutus kuin pääkallon ilmestymisellä egyptiläisten
pitoihin.
Pelkäänpä, että kaikista niistä iloisista ystävistä, jotka istuivat
pöydässäni — heidän joukossaan oli vain harvoja, jotka eivät olleet
saaneet tuntea hänen valtaansa — oli tuskin ainoatakaan, joka olisi
välittänyt salata halveksumistaan kukistunutta suosikkia kohtaan. Sen,
että hän oli kukistunut, ilmaisivat meille yhtä hyvin hänen sanansa
kuin kaikki se, mitä ennestään tiesimme.
Mutta omassa talossani tahdoin säästää häntä etukäteen maistamasta sitä
kalseutta, jota koko Pariisi hänelle huomenna osoittaisi; senvuoksi
esiinnyin isäntänä niin kunnioittavasti ja ystävällisesti kuin asemani
suinkin saattoi vaatia, kohdellen häntä perin sydämellisesti, samalla
kun panin viinit virtaamaan entistä runsaammin sulattaakseni jäisen
jäykkyyden muiden vieraitteni käytöksestä.
Ponnistukseni eivät menneet hukkaan. Rypälemehun kirvoittava vaikutus
alkoi vähitellen tuntua. Hyvä tuuli levitti uudelleen vaippansa meidän
yllemme; kommat ja leikinlasku maustivat naurun säestämää puheluamme,
kunnes ilonpidostamme aiheutuvan melun täytyi avoimista ikkunoista
kantautua elokuun illan keveän tuulenhengen mukana St. Dominique-katua,
Enfer-kadun poikki kenties aina Luxembourg-palatsin asukkaiden korviin
saakka, kertoen heille, että Bardelys ystävineen taaskin vietti noita
hurjia kemujaan, jotka olivat tulleet Pariisissa puheenparreksi ja
jotka osaltaan olivat melkoisessa määrin olleet aiheena ihmisten
minulle antamaan liikanimeen »Uhkea.»
Mutta kun maljat myöhemmin kävivät vallattomiksi ja niitä esitettiin
vähemmän henkilön tai asian kuin itse viinin tähden, muuttuivat
sukkeluudet rohkeammiksi, menettäen varovaisen, hillityn sävynsä;
harkitsemattomuus leijaili jonkun aikaa yllämme vaanivan petolinnun
tavoin, iskien sitten äkkiä keskellemme La Fosse-houkkion sanoissa.
»Hyvät herrat», sopersi hän hänelle ominaiseen teeskennellyn
narrimaiseen tapaan ja silmäillen kalseasti Chatelleraultiä, »haluan
esittää teille maljan.» Hän nousi varovasti seisoalleen — hän
oli päässyt siihen tilaan, jossa varovainen liikkuminen on perin
tarpeellinen. Siirtäen katseensa kreivistä puolillaan olevaan lasiin.
hän antoi lakeijalle merkin täyttää sen. »Reunoja myöten, hyvät
herrat!» hän komensi. Sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän koetti
seisoa toinen jalka lattialla ja toinen tuolilla; mutta kun tasapainon
säilyttäminen siten kävi vaikeaksi, tyytyi hän seisomaan suorana,
vakavammassa, jos kohta ei niin maalauksellisessa asennossa.
»Hyvät herrat, esitän maljan Ranskan verrattomimmalle, kauneimmalle,
kylmimmälle naiselle, jonka saavuttaminen myöskin on vaikeinta. Juon
maljan niiden hänen tuhansien sulojensa kunniaksi, joista maine on
meille kertonut, ja hänen suurimman ja kiihoittavimman viehättävän
puolensa, miehiä kohtaan osoittamansa kylmyyden, kunniaksi. Ja samalla
pyydän teitä juomaan maljan sen nuorukaisen menestykseksi, joka saa
onnen olla Endymionina tälle Dianalle.
— Siihen», jatkoi La Fosse, joka oli klassillisten kielien ja
kreikkalais-roomalaisen mytologian innokas harrastaja, »vaaditaan
Adonista kauneudessa, Marsia uljuudessa, Apolloa laulussa ja itse
Erosta rakkaudessa. Ja minä pelkään», — hän nikotteli — »että siihen ei
kukaan pysty, koska se koko Ranskan ainoa mies, johon me olimme panneet
toiveemme, ei ole siihen kyennyt. Hyvät herrat, seisomaan! Esitän
maljan verrattomalle Roxalanne de Lavédanille.»
Niin paljon kuin nämä sanat minua huvittivatkin, sekaantui hilpeyteeni
samalla pelokkaita aavistuksia. Loin nopeasti katseen Chatelleraultiin
nähdäkseni, mitä hän piti tästä naljailusta ja maljan esittämisestä
sille naiselle, jota kosimaan kuningas oli hänet lähettänyt, mutta jota
hänen ei ollut onnistunut voittaa. Hän oli La Fossen kehoituksesta
noussut seisomaan kuten kaikki muutkin; joko hän ei ollut epäillyt
mitään tai oli arvellut, että epäilys oli mitätön toimintaohjeeksi.
Mutta kun neidon nimi mainittiin, levisi hänen tärkeännäköisille
kasvoilleen synkkä ilme. Hän laski lasinsa pöytään niin rajusti, että
sen hento jalka katkesi ja valkealle pöytäliinalle valahti punainen
viinijuova, joka levisi hopeisen kukkamaljakon ympärille. Tämän
tahran nähdessään hän malttoi mielensä ja pakottautui noudattamaan
seurustelutapoja, joiden hän oli hetkeksi sallinut itseltään unohtua.
»Bardelys, pyydän tuhannesti anteeksi kömpelyyttäni», hän mutisi.
»Läikkynyt viini», vastasin nauraen, »on hyvä enne.»
Ja sillä kertaa uskoin tuon lauseen oikeaksi, sillä ilman viinin
läikkymistä ja sen äkillistä vaikutusta olisimme todennäköisesti
joutuneet verenvuodatuksen todistajiksi. Näin saatiin ajattelemattoman
La Fossen sopimaton pilailu verrattain rauhallisesti sivuutetuksi.
Mutta kun asia oli kerran otettu puheeksi, ei siitä niin hevillä
luovuttukaan. Neiti de Lavédanista tuli yleisen keskustelun aihe,
ja myöskin kreivin kosintaan viittailtiin, aluksi hämärästi, sitten
selvästi, noudattamatta vähääkään hienotuntoisuuden vaatimuksia, mistä
seikasta en voi muuta kuin moittia viiniä, jolla nämä herrasmiehet
olivat sekoittaneet järkensä. Yhä enemmän huolissani tarkkailin
kreiviä. Mutta hänessä ei enää näkynyt ärtymisen oireita. Hän istui ja
kuunteli keskustelua, ikäänkuin se ei olisi vähääkään koskenut häntä.
Saattoipa hän joskus hymyilläkin jollekin sattuvalle sutkaukselle, ja
jopa hän vihdoin liittyi mukaan seurueen hilpeään sukkeluuskilpailuun,
puolustautuen toisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta niiden hyväntuulisuus
riitti vain heikosti verhoamaan sitä vastenmielisyyttä, jota häntä
kohtaan tunnettiin, tai sitä tyydytystä, jota hänen äskeinen
vastoinkäymisensä herätti.
Jonkun aikaa minä pysyttelin syrjässä sekaantumatta yleiseen pilailuun.
Mutta vihdoin minut kenties petti se seikka, että Chatellerault, kuten
olen kertonut, suhtautui kaikkeen niin sävyisästi; kenties sai minut
narratuksi viini, jota lienen nauttinut liikaa kuten vieraanikin;
tulin lausuneeksi sanoja, joita ilman tämä kertomus olisi jäänyt
kirjoittamatta.
»Chatellerault», huudahdin nauraen, »luopukaa toki noista verukkeista;
tunnustakaa, että esitätte vain tekosyitä ja että olette hoitanut tämän
asian kömpelösti, mikä on anteeksiantamatonta sellaiselle miehelle kuin
teille, jolla on kaikki hovitottumuksen tuottamat edut!»
Hänen kasvoilleen lehahti puna, ensimmäinen suuttumuksen merkki,
senjälkeen kun viini oli läikkynyt.
»Menestyksenne, Bardelys, tekee teidät turhamaiseksi, ja
turhamaisuudesta kehittyy pöyhkeily», vastasi hän halveksivasti.
»Katsokaapa!» Vetosin seurueeseen. »Huomaatteko, kuinka hän koettaa
karttaa suoraa vastausta! Ei, kyllä teidän on tunnustettava
kömpelyytenne.»
»Minulla ei ole tunnustettavana mitään kömpelyyttä.» Chatellerault
kiivastui ja korotti ääntään. »On perin mukavaa istua täällä
Pariisissa, hovin velttojen, äitelien ja hermottomien kaunottarien
keskellä; heidän suosionsa on helposti voitettu, koska he pitävät
armastelua parhaana heille tarjoutuvana ajanvietteenä ja ottavat
kiihkeästi vastaan kaikki ne tilaisuudet, joita te, ilakoivat
kukkopojat, heille suotte. Mutta neiti de Lavédan on kokonaan
toisenlaista ainesta. Hän on nainen eikä nukke. Hän on lihaa ja verta,
eikä sahajauhoja, puuteria ja ihomaalia. Hänellä on sydän ja tahto,
eikä hänen sielunsa ole turhamaisuuden ja julkeuden pilaama.»
La Fosse purskahti nauruun.
»Kuulkaa! Oi, kuulkaa», hän huusi, »tätä siveyden apostolia!»
»_St, Gris_!» täräytti joku toinen. »Tämä kelpo Chatellerault on
menettänyt sekä sydämensä että päänsä.»
Chatellerault loi puhujaan vihasta hehkuvan katseen.
»Tepä sen sanoitte», virkoin minä hyväksyvästi. »Hän on sortunut
neiti de Lavédanin uhriksi ja esittää nyt turhamaisuudessaan
neidon täydellisten ominaisuuksien kokoomuksena. Onko olemassa
sellaista naista kuin te kuvailitte, kreivi? Pyh! Kenties rakastajan
mielikuvituksessa ja jonkun hourupäisen runoilijan tekeleissä; mutta ei
missään muualla tässä äitelässä maailmassamme.»
Hän liikahti kärsimättömästi.
»Te olette ollut kömpelö, Chatellerault», intin. »Ette ole menetellyt
taitavasti. Sellaista naista ei ole, jota ei voisi voittaa kuka
mies tahansa, joka sen päättää tehdä, jos hänellä vain on sama
yhteiskunnallinen asema kuin naisellakin ja hän kykenee säilyttämään
naisen siinä tai nostamaan hänet korkeammalle. Naisen rakkaus, hyvä
herra, on sellainen kasvi, jonka juurena on turhamaisuus. Teidän
huomaavaisuutenne imartelee häntä ja tekee hänet etukäteen herkäksi
antautumaan. Jos te siis vain viisaasti valitsette ajan hyökkäystä
varten ja menettelette näppärästi — eikä taitoa perin paljoa
tarvitakaan — niin taistelu on helposti voitettu ja nainen antautuu.
Uskokaa minua, Chatellerault; olen kokonaista viisi vuotta nuorempi
kuin te, mutta kokemuksiltani olen miespolvea teitä vanhempi ja puhun
mitä tiedän.»
Hän naurahti katkeran pilkallisesti. »Jos perustatte
kokemusväitteenne siihen, että olette aloittanut armastelu-uranne
kahdeksantoistavuotisena lemmenseikkailulla, joka päättyi
häväistysjuttuun, niin myönnän teidän olevan oikeassa»,
sanoi hän. »Mutta muutoin, Bardelys, kaikista kauneista
naistenvalloittamispuheistanne huolimatta saatte uskoa minua, kun
väitän, ettette koko elämänne aikana ole kohdannut ainoatakaan naista
— sillä minusta ei näillä hoviolennoilla ole oikeutta vaatia itselleen
sitä nimitystä. Jos haluatte nähdä naisen, niin menkää Lavédaniin,
herra markiisi. Jos tahdotte, että lemmenjuonivarastostanne huolimatta
joudutte lopultakin tappiolle, niin menkää käyttämään sitä Roxalanne
de Lavédanin sydämen linnoitusta vastaan. Jos teitä huvittaa tuntea
ylpeytenne nöyryytettynä, niin lähtekää Lavédaniin.»
»Haaste!» mylvi kymmenkunta ääntä. »Haaste, Bardelys!»
»_Mais voyons_», välttelin nauraen, »tahtoisitteko, että minun pitäisi
matkustaa Languedociin muka kosimaan tätä ruumiillistunutta ihmenaista
todistaakseni väitteeni oikeiksi? Olkaa laupiaita, hyvät herrat,
älkääkä vaatiko sellaista!»
»Kerskailijan tavallinen puolustelu», murahti Chatellerault, »kun häntä
pyydetään näyttämään kerskailunsa todeksi.»
»Arveleeko herra, että minä olen kerskunut?» lausuin, hilliten sisuani.
»Sananne tekivät sellaisen vaikutuksen — muutoin en ymmärrä sanojen
tarkoitusta. Ne merkitsevät, että te voitte onnistua siinä, missä
minä kärsin tappion, jos teitä vain huvittaa yrittää. Vaadin teitä
koettamaan, Bardelys, vaadin vieläkin. Järjestäkää kosintanne niinkuin
tahdotte; huikaiskaa puheena olevan naisen silmät rikkaudellanne
ja uhkeudellanne, palvelijoillanne, hevosillanne, ajoneuvoillanne
ja kaikella käytettävissänne olevalla loistolla! Mutta minä
rohkenen väittää, että vaikka kokonaisen vuoden suitsuttaisitte
huomaavaisuuttanne ja punoisitte ovelimpia juonianne, ette kuitenkaan
saavuttaisi mitään tuloksia. Riittääkö tällainen haaste?»
»Mutta tämähän on sulaa hulluutta!» vastustelin. »Miksi pitäisi minun
sitä koettaa?»
»Osoittaaksenne, että minä olen väärässä», härnäsi hän.
»Todistaaksenne, että menettelin kömpelösti. Reippaasti toimeen!
— Onko rohkeutenne mennyttä, herra de Bardelys? Onko äsken niin
hilpeästi kiekunut kukko nyt jo mykistynyt? Nähkääs, herra markiisi,
teitä pidetään täällä huimana pelaajana. Kiihoittaako kenties veto
teidät tähän yritykseen?»
Hypähdin pystyyn kuultuani ne sanat. Hänen ivansa kirpaisi luontoani
kuin piiskan sivallus.
»Te tahdotte lyödä vetoa, niinkö, Chatellerault?» huusin vastaten
uhmaan uhmalla. Kaikki vaikenivat, pidätellen henkeään. »Olkoon
menneeksi sitten! Kuulkaa, hyvät herrat, ja olkaa todistajina! Täten
panen puolestani veikkaan Bardelysin linnan ja Picardiessa olevat
tilukseni, kivineen, kantoineen ja kaikkine ruohonkorsineen siitä,
että kosin Roxalanne de Lavédania ja saan hänet suostutetuksi tulemaan
Bardelysin markiisittareksi. Tyydyttääkö panokseni teitä, herra kreivi?
Voitte panna sitä vastaan kaikki, mitä teillä on», lisäsin karkeasti,
»mutta sittenkin, sen vannon, te jäätte runsaasti etupuolelle.»
Ensimmäiseksi puhkesi muistaakseni puhumaan Mironsac, lempeä,
herttainen, alle kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen; hän koetti vielä
niinkin myöhään hillitä meitä ja vedota järkeemme.
»Hyvät herrat, hyvät herrat!» hän rukoili. »Taivaan nimessä,
ajatelkaa, mitä teette! Bardelys, vetonne on sulaa hulluutta. Herra de
Chatellerault, ettehän hyväksy sitä? Te —»
»Ole vaiti!» ärähdin hänelle hieman tuikeasti. »Mitä on herra de
Chatelleraultilla sanottavaa?»
Hän tuijotti pöytäliinaan ja viinitahraan, jonka oli siihen tehnyt,
kun neiti de Lavédanin nimi ensi kerran mainittiin. Hän istui pää
kumarassa, joten hänen pitkä, musta tukkansa oli valahtanut eteenpäin,
verhoten osittain hänen kasvonsa. Kuullessaan kysymykseni hän katsahti
äkkiä ylös. Hänen aistillisilla huulillaan väreili aavemainen hymy,
sillä hänen kasvonsa olivat käyneet kiihtymyksestä tavattoman kalpeiksi.
»Herra markiisi», virkkoi hän, nousten seisomaan, »hyväksyn
tarjouksenne ja panen veikkaan Normandiessa olevat tilukseni teidän
Bardelys-linnaanne vastaan. Jos te häviätte, ei teitä enää nimitetä
Uhkeaksi; jos minä häviän — niin minusta tulee kerjäläinen. Vedollamme
on ratkaiseva merkitys, Bardelys; toiselle meistä se tuottaa tuhon.»
»Se on hulluutta!» valitti Mironsac.
»_Mordieux_!» kirosi Cazalet, kun taas La Fosse, joka oli koko metakan
alkusyy, päästi kiihtymyksensä ilmoille mielettömänä naurunhihityksenä.
»Kuinka paljon annatte minulle aikaa, Chatellerault?» tiedustin niin
tyynesti kuin voin.
»Kuinka kauan tarvitsette?»
»Minusta olisi parempi, että te määräisitte sen», vastasin.
Hän mietti hetkisen ja kysäisi sitten:
»Riittääkö kolme kuukautta?»
»Jollen ole saanut kaikkea selväksi kolmessa kuukaudessa, niin minä
maksan», sanoin.
Ja sitten Chatellerault teki sen ainoan tempun, jonka herrasmies
mielestäni saattaa kaiken tapahtuneen jälkeen sellaisissa oloissa
tehdä. Hän nousi pystyyn, pyysi seuruetta täyttämään lasinsa ja esitti
lähtömaljan.
»Hyvät herrat, juokaa kanssani malja herra markiisi de Bardelysin
Languedocin-matkan ja hänen yrityksensä menestykseksi!»
Vastaukseksi kajahti voimakas huuto samoista kurkuista, jotka jännitys
oli äsken pitänyt äänettöminä. Jotkut hyppäsivät tuoleilleen,
kohottivat lasinsa ylös ja suitsuttivat minulle kehuskeluaan niin
äänekkäästi, kuin olisin ollut jonkun ylevän sankariteon suorittaja
enkä päähenkilö koko lailla epäillyttävässä vedossa.
»Bardelys!» Se huuto pani talon kajahtelemaan. »Bardelys! Uhkea
Bardelys! _Vive_ Bardelys!»