Forster koetti Cookin toisella matkalla ensimmäisenä saada selville
valtameren syvempien kerroksien lämpötilat. Hänen lämpömittarinsa ei
kuitenkaan päässyt paria sataa syltä syvemmälle.
Varenius päätteli kaikkien valtamerien pinnan olevan yhtä korkealla.
Napoleonin Egyptissä ollessa kuitenkin tapahtui käsityksien taantumus,
kun ranskalaiset väärin punnitsivat Suezin kannaksen ja tulivat
siihen päätökseen, että muka Punainen meri oli lähes kymmentä metriä
korkeammalla Välimerta.
Jo vanhalla ajalla oli luode ja vuoksi huomattu kuun aiheuttamaksi,
mutta siitä huolimatta jotkut vielä 18:nnella vuosisadalla pitivät
niitä maan hengitysilmiöinä. Newton vihdoin tyydyttävällä tavalla
selitti sen vuoksiaallon, nadir-aallon, joka painovoiman vaikutuksesta
kohoaa maapallon takapuolelle. Myöhemmin huomattiin tulvavuoksen
ja vajaavuoksen oikeat syyt, että nimittäin aurinko ja kuu joko
vahvistavat toinen toisensa vetovoimaa, taikka sitä heikontavat.
Laplace saattoi Brestin sataman vuoksihavainnoista osoittaa, että kuun
ja auringon etäisyyksien vaihtelukin vaikuttaa vuorovesien korkeuteen
huomattavia muutoksia. — Aalto-oppi oli vielä hatara, eikä Newtonkaan
kyennyt antamaan sille oikeata selitystä. Öljyn aaltoja tasoittava
vaikutus huomattiin jo 18:nnella vuosisadalla ja Franklin muiden mukana
koetti keksiä sille selityksen.
Jesuiitta Athanasius Kircher oli ensimmäinen, joka (1665) kartassa
esitti merivirtaukset. Tämä kartta on samalla ensimmäinen
fyysillistä maantiedettä esittävä karttakuva, mitä on olemassa.
Seitsemännellätoista vuosisadalla voitiin jo karttoihin merkitä
Sargassomerikin. Mutta merivirtauksien vaikutus ilmanalaan huomattiin
vasta sitten, kun säännöllisesti ruvettiin meriveden lämpötiloja
mittaamaan. V. 1775 Benjamin Franklin keksi, kuinka niitä mittaamalla
voitiin saada selville Golf-virran leveys, ja kymmenen vuotta myöhemmin
hän siitä julkaisi ensimmäisen tarkan kartan. Hänen tarkoituksenaan
oli osoittaa, miksi laivat matkalla Englannista Amerikkaan viipyivät
kaksi viikkoa kauemmin kuin kulkiessaan päinvastaiseen suuntaan. Kreivi
Marsigli kiinnitti huomionsa siihen, että Bosporossa on päällekkäin
kaksi vastakkaista virtausta, joista alempi vie suolaista vettä
Mustaanmereen, ylempi sieltä tuo vähäsuolaista. Tämä avasi hänen
silmänsä älyämään meriveden tiheyserojen vaikutuksen sen liikuntoihin.
Kreivi Marsigli, joka v. 1711 julkaisi meritutkimusteoksensa, oli
meritieteen eli oseanografian varsinainen perustaja. Jo Newton oli
tutkinut veden väriä, otaksuen sen viheriäksi (se on toden teolla
sinistä). Veden läpinäkyväisyyttä koetettiin havainnoilla määrätä.
Jotkut luulivat vielä 18:nnella vuosisadalla, ettei merivesi voi
muodostaa jäätä, vaikka jo Barents oli osoittanut tämän harhaluulon
perättömyyden. Lähetyssaarnaaja Egede toi Grönlannista tietoja
sikäläisistä valtavista jääoloista, kuinka suuret maajäätiköt
»vasikoivat» ja kuinka jäävuoret ovat niistä syntyneet; jotavastoin
ajojäät ovat merijäätä.
Luotauskojeita parannettiin paljon, mutta kului vielä suurempi puoli
19:ttäkin vuosisataa, ennenkuin niillä voitiin suuria syvyyksiä mitata.
Käsitykset merenpohjan muodoista olivat senvuoksi aivan haaveelliset.
Buache esitti mielipiteenään, että merenpohjassa on samoin kuin
kuivallakin maalla suuria vuoristoita.
Merenpinnan korkeuden vaihtelut Itämeren rannoilla herättivät
Ruotsissa huomiota jo seitsemännellätoista vuosisadalla. Celsius
kokosi Linnén keralla kaikki tiedot, mitä siitä oli saatavana, ja
laski Itämeren pinnan laskevan 1,5 m vuosisadassa. Meren pakenemisen
hän luuli johtuvan veden vähenemisestä. Celsius kuitenkin sai monta
vastustajaa, joista innokkain oli Turun piispa Browallius, entinen
fysiikan professori. P.A. Gaddin ja G. Gadolinin Suomen puolella
tekemät havainnot nimittäin viittasivat siihen, ettei Suomen
eteläranta ole moneen sataan vuoteen sanottavasti kohonnut. Vuosisadan
lopulla jo lausuttiin julki se mielipide, ettei ilmiö johdu veden
vähenemisestä, kuten alussa oli luultu, vaan maan kohoamisesta, ja
18:nnen vuosisadan kuluessa lisäksi osoitettiin, ettei maan kohoaminen
käy tasaisesti, vaan eri paikoissa eri paljon, suurin piirtein enimmän
Itämeren pohjoisosassa, etelää kohti yhä väheten, kunnes maa Saksan
pohjoisrannalla päinvastoin huomattavasti vajoaa.
Kuuluimpia esimerkkejä merenpinnan korkeusvaihteluista on Napolin
lahden rannalla oleva Pozzuolin Serapiin temppeli, joka nykyään on
puolenkymmentä metriä merenpinnan yläpuolella, mutta rakentamisensa
jälkeen on meren jättämistä merkeistä päättäen ollut saman verran sen
alapuolella. Temppeli herätti jo 18:nnella vuosisadalla tutkijain
huomiota ja Goethe muiden mukana kävi sitä katselemassa v. 1787. Tämä
paikallinen maanvaipuminen ja -kohoaminen historiallisella ajalla on
ilmeisesti vulkaanisten voimien aiheuttama.
Ilmatiede.
Ilmatieteen oli vaikea päästä varmalle havainnolliselle pohjalle
astrologian vuoksi, joka luuli taivaallisilla voimilla olevan
sääilmiöihin mielivaltaisia vaikutuksia. Ensimmäinen ilman tutkimisen
mittausväline oli Galilein keksimä termoskooppi, joka oli yläpäästä
avoin ja senvuoksi lämpötilan ohella osoitti ilmapaineenkin vaihtelut.
V. 1612 siinä kuitenkin jo oli sekä suljettu putki että astejako,
mutta vasta satakunta vuotta myöhemmin (1714) Fahrenheit paransi
lämpömittaria siihen määrään, että se tyydytti suuriakin vaatimuksia.
René de Reaumur ja Celsius keksivät uudet astejaot, ottaen veden
jäätymispisteen lähtökohdaksi.
Ei sillä hyvä, että näin oli saatu kunnollinen työase, oli myös
opittava sitä käyttämään. Tyydyttävien lämpöhavaintojen tekeminen
on kysynyt pitkällistä kokeilua ja kauan kului, ennenkuin havainnot
tyydyttivät edes kohtuullisia vaatimuksia.
Pariisissa oli jo ruvettu muistoon kirjoittamaan korkeita ja matalia
lämpötiloja, mutta vasta Réaumur alkoi tehdä havaintoja säännöllisesti
kaksi kertaa päivässä ja niistä sitten laskea keskilämpöjä. Hän
lähetti lämpömittareita kauas merienkin taa. Havainnoita ei kuitenkaan
tehty varman suunnitelman mukaan ja ne ovat sen vuoksi arvottomat
vertailuihin. V. 1773 laskettiin Pariisin akatemian toimesta
Pariisin keskimääräiset lämpötilat kaikista siihen saakka tehdyistä
havainnoista, mutta kun vain äärimmäisyydet oli muistoon kirjoitettu,
niin saatiin talven keskilämmöksi -7 3/4°R ja kesän keskiarvoksi 26
lämpöastetta. Bouguer ilmoitti, ettei hän ollut huomannut lämpömittarin
osoittavan Perussakaan päälle 28°R, ja siitä Cotte, joka oli
tiedeakatemian puolesta nämä laskut suorittanut, teki sen merkillisen
ja tietenkin väärän johtopäätöksen, että kesälämpö kaikkialla
maailmassa muka on sama.
Vuoden keskilämpö luultiin saatavan, kun laskettiin korkeimmista
ja matalimmista lämpötiloista keskimäärä. Vasta v. 1756 Mallet ja
Wargentin Ruotsissa laskivat keskilämmöt kaikista havainnoista ja
Ranskassa nyt seurattiin esimerkkiä, koska arveltiin semmoisista
tiedoista olevan maanviljelykselle hyötyä. Pfalzin vaaliruhtinas
perusti v. 1780 Mannheimin ilmatieteellisen akatemian ja pyysi 14
saksalaista ja 16 ulkomaalaista yliopistoa asettumaan akatemian
yhteyteen saman suunnitelman mukaan toimitettavia ilmastollisia
havainnolta varten. Kaikille hankittiin yhtäpitävät koneet,
ilmapuntarit, lämpömittarit, kosteusmittarit, sademittarit ja
kompassit. Akatemia julkaisi joka vuosi painetun niteen havainnoistaan
aina vuoteen 1795 saakka, jolloin ranskalaiset hyökkäsivät maahan.
Akatemian ohjeitten mukaan toimitettiin kolme havaintoa päivässä.
Toiset koettivat mukavammilla keinoilla päästä vuotuisten lämpöarvojen
perille. Halley, Euler ja Lambert laskivat sen matemaattisen
lämpömäärän, jonka eri maanpaikat saavat auringosta. Lambert sai
kuitenkin niin mahdottoman tuloksen, että esim. talven 0°-isotermi
kulki Edinburghin ja Memelin kautta Kamtshatkaan ja edelleen
Hudson-lahden maihin, joissa tiedämme olevan ylenmäärin ankaran
talven. Hän luuli kaavastaan voivansa laskea jokaiselle vuoden
päivälle ja jokaiselle maanpaikalle varman keskilämmön. Tobias
Mayer, kuulu tähtitieteilijä, taas osoitti, kuinka muka jokaiselle
maanpaikalle voitiin yksinkertaisen laskun avulla saada teoreettinen
lämpö, kun tiedettiin kahden eri leveyspiirillä olevan maanpaikan
keskilämpö. Mutta hän oli varsin selvillä siitä, ettei tämä vielä
riittänyt todellisen keskilämmön määräämiseksi. Häiriöitten laki muka
oli selville saatava tämän lasketun ja todella havaitun keskilämmön
erosta. Vielä paljoa monimutkaisempi kuin tämä on kuitenkin lämmön
jakautuminen maanpinnalla, ja kauan kului, ennenkuin edes oli keksitty
sen määräämiseksi hyväksyttävät menetelmät.
Lämmön aleneminen korkeuksia kohti huomattiin piankin, kun ruvettiin
vuorille nousemaan, mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan
loppupuolella alettiin vuoristoissa tehdä vakinaisia lämpöhavaintoja,
ensimmäiset havaintosarjat St. Gotthardin solan munkkihospitiossa.
Vaikeammin käsiteltävän kojeen kuin lämpömittarin sai ilmatiede
ilmapuntarista. Nopeaan tosin päästiin selville, että sillä voitiin
mitata vuorien korkeuksia, mutta sen muitten osoitusten merkitys oli
vaikeammin ymmärrettävä.
Godin huomasi Perun astemittauksen aikana, että ilmapaine on pienten
päivittäisten vaihteluitten alainen ja että vaihtelut ovat, suuremmat
kuumassa kuin lauhkeassa vyöhykkeessä. Vähitellen keräytyi siksi paljon
aineksia, että voitiin ruveta tekemään yleisempiä johtopäätöksiä.
Varsinkin Mannheimin akatemian työn avulla saatiin vertailukelpoisia
määriä eri paikoista; sen havainnoiden tuloksena oli, että yleiset
ilmapainevaihtelut suurenevat suurenemistaan päiväntasaajalta napoja
kohti. Jo aikaisin tehtiin huomio, että ilmapuntarin korkeus eri
tuulensuuntien mukaan vaihteli, vaikka oikeitten johtopäätösten
tekeminen tästä todesta jäikin yhdeksänteentoista vuosisataan.
Edmund Halley määritteli seitsemännentoista vuosisadan lopulla, samoin
kuin jo Varenius ennen häntä, pasaadit kylmiksi ilmavirroiksi, jotka
navoilta päin virtaavat kohti päiväntasaajaa ja maan pyörimisen vuoksi
vähitellen muuttavat suuntaansa. Selvemmin kuin Sir John Hawkins
aikanaan hän lausui julki sen tosiasian, että pasaadivyöhykkeet
vuodenaikain mukaan siirtyvät pohjoisempaan ja etelämpään. Ja varsinkin
hän keksi sen suuren totuuden, että päiväntasaajan tyventövyöhyke
syntyy siitä, että koillispasaadi ja kaakkoispasaadi kohtaavat toisensa
ja lämpöisenä ilmavirtana kohoavat yläilmoihin, siellä kääntyäkseen
takaisin navoille päin ja laskeutuakseen maan pinnalle pohjoisella
pallonpuoliskolla lounaistuulena, eteläisellä pallonpuoliskolla
luodetuulena. Nämä ovat ne »palaavat tuulet», joita jo espanjalaiset
valloittajat olivat käyttäneet hyväkseen sekä Atlantinmerellä että
Tyynellä merellä, purjehtiessaan valtameren poikki takaisin, ja joita
he sanoivat »vendavaleiksi». Halley oli ensimmäinen, joka selitti
Intian meren monsuunit Aasian lämpiämisestä ja kylmenemisestä:
siitä johtuu, että puolen vuotta Intian mereltä raskas ilma virtaa
sisämaahan päin, toisen puolen vuotta ilma sisämaasta merelle päin.
Seitsemännentoista vuosisadan lopulla oltiin siis jo selvillä siitä,
että maat ja meret vaikuttavat häiritsevästi suurten ilmavirtain
suuntiin ja ettei siis keskilämpöjen johtamisella lämpösäteilyn
matemaattisesta arvosta ole muuta merkitystä kuin kahta paremmin
osoittaa mainittujen syitten aikaansaamat häiriöt.
Riccioli oli ensimmäinen luonnontutkija, joka v. 1672 jokien
leveydestä, keskimääräisestä syvyydestä ja virtauksen nopeudesta laski
vesimäärän. Po hänen laskujensa mukaan kuljetti 26 päivässä mereen
kuutiopenikulman vettä. Hänen tarkoituksensa näillä laskuilla oli
rauhoittaa aikalaisiaan; ei muka ollut pelkoa siitä, että merivirtain
vuoksi kovin väleen reunainsa yli paisuisi, sillä oli kulunut 609.962
vuotta, ennenkuin maapallon kaikki joet olivat ennättäneet täyttää
valtamerien syvänteen. Viisitoista vuotta myöhemmin Halley kokeen
nojalla laski, paljonko merenpinnasta vettä ilmaan haihtuu, ja tuli
päinvastoin siihen johtopäätökseen, että Välimeri paljon enemmän
haihtumisen kautta menettää, kuin joet siihen vettä kuljettavat, jonka
vuoksi Atlantinmerestä kulkeekin Välimereen voimallinen virtaus.
Sademäärän hän unohti ottaa laskuissaan lukuun.
Rakeista esitettiin monta selitystä.
Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla julkaistiin paljon
tutkimuksia taivaan väristä, hämärästä, ilmaheijastuksista,
sateenkaaresta. Benjamin Franklin selitti ukkosen ja keksi ukkosen
johdattajan, mutta vielä kauan sen jälkeenkin luulivat sekä monet
oppineet että suuri yleisö kellojen soittoa ja tykinpauketta yhtä
tehokkaaksi suojakeinoksi.
J.J. Scheuchzer tutki vuoristojen lumi- ja jäämuodostuksia samoin kuin
Saussurekin ja esitti itsenäisen glasieriteorian. Hän luuli jäävirtojen
saavan liikevoimansa jäätymisen aikaansaamasta laajentumisesta.
Moreenejakin koetettiin selittää.
Ranskassa alettiin jo v. 1689 koota sadevesi astioihin, joihin
kiinnitetty asteikko ilmoitti kustakin sateesta keräytyneen vesimäärän.
Saksassa vasta Mannheimin akatemia alkoi tämmöisiä tietoja kerätä.
Mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilainen John
Dalton suoritti ensimmäiset osapuilleen tarkat sademäärän mittaukset
Samalla hän todisti, että Englannissa sataa paljoa enemmän, kuin maan
joet vettä mereen kuljettavat. Haihtuminen pysyi kauan käsittämättömänä
ilmiönä, koska otaksuttiin veden haihtuessaan muodostavan ilman kanssa
kemiallisen yhdistyksen. Ranskalainen lääkäri Leroy ensimmäisenä keksi
sen, että vesi on ilmassa näkymättömänä höyrynä, joka tulee näkyväksi,
jos esim. lasiastiaan pannaan kappale jäätä. V. 1752 hän huomasi
kasteen yöllä muodostuvan siitä, että ilma, otettuaan itseensä päivällä
vesihöyryä tavallista runsaammin, yöllä jäähtyessään taas luovutti pois
osan tästä vedestä, joka tiivistyi kastepisaroiksi. Kauan koetettiin
saada tarkkaan määrätyksi ilman eri lämpötilain kastepisteet,
mutta vasta Saussure v. 1775 valmisti luotettavan hygrometrin eli
kosteusmittarin, jolla hän sitten suoritti sarjan kuuluiksi tulleita
kokeita.
Ensimmäinen, joka on järjestelmällisesti tutkinut maan lämpösäteilyä,
lienee geneveläinen Marc Auguste Pictet. Kahdeksannentoista vuosisadan
lopulla hän pystytti maahan 75 jalkaa korkean maston ja ripusti siihen
eri korkealle lämpömittareita, joitten osoitukset sitten luettiin
monta kertaa vuorokaudessa. Näitten kokeitten avulla hän huomasi maata
jäähdyttävän yöllisen lämpösäteilyn, ja saattoi selittää, mikseivät yöt
pilvisellä säällä ole yhtä kylmiä kuin selkeällä. Hän osoitti, että
pilvikatto estää lämpöä säteilemästä maasta avaruuteen.
Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla alkoi ilmastotiede
(klimatologia) haahmoutua erityiseksi tieteenhaaraksi. Ensimmäiset
yhtäjaksoiset säähavainnot luultavasti tehtiin Wienissä. Carl v.
Linné rikastutti ilmatiedettä kasvifenologialla eli vuodenaikaisilla
kasvi-ilmiöhavainnoilla ja pian saatiin eläinkunnastakin vastaavat
huomiot.
Ilmatiede oli näin lupaavalla alulla, vaikka syvempi säänmuutosten
ymmärrys vielä puuttuikin. Vielä kuulu D'Alembert luuli, että
säänmuutokset ovat kuun vetovoiman vaihtelujen aikaansaamia. Suuri
yleisö taas oli yhä aivan taikauskoisella kannalla.
Elämän ilmiöt.
Kasvi- ja eläinmaantiede.
Kahdeksannentoista vuosisadan suuret merimatkat, joilla oli mukana
tiedemiehiä, luonnollisesti keräsivät pohjaa kasvimaantieteelle. Linné
rajoitti kasvivyöhykkeet, toiset tutkivat muita kasvimaantieteellisiä
kysymyksiä, kuten korkeusvyöhykkeitä, maantieteellisten edellytysten
vaikutusta kasvistoon ja maaperän ja kasviston suhteita, mutta vasta
19:nnellä vuosisadalla varsinainen kasvimaantiede perustettiin.
Ensimmäinen eläinten leviämistä esittävä kartta julkaistiin v. 1777. Jo
paljoa ennen olivat matkustajat alkaneet eläinten esiintymisestä johtaa
maitten entisiä geologisia vaiheita. Kun englantilaiset purjehtijat
v. 1690 Falklandin saarilta löysivät patagonialaisia kettuja, niin
päättivät he siitä, että saaristo oli Etelä-Amerikasta irti lohjennut
kappale. Zimmermann huomasi, että Australia eläinkuntansa puolesta
oli oma alueensa ja että taas Sunda-saaristo ennen oli ollut Aasian
yhteydessä.
Ihmismaantiede.
Hollantilainen Pietari Camper perusti kahdeksannentoista
vuosisadan keskivaiheilla antropologian määrittelemällä pääkallon
mittaamismenetelmän; hän piti kasvoprofiilin viistoutta rotumerkkinä.
Tästä Camperin kasvokulmasta alkoivat vertailevat kallonmittaukset.
Joh. Friedr. Blumenbach keksi toisen mittausperusteen, jota käyttäen
kallon leveys paremmin esiintyi, ja molemmat nämä menetelmät sitten
yhdeksännellätoista vuosisadalla ruotsalainen Retzius yhdisti ja niitä
melkoisesti kehitti. Blumenbach jakoi ihmiskunnan viiteen päärotuun,
kaukaasialaiseen, mongolilaiseen, neekereihin, malaijeihin ja
amerikkalaiseen.
Kansatiede sai varman perustuksen jalkainsa alle, kun kielimiehet
alkoivat kielien nojalla määritellä kansojen heimolaisuutta.
Espanjalainen pappi Don Lorenzo Hervas ensimmäisenä erotti muista
sekä seemiläisen että suomalaisen kieliryhmän. Viimeksimainittuun hän
luki lappalaiset, karjalaiset, virolaiset, permalaiset, votjakit,
mordvalaiset, tsheremissit, voguulit ja madjaarit. Kahdeksannentoista
vuosisadan lopulla keksittiin sanskritin sukulaisuus indogermaanisten
kielten kanssa, ja tämä avasi erinomaisen laajoja näköaloja
nykyisten sivistyskansain menneisyyteen ja vanhoihin juuriin. Mutta
vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla nämäkin heimoyhteydet on
perusteellisesti todistettu ja valaistu.
Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa vähitellen kehittyivät
tilastotieteen alkeet. Ensimmäinen yleinen väenlasku tapahtui
Yhdysvalloissa v. 1790. Toisten tietojen mukaan oli kuitenkin
Tanskassa jo parikymmentä vuotta aikaisemmin toimitettu »kaikkien
ihmisten laskeminen». Ensimmäiset kuolevaisuustaulut laski jo v. 1691
englantilainen matemaatikko Halley Breslaun väestöluettelosta, jota
pidettiin erikoisen tarkkana ja luotettavana.
Maantieteellinen kirjallisuus.
XVII ja XVIII vuosisata olivat kaikilla maantieteen aloilla orastavan
tutkimuksen ja avautuvien suurien näköalojen aikaa. Ne todelliset
tulokset, mitä ne ennättivät tuottaa, olivat kuitenkin vielä siksi
keskeneräiset, ettei niistä voitu koota suurta kokonaisuutta.
Yleismaantieteillä, joita kahdeksannellatoista vuosisadalla
kirjoitettiin ja suunniteltiin, oli etupäässä teoreettinen, tutkimusta
suuntaava, mahdollisuuksia avaava merkitys.
Filip Cluverius julkaisi v. 1624 maantiedeteoksen, määritellen
samalla maantieteen »selonteoksi koko maasta, mikäli sitä tunnetaan».
Kosmografian hän jätti pois maantieteeseen kuulumattomana.
»Yleisen maantieteen» (Erdkunde) hän erotti »maittentiedosta»
(Länderkunde), joka ero nykyisissäkin maantiedeteoksissamme on
vallalla. Yleiselle maantieteelle on omistettu teoksen alkuosa,
jälkimmäinen ja paljon laajempi osa maittentiedolle. Useimmat Euroopan
maat kuvataan tässä teoksessa jotenkin seikkaperäisesti. Cluverius oli
historiallisen maantieteen tienraivaajia, ja tälle tieteenhaaralle hän
omistikin suurimman osan työstään.
Varenius.
Seitsemännentoista vuosisadan tärkein maantieteellinen kirjailija
oli Varenius. Bernhardus Varenius oli kotoisin Elben suupuolesta,
läheltä Lüneburgia. Hän opiskeli matematiikkaa ja lääketiedettä,
mutta viehättyi vielä enemmän maantieteeseen. Varenius muutti opinnot
suoritettuaan Amsterdamiin lääkärin ammattia harjoittamaan ja tutustui
siellä hollantilaisten suuriin löytöretkiin. Mutta vaikka hän rikkaassa
hollantilaisessa kaupungissa saikin ystäviä, muun muassa Blaeun, oli
hänen toimeentulonsa kuitenkin niin huono, että hän jo v. 1650 kuoli
vastoinkäymisten murtamana, vasta kahdeksankolmatta vuoden vanhana.
Tästä lyhyestä iästä huolimatta hän jo oli ennättänyt julkaista
kuvauksen Japanista, johon hollantilaiset siihen aikaan tutustuivat,
ja seuraavana vuonna maantiedeteoksensa, _Geographia Generalis_, jossa
hän aikansa tiedon pohjalla koetti laajalle perustukselle yhdistää
kaikki maantieteeseen kuuluvat alat. Varenius käsitteli ainettaan
filosofisessa hengessä ja kauan tämä teos oli paras tieteellinen ja
vertaileva maantiede, mitä oli olemassa. Isaac Newton julkaisi siitä
v. 1672 uuden painoksen, käyttääkseen sitä luennoillaan, ja samalla
paransi sitä, useita tärkeitä korjauksia tehden. Parempaa suositusta
teos tuskin olisi voinut saada.
Varenius jakoi maantieteen kahteen osaan, yleiseen maantieteeseen,
joka tarkastelee maan kaikkia ilmiöitä yleiseltä kannalta, ja
erikoismaantieteeseen, joka erikseen käsittelee kutakin maata. Yleisen
maantieteen hän jakoi kolmeen osaan. Absoluutinen maantiede teki
selkoa maapallon muodosta, koosta, asemasta ja aineesta, maan ja veden
jakautumisesta, vuorista, metsistä ja erämaista, kaikista maapallon
vesistä ja ilmakehästä. Suhteellinen maantiede käsitti maapallon
tavalliset suhteet, ilmanalavyöhykkeet, maantieteellisen pituuden
ja leveyden y.m. Kolmas, vertaileva maantiede vertaili toisiinsa
ilmiöitä ja seikkoja, käsitellen myös maantieteellistä paikanmääräystä,
paikkain etäisyyksiä toisistaan sekä laivaliikettä. Erikoismaantiede
jäi Vareniukselta kirjoittamatta, mutta suunnittelusta näkyy, että hän
aikoi sulkea ihmismaantieteen tieteestä kokonaan pois.
Tämä suuresti suunniteltu ja nerokkaasti kirjoitettu teos muodosti
käänteen maantieteen kirjoittamisessa. Se käännettiin monelle
kielelle ja oli vuosisadan kaikkien teosten esikuvana. Se oli paljon
edellä aikansa tietoa ja siten jäsennelty, että siihen helposti sopi
myöhempikin oppi. Varenius oli ensimmäinen, joka täydelleen käsitti
korkeussuhteiden merkityksen maantieteessä. Hän ei ainoastaan todennut
ilmiöitä ja niitä kuvannut, hän myös koetti ne selittää.
Suurta ansiota saavutti kotimaansa rajain ulkopuolellakin kuulun
ruotsalaisen kemistin ja geologin Torbern Bergmanin fyysillinen
maantiede, joka ilmestyi v. 1766 ja joka käännettiin monelle
kielelle. Se on selvä, koruton selonteko maapallosta ja sen pinnalla
huomattavista ilmiöistä. Se käsittelee ainoastaan varmasti todettuja
asioita, mutta välttää kaikkia järjestelmällisiä luokitteluja ja
kireätä sanankäyttöäkin.
Kuulu filosofi Immanuel Kant oli innokas maantieteilijä, ja
voimallisella loogillisuudellaan hän paljon edisti tämän tieteen
käsittelyä. Hän piti vuodesta 1765 alkaen Königsbergin yliopistossa
fyysillisen maantieteen luentoja.
Maantiede oli hänen mielestään arvokas kasvatuksellinen oppiaine,
discipliini, yhdessä antropologian kanssa järjen ja kokemuksen
rakentaman maailmantuntemuksen perustus. Fyysillinen maantiede hänen
mielestään oli koko luonnon supistelma, ei ainoastaan historiallisen,
vaan myös kaikkien muitten maantieteen haarain perustus. Näitä muita
maantieteenhaaroja hän erotti: matemaattisen maantieteen, moraalisen
maantieteen, joka käsitteli ihmiskunnan tapoja ja luonteenominaisuuksia
eri maanpaikoissa, poliittisen maantieteen, kauppamaantieteen ja
teologisen maantieteen, joka käsitti uskontojen jaon. Huolimatta
tästä jaosta Kant kuitenkin käsitteli matemaattisen maantieteen
ensimmäiseksi ja itsenäisenä. Fyysillisen maantieteen hän jakoi kahteen
osaan, yleiseen, joka käsitteli veden, ilman ja maan ilmiöitä, ja
erikoiseen, joka käsitteli maan tuotteita, ihmisiä, eläimiä, kasveja
ja kivennäisiä. Kant painosti erikoisesti maanpinnan korkeussuhteitten
merkitystä, koska ihmismaantieteen eri haarat siitä riippuvat.
Maittentieto.
Vielä vähemmän kuin yleismaantiede osasi maittentieto käyttää
hyväkseen kaikkia niitä edistyksiä, joita tieteen eri aloilla oli
tehty. Se oli vielä enimmäkseen kuivakiskoista luettelemista taikka
selontekoa kaikenlaisista maantieteellisistä merkillisyyksistä.
Tämmöisistä teoksista mainittakoon Anton Friedrich Büschingin »Neue
Erdbeschreibung», jota ilmestyi 11 osaa vv. 1754—1792. Büschingin
teos kiinnitti entistä enemmän huomiota valtiolliseen maantieteeseen.
Julkaistiin kuitenkin koko joukko arvokkaita erikoistutkimuksia
Ranskasta, Saksasta, Englannista, Espanjasta, Norjasta (Pontoppidan)
y.m. maista. V. 1781 Gruber julkaisi Karst-tutkimuksensa, saattaen
tämän omituisen Itävallan luonnonmaakunnan kalkkivuorineen,
doliineineen, luolineen ja osittain maan alla juoksevine jokineen
valistuksen tietopiiriin.
Matkakäsikirjoja julkaistiin Euroopan maista paljon ja osa niistä oli
taiteellisesti kuvitettuja.
Maantieteellisiä aikakauskirjojakin alettiin julkaista
kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla.
Suomi.
Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartasta on vain yksi askel Andreas
Bureuksen laatimaan, mutta kuitenkin on niiden välillä kokonaisten
ajankäsitysten juopa. Olauksen kartta kuvineen ja kummituksineen on
vielä täyttä keskiaikaa, Bureuksen koruton, mutta luotettava kartta
tosipohjalle pyrkivää selkeätä uutta-aikaa.
Aivan välittömästi ei Bureus kuitenkaan tätä edeltäjäänsä seurannut.
Hollantilaisten ja englantilaisten Jäämerenretkien kautta olivat
Skandinavian koko pohjoisranta, Kuolan niemimaa ja Vienan meri tulleet
tunnetuiksi, ja siinä kartassa, jonka hollantilainen van Salinghen
(II, s. 527) v. 1601 piirsi Tanskan kuninkaalle, on Fenno-Skandia jo
näiden löytöjen mukaisesti rajoitettu. Mutta kun pohjoisen reunameren
ja Itämeren lahtien välisen maa-alueen leveyttä ei tunnettu, niin sai
Suomi näistä suurista parannuksista huolimatta van Salingheninkin
kartassa sangen kumman muodon.
1600-luvun alussa Ruotsin hallitus lähetti Daniel Hjortin Sigfrid
Aron Forsiuksen ja Hieronymus Birckholtzin keralla Lappiin tutkimaan
valtakunnan riidanalaisia rajoja, ja tällä matkalla määrättiin 28
paikan tähtitieteellinen asema Pohjanlahden perukan ja Jäämeren
välillä. Tosin Forsius erehtyi moniaan asteen laskuissaan, mutta
kuitenkin oli Lapin ja Ruijan ulottuvaisuus nyt tähtitieteellisten
havaintojen avulla osapuilleen määrätty.
Andreas Bureus.
Pian tämän retkikunnan palattua perustettiin Ruotsin maanmittauslaitos,
joka Andreas Bureuksen johdolla ryhtyi suurisuuntaiseen työhön
valtakunnan kartoittamiseksi. Kaikkiin valtakunnan osiin lähetettiin
maanmittaajia, ja Bureus itse astrolaabilla määräili paikkain
latitudeja kautta maan. Kahdenkymmenen vuoden työn jälkeen tämä
suurenmoinen teos, _Orbis arctoi nova et accttrata delineatio_, v.
1626 valmistui. Maamme rannikot ovat huomattavan tarkoin kuvatut,
laajat sisävesistömme osapuilleen jäsennellyt ja tärkeimmät paikat
asemillaan. Bureuksen kartta käsitti paitsi Ruotsia ja Suomea
naapurimaatkin, Norjan, Tanskan, Pohjois-Saksan, Itämeren maakunnat
sekä osan Venäjästä. Mittakaava oli noin 1:2,000,000. Samalla Bureus
julkaisi lyhyen latinankielisen selonteon Ruotsin valtakunnasta; vaikka
tiedot olivatkin niukat, niin olivat ne kuitenkin asialliset ja oikeat.
Kartta herätti ansaittua huomiota ulkomaillakin, niin että esim.
Blaeun kartastossa, joka painettiin Amsterdamissa v. 1658, Suomelle
omistettiin erikoinen lehti.
Kun vasta perustettu maanmittauslaitos ryhtyi varsinaiseen
maanjakotyöhönsä, niin alkoi tasaisesti, vaikka alussa maanmittarien
vähälukuisuuden vuoksi hitaasti, karttua uusia aineksia yhä vaativampaa
karttalaitosta varten. Maanmittarien karttoja alettiin yhdistää
maakuntakartoiksi ja näitä yleiskartoiksi. Purjehdusoppaista ja
tietokirjoista saatiin yhä uusia aineksia, sillä v. 1698 aloitettiin
yleinen teidenmittaus ynnä purjehdusreittien mittaus ja kartoitus. V.
1644 ilmestyi Tukholmassa ensimmäinen kotimainen merikarttakirja, ja
näitä karttoja vuosisadan loppupuolella vielä melkoisesti parannettiin.
V. 1710 ranskalainen Delisle julkaisi Pohjoismaista kaikkia
edellisiä paremman kartan Ruotsin maanmittauskonttorin kokoamia
aineksia hyväkseen käyttäen. Nämä ainekset olivat varastettuina
joutuneet ulkomaille. Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa aineisto
karttumistaan karttui ja arvatenkin laadultaankin yhä parani,
Suomessa varsinkin siitä syystä, että tänne Jacob Faggotin toimesta
v. 1748 lähetettiin parikymmentä maanmittaria, ja maantieteellinen
maanmittaus täydellä todella aloitettiin. Vuosisadan lopulla määrättiin
tähtitieteellisesti useita paikkoja ja suoritettiin kolmiomittauksia.
Semmoisia mittauksia teki m.m. prof. ja piispa Jaakko Gadolin. Uusien
töiden perustuksella julkaistiin useita maakunta- ja merikarttoja.
Koottujen aineistojen ja sotilashenkilöiden lisätutkimusten nojalla
alettiin myös valmistaa topografisia karttoja sodankäyntiä varten, ja
v:n 1808 sodan alkaessa olikin maamme eteläosa enimmäkseen jo saatu
tällä tavalla kartoitetuksi.
Hermelinin kartta.
Lopulla vuosikymmentä 1770 ryhtyi vapaah. S.G. Hermelin valmistelemaan
suurta Ruotsin valtakunnan yleiskarttaa ja hänen apulaisiaan tässä
työssä oli suomalainen C.P. Hällström, joka vuosisadan lopulla suoritti
maassamme useita paikanmääräyksiä. Vv.1798—1799 ilmestyivät painosta
nämä uudet maaherrakuntien kartat ynnä koko maamme yleiskartta.
Lapinmaan kartta oli jo aikaisemmin julkaistu Ruotsissa. Hermelinin
kartasto oli laajin, mitä maastamme on yksityisten kustannuksella
ilmestynyt. Se antoi jo sangen seikkaperäisen ja oikean kuvan
maastamme, vaikk'ei se tietystikään enää vastaisi nykyisiä vaatimuksia.
Ruotsissa ja Suomessa seurattiin, kuten näkyy, kartoituksen alalla
nopeaan ajan vaatimuksia, ja huolimatta erinomaisen sekavista
vesistöistä ja asutuksen harvuudesta kuljettiin paljon edelläkin
useista sivistysmaista, kuten Saksasta, joka vasta Napoleonin toimesta
sai ensimmäiset kunnolliset maankarttansa. Sama oli tieteellisen
tutkimuksenkin laita. Ruotsi ei ollut suurvalta vain poliittisesti, se
pyrki myös sivistyksessä kulkemaan edistyneimpäin maitten rinnalla,
ja useita sen tiedemiehistä mainitaan yleisen tutkimuksen kuuluimpien
nimien joukossa. Eikä meidänkään maamme, vaikka sen yliopisto oli niin
nuori, jäänyt aivan ansioita vaille.
Seitsemännellätoista vuosisadalla oli tieteellinen elämä Turun
yliopistossa tosin vielä sangen alkeellisella kannalla. Tämä koskee
varsinkin niitä tieteitä, joiden pohjalle uudenaikainen maantiede
kehittyi. »Aikansa mittakaavalla mitattuina», lausuu eräs kirjoittaja
'Omassa Maassa', »olivat ne henkilöt, jotka tällä aikakaudella
(isoonvihaan saakka) olivat matematiikan professoreina, kylläkin
kyvykkäitä miehiä, mutta yleensä he eivät näy kohonneen edes sille
asteelle, jolla matematiikka oli vanhojen sivistyskansojen keskuudessa.
Tähtitieteessä oli maakeskeinen (geosentrinen) maailmankatsomus
vallalla. Kopernikuksen oppi kyllä tunnettiin, mutta kun sitä
pidettiin kerettiläisenä, ei se saavuttanut suurta kannatusta.
Mekaniikassa ja valo-opissa ei liioin oltu edistytty siitä, mitä jo
vanhastaan tiedettiin; muut fysiikan haarat taasen olivat milt'ei
tuntemattomat. Ne suuret edistykset, joita Kepler, Galilei y.m.
olivat näissä tieteissä tehneet, olivat Turussa useimmille joko
kokonaan tuntemattomia tai varsin pintapuolisesti tunnettuja. Fysiikan
professorinvirkaan oli yhdistettynä myöskin kasvioppi. Kasviopin
tutkijat eivät ryhtyneet mihinkään yksityistutkimuksiin, joitten tarkka
suorittaminen edellyttää luonnon läheistä tuntemista, vaan liikkuivat
mieluummin yleisen luonnontarkastelemisen alalla ja pohtivat enemmän
elimellisen luonnon lakeja kuin sen ilmiöitä.» Etevin yliopiston
luonnontutkijoista seitsemännellätoista vuosisadalla oli Smålannissa
syntynyt Elias Tillandz (k. 1693), lääketieteen professori, joka
kuitenkin samalla harrasti kasvitiedettä ja ensimmäisenä tutki Suomen
kasvistoa.
Mikael Vexionius.
Silloinen maantiede kuitenkin vielä paljoa lähemmin liittyi historiaan
kuin luonnontieteisiin, ja historian tutkija oli se mies, joka
kirjoitti vuosisadan huomattavimman kotimaisen maantiedeteoksen.
Mikael Vexionius (aateloituna Gyldenstolpe), Turun yliopiston
lakitieteen ynnä valtio-opin ja historian professori, julkaisi v. 1650
laajan latinankielisen teoksen Ruotsista, Suomesta ja valtakunnan
muista maista. Hän jakoi teoksen kymmeneen kirjaan ja tekee paitsi
topografiasta selkoa Ruotsin ja Suomen kansain iästä ja alkuperästä,
kielistä, sivistyksestä ja tavoista, valtiollisesta hallinnosta,
kruunun vallasta ja tuloista, kaupungeista ja kauppaloista, aatelisista
suvuista, Ruotsin kuninkaista ja kirkollisista oloista. Topografisen
osan puutteellisuuksista mainittakoon, että Lappveden (Saimaan)
sanotaan olevan meren kokoinen ja alkavan hamasta Lapista. Tämä
tietämättömyys on sitä vähemmän puolustettavaa, kun kirjoittajan
käytettävänä jo oli Bureuksen kartta. Vexioniuksen teos saavutti paljon
tunnustusta ja kauan se oli ainoana laajempana Ruotsin ja Suomen
maantieteen esityksenä. Vielä v. 1726 siitä painettiin Braunschweigissä
uusi painos.
Moniaita paikkain ja maakuntain kuvauksia julkaistiin 1600-luvulla,
mutta vasta seuraavalla vuosisadalla tämänkaltainen tieteily pääsi
Turun yliopistossa varsinaiseen kukoistukseen. Isonvihan jälkeen
elpyivät yliopistossamme tieteelliset harrastukset. Luonnontieteilläkin
oli edustajia, joiden maine ulottui omaa maata ulommaksikin. Vuosisadan
alkupuoliskolla oli suuri ranskalainen astemittausretkikunta omiaan
maahamme huomiota kiinnittämään ja myös elvyttämään täkäläisiä
tieteellisiä harrastuksia. Faggotin toimesta mitattiin, kartoitettiin
ja taloudellisesti selitettiin maatamme jälkeen v:n 1748 niin suurella
innolla, että kuuden vuoden kuluessa 66 pitäjää saatiin käsitellyksi.
V. 1749 perustettiin ruotsalais-suomalainen tabellilaitos, josta tuli
aikansa paras väenlaskutoimisto. Linnén kehoituksesta teki prof.
Leche Turussa v:sta 1748 alkaen säännöllisiä säähavainnolta, merkiten
muistoon ilmapaineen, lämpötilan, tuulet ja sateet. Hänen kuoltuaan
toiset jatkoivat näitä havaintosarjoja.
Pietari Kalm.
Pietari Kalm (1716—1779), Linnén oppilas, elvytti Turussa varsinkin
kasvitiedettä, saavutettuaan paljon mainetta Pohjois-Amerikkaan
tekemällään suurella kasvitieteellisellä retkellä, josta hän toi
kotimaahan paljon semmoisien kasvien siemeniä, joilla luultiin voitavan
rikastuttaa kotimaista flooraa. Paljon mainetta kasvitieteilijänä ja
matkustajana saavutti myös Pietari Forskål, Linnén oppilas hänkin, joka
seurasi kasvitieteilijänä tanskalaisen Niebuhrin retkelle Arabiaan,
mutta sortui siellä tautiin. Kivennäistiedettä, jonka varsinaisia
perustajia oli Ruotsissa samaan aikaan elävä Axel Fredrik Cronstedt
(1722—65), harrastivat meidän maassamme piispa Brovallius, joka hankki
kokoelman, Karl Fredrik Mennander ja Turun yliopiston kemian professori
Pietari Adrian Gadd. Mutta mitään varsinaista maamme geologista ja
mineralogista selitystä ei vielä pitkiin aikoihin saatu syntymään.
Yleistä maantiedettä koskevia kysymyksiä seurattiin maassamme siksi
valppaasti, että täällä sangen painavin syin voitiin vastustaa
ruotsalaisten Celsiuksen y.m. huomioita Itämeren veden vähentymisestä.
Nämä luonnonmaantieteelliset pyrinnöt olivat kuitenkin vielä siksi
hajanaisia, etteivät ne voineet ajan kotimaiseen maantieteelliseen
kirjallisuuteen vaikuttaa, vaan tämä kehittyi sovinnaisella pohjalla,
koettaen antaa seuduista ja maakunnista kuvan, jossa paitsi topografian
pääpiirteitä asutuksen historialliset ja taloudelliset puolet tulivat
esitetyiksi. Jo seitsemännellätoista vuosisadalla julkaistiin Turun
yliopistossa pieniä tämänsuuntaisia tutkielmia, mutta varsinkin
isonvihan jälkeen tämä harrastus elpyi, kehittyen todelliseksi
kotiseutututkimukseksi. Kuvattiin maakuntia, seurakuntia ja kaupungeita
topografiselta, historialliselta ja taloudelliselta kannalta.
Melkein kaikki julkaistiin Turun ja Upsalan yliopistoissa. Niiden
kirjoittamista suosivat ja edistivät varsinkin taloustieteen professori
Kalm ja Gadd.
Tuneldin maantieto.
Suurta, koko maata käsittävää maantiedeteosta ei Suomessa
kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjoitettu. Se sai tyytyä siihen
osaan, jonka Erik Tuneld sille soi v. 1740 julkaisemassaan Ruotsin
ja sen alusmaiden esityksessä. Tätä teosta ilmestyi vuosisadan
loppuun saakka joka vuosikymmen uusia painoksia, ja v:n 1794
painoksen Suomea käsittelevä osa oli kauttaaltaan Henrik Gabriel
Porthanin uudestaan kirjoittama, jonka vuoksi sen sisällys, etenkin
historiallis-kansatieteellinen puoli, on erinomaisesti rikastunut ja
parantunut. V. 1808 Daniel Djurberg julkaisi vielä laajemman esityksen
Ruotsin valtakunnasta, mutta sen merkitys meidän maallemme ei ollut
suuri, koska jo samana vuonna Suomen ja Ruotsin vuosisataiset siteet
katkesivat.
Kahdeksannentoista vuosisadan suomalais-ruotsalaiset maantieteelliset
teokset eivät käsitelleet Kymijoen itäpuolella olevaa Suomen osaa, eikä
näissä maanäärissä taas ollut minkäänlaisia laitoksia, jotka olisivat
itäsuomalaisia itseään kehoittaneet kotiseutujensa tieteellistä
tuntemista edistämään. Ulkomaalainen oli se mies, P. Fritzius, joka v.
1796 julkaisi Viipurin läänin taloudellis-topografisen kertomuksen, ja
sen vuoksi se tuli virheelliseksi, nimet niin vääristellyiksi, että
niitä tuskin tuntee. Mutta puutteellisuuksistaan huolimatta tämä teos
sitten oli sinä lähteenä, josta ulkomaalaiset ammensivat tietonsa,
Itä-Suomen maantieteellisistä oloista selkoa tehdessään.