(Huomautus omille lapsilleni: Koska olette repineet sen "Kyrön
Joulun", johon Pappa oli kirjoittanut nämä täysin asialliset
"Muistelmat pikkupoikuutensa ajoilta", niin painetaan ne nyt
tähän, että saatte isoina lukea.)
Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut
kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän
muitakin päiviä semmoisina kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä
Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä
jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut
ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa,
että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt
isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään
ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut
niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei
missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin
makeata kuin siellä. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata
Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun
pensastoista, kun kuusivuotiaana karkasin sinne hämyssä maatamenon
aikaan, orjantappuroiden kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei
tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän.
Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla
on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.
Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat
kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista
muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla
kirjailijana jo olen liikkunut ja vielä tulen liikkumaan...
Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimäinen täsmällinen muistoni
tästä mailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen
sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen
prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn
trattia. -- Myllyn tattia, hoin minä -- en osannut sanoa trattia.
Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen
myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen
häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama
Hulta, orpanani, (pitäköön ylistyksen hyvänään) omasi muuten heleän
laulunäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta
kauniita kuvia ja oli kaikin puolin silloin niinkuin nytkin ihmeellinen
ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.
Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan
töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli
minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja pitivät aikuiset häntä
minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani
hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimäisen kappaleen
sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin
teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa olin ongella ja Heikkilän Väinön
kanssa löin palloa -- ennen kuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä
seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman
korkealle.
Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten
vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin
maata kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani
lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen.
Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni
liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana.
Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies,
joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän
napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin
julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta,
joille ei minulla ole mitään kiittämistä.
Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäisen
elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli
iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen
ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet
korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä.
Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistyskarjasta kesä varsinaisesti alkoi;
siitä ruveten näki karjan kuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan
erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin
hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat
siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperelainen
värjäri epäili kraatarin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet
siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin.
Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:
Makkara kirisi kiukahalla,
minä perso penkin alla.
Kypsy kyrsä, kärsi perso.
Kyll' on kyrsän kypsymistä,
pahan person kärsimistä.
Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu; sitä myöden käytiin
katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin
Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran
näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä
nähdessään odottamatta patsaan). -- Ensin mentiin Pitkää kujaa,
sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale,
Jutilan Varve. Jutilassa oli ainakin joskus kovin vihainen sonni ja
sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena
sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti
meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin
tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa
aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä
valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.
Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin
runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla
vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin
Myllyniittuja metsään asti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää
se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on
Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä
Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli
oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian
pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa.
Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli
kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.
Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä
kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa
vanajalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa,
siellä kasvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan
alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana
tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja vei
sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi
kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin
kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo
vastakuoritun poikueensa kanssa. Talvi-öinä nousi saukko avannosta ja
möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan
harjussa.
Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä olin yksinäinen lapsi ja sen
vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo
aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin
toivat takaniituilta jouluheinää, minä seista hytistelin pihalla Väinöä
odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän
sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme
siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään mentiin saunaan, ja
sillaikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä
tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä
Väinö, minä ja Mirri oikenimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja
kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin
hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein
runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin
minun oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä,
puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton
elämisen onni.
* * * * *
Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi
niin, että äitini tuli ostaneeksi meille hevosenkin, oikean elävän
karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta ja kun meidän
ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan
vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni
kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päinsä
isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme
lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin
harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän
takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti ja arvokkaasti häntä myöskin
kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä ja minä luulen, että astiat sen
jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös
luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä,
vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota
napauttelivat.
Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin
oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina
muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä
1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:
Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen
Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen.
Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na,
Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.
Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan
suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en
enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun,
joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä
paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin jo mullan alla.
Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisee ikävissään niinkuin
entisiä aikoja kaivaten ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää
ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten
ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoavaisuutta.
Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta
ehkäpä omat lapseni kokoavat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa
osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat
kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.