Helsingissä,
Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa,
1911.
Esipuhe.
Francis Jourdain uskoi minulle muutamana iltana erään naisen surullisen
elämäntarinan, ollen tämän naisen läheinen ystävä.
Nainen oli nimeltään Marguerite Audoux, -- ompelijatar, alituisesti
kivulloinen, hyvin köyhä, joskus leivätönkin. Kun tuskallinen
silmätauti oli tehnyt hänet kykenemättömäksi työskentelemään
ammatissaan, ja lukemaankin, alkoi hän kaiken arkuutensakin uhalla
kirjotella.
Ei hän toivonut saavansa teoksiaan julkisuuteen, vaan hän kirjotteli
päästäkseen liiaksi hautomasta kurjaa tilaansa, saadakseen iloa
yksinäisyyteensä, ikäänkuin seuraa hankkiakseen, ja kaiketi myöskin
syystä että kirjallinen työ häntä miellytti.
Jourdain mainitsi minulle erään hänen teoksensa, Marie-Clairen, joka
oli hänestä tuntunut hyvin kauniilta. Hän pyysi minua lukemaan sen.
Minä pidän Jourdainin kirjallisesta mausta ja annan sille suuren arvon.
Hänen henkensä joustavuus, hänen tunneherkkyytensä miellyttää minua
tavattomasti... Käsikirjotuksen minulle lähettäessään hän vielä lisäsi:
"Philippe-ystävämme ihaili sitä kovin... Hän olisi mielellään nähnyt
kirjan tulevan julkisuuteen. Mutta mitäpä hän pystyi muiden hyväksi
tekemään, joka ei kyennyt itseänsäkään auttamaan?..."
* * * * *
Olen vakuutettu siitä, että hyvillä kirjoilla on oma häviämätön
voimansa... Tulkootpa kuinkakin kaukaa, olkootpa miten kätkettyinä
työläisasumuksen tuntemattomiin kärsimyksiin, aina ne aikanaan joutuvat
päivän valoon... Tietenkin katsellaan niitä karsain silmin... Niiltä
kielletään kaikki arvo tai niistä tehdään pilkkaa... Vaan mitä siitä.
Ne ovat voimakkaampia kuin kaikki ja koko maailma.
Ja tästä on todistuksena se, että Marie-Claire tänään ilmestyy kirjan
muodossa, Fasquellen kustannuksella.
* * * * *
Ilomielin puhun tästä ihailtavasta teoksesta, ja tahtoisinpa sydämeni
vakaumuksella herättää sitä kohtaan harrastusta kaikissa niissä, joilla
vielä on halua lukemiseen. Heille, kuten minullekin, se varmaan tuottaa
harvinaista iloa, ja herättää heissä voimakkaita tunteita.
Marie-Claire on hienon aistin tuote. Sen koruttomuus, todellisuus,
hieno henkevyys, sen syvyys ja uutukaisuus tehoavat välittömästi
mieleen. Kaikki on siinä kohdallansa -- esineet, maisemat, ihmiset.
Niillä on oma leimansa kaikilla ja ne ovat yhdellä piirteellä
hahmoiltuja, sellaisella joka saa ne eläviksi ja unohtumattomiksi.
Yhtään kohtaa ei tule toivoneeksi toisenlaiseksi, niin on kaikki
täsmällistä, viehättävää, värikästä, ladullaan pysyvää. Ja ennen
kaikkea hämmästyttää lukijaa tässä teoksessa, hänen mielensä tenhoten,
sisäisen toiminnan voima sekä se lämmin, lempeä valo, joka säteilee sen
lehdiltä kuin aurinko kauniina aamuna. Ja useastipa tapaamme sellaisia
lauseita, jotka ovat suurten kirjailijain: sointuja, jollaisia emme
enää kuule tahi ani harvoin saamme kuulla, ja jotka herättävät
hämmästystä sielussamme.
Ja tässäpä on ihme itse:
Marguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan
vajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku
ompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen
frangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin
pienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen
koettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.
Hän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha
teos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä
solognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen
hän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai:
sanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi
arka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se
halu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä
ompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.
Sanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli
silloin huudahtanut: "Koska en voi enää puseroita ommella, niin
minä teen jonkun kirjan." Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään
porvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden
halveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.
Marie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa
eräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta
piirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän
iloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista
elämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka
kuin hänen havaintokykynsä... Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään
tätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä
käsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa
herättää.
Sattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa
hänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi
ja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä,
kuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä
hyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo
oli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin
valmispiirteinen.
Nykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa
sivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja
puhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä... Eikö ole hupaista,
että juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä,
löytää jälleen -- tahi oikeammin itse keksii -- kaikki nuo suuret
ominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä
kokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?
Tahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen
vastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin,
vaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa
ne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut
tuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja
salaperäinen tietoisuus.
Hänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan -- se huomattakoon --
ylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten
naisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain
kekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen
yläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja
selventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon,
sielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta
deduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.
Lukekaa Marie-Claire... Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata,
kysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme -- ja minä ajattelen
heistä kuuluisimpia -- olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa,
niin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.