lausuen tuskin kuuluvasti: -- Kaikki isänmaan puolesta!
Sanat lensivät suusta suuhun ja kun Katri heitti kukkavihkonsa
laulajien sankkaan parveen, jakoivat he sen keskenään ollen
onnellisia saadessaan säilyttää jonkun kukan lehden tai varren.
Maisteri Harju odotti kotona rouva Kaaren luona, jonne läheisimmät
ystävät olivat kokoontuneet.
-- Missä on maisteri Harju? -- kysyi Katri jo ovella.
-- Minun huoneessani, -- kuiskasi rouva Kaari. Katri juoksi sinne
sellaisena kuin oli, riisumatta päällystakkiaan. Heittäytyen
holhoojansa syliin hän huusi:
-- Kiitos, rakas holhooja, nyt olen vastaanottanut perintöni. Sitä ei
minulta kukaan riistä! Nyt vasta tunnen olevani näyttelijä!
Hän kuiskasi jotakin hämmästyneen holhoojansa korvaan ja riensi
vapautumaan vaipastaan ja tervehtimään saapuvia vieraita.
Maisteri Harjulla oli pitkä keskustelu Taavi Arvon kanssa
"Näyttelijättären tarinasta."
Katri oli kuiskannut maisteri Harjulle salaisuuden kappaleen
tekijästä.
Taavi Arvo oli yliopistossa jatkanut lukujaan melkein
kandidaattitutkintoon asti, ja maisteri Harju totesi hänet
hengenheimolaisekseen syvällisessä ajattelemisessa.
-- Miksi olette mennyt teatteriin? -- kysyi maisteri Harju.
-- Se on lumonnut minut ja minun täytyy onnistua.
-- Epäilemättä. Eilinen ilta oli suuri voitto, ja teidän
näyttelemisenne eroaa sangen paljon toisista ollen korkeammalla
henkisellä tasolla. Sivistyneen miehen äly luo vakavaan tehtävään
lujemman pohjan. En tahdo kieltää, että teillä on näyttämöllisiä
lahjoja tavallista enemmän, mutta teillä voisi olla kiitollisempi ja
suurikin tulevaisuus jollakin muulla alalla. Teidän lahjakkaisuutenne
on siihen hyvänä edellytyksenä.
-- Tulevaisuuteni tahdon luoda nykyisyydestä. Minulla ei ole suuria
vaatimuksia.
Rouva Kaari oli järjestänyt tanssia illan ratoksi, ja Katri pyöri
lattialla. Kuumana ja onnesta säteilevänä hän vähä väliä istahti
holhoojansa viereen keskeyttäen miesten puhelun.
Maisteri Harju huomasi heti Taavi Arvon vakavasti kiintyneen
Katriin, mutta tytön suhde Arvoon jäi hänelle hämärään. Katri nautti
nykyhetkestä ollen onnellinen illan tuloksesta ja varmuudella
anastaen voittonsa itsestään selvänä asiana.
Kaiken tämän ohella kasvoivat Katrin menot moninkertaisiksi, ja
maisteri Harju sai ottaa pankkiin talletettuja varoja Katrin uusiin
pukuihin ja ylellisempään elämään, Kirjamies itsekin hälyytettiin
omasta rauhallisesta sopestaan ja pakotettiin tuon tuostakin istumaan
iltaseuroissa.
-- Miksi holhooja on laihtunut niin kovasti viime aikoina? -- kysyi
Katri tehden äänensä huolestuneeksi ja matkien äidillistä hellyyttä.
Teatteri oli tytölle mennyt arkielämäänkin. Hän väritti vahvasti
kaiken puheensa. Maisteri Harju mutisi jotakin työstä sanoen:
-- Ne teidän iltaistumisenne eivät sovi minulle vanhalle miehelle.
-- Täti, onko holhooja vanha? Minä en osaa sitä arvostella. Holhooja
on minulle aina sama, ei vanha eikä nuori -- kuin kallio, johon
ei aika vaikuta. Minun kallioni, -- lisäsi hän niin herttaisena
ja suloisena kiikkuessaan maisteri Harjun edessä tuolilla, että
holhoojan täytyi sulkea silmänsä ja väkisinkin kääntyä pois.
-- Oletteko sairas? -- huudahti tyttö huolestuneena tosissaan. --
Poskenne ovat painuneet syvälle, ja parran sänki pistää esiin, vaikka
kuinka ajelisitte. Teidän pitää kertoa, oletteko sairas? Minä tulen
hoitamaan. Minä tulen kaikissa tapauksissa pitämään teistä huolta.
Tämä ei sovi! -- intoili tyttö.
-- Kaipaan tupakkarauhaani ja kirjojani. Tässä on rahoja pankista,
älkää tuhlatko niin paljoa, omaisuutenne on joutunut pahaan vaaraan.
Vähemmän pukuja, vähemmän pitoja, hevosia ja muuta komeutta.
-- Ei, vaan enemmän, enemmän. Minä tahdon todellisuudessa elää yhtä
komeasti kuin näyttämöllä, Voi, holhooja parka, minä olen varmaan
hirmuinen!
-- On vaikeata uskoa, miten lyhyessä ajassa te olette omistanut
itsellenne kaiken maailman turhamaisuuden, Katri, -- sanoi maisteri
Harju.
-- Olenko? -- nauroi tyttö katsellen itseään eteisen kuvastimessa. --
Pitäähän harjaantua elämään loistossa kuin kala vedessä. Tarvitsen
sitä näyttämöllä.
-- Siis taiteen vuoksi?
-- Taiteen vuoksi, kunnes osaan sen ulkoa.
-- Hellitättekö sitten?
-- Kuka sen vielä tietää!
-- Kun rahat loppuvat, ilmoittakaa minulle, haen sitten pankista
lisää. Mutta muistakaa, että tilillänne on enää viisituhatta markkaa.
Hyvästi, lapsi!
Maisteri Harju sulki oven hitaasti, samalla kuin Katri
meni huoneeseensa. Siellä hän veti pöytälaatikostaan pienen
muistiinpanokirjan ja laski yhteen ne summat, jotka oli holhoojaltaan
saanut. Hän laski vielä toisen ja kolmannen kerran. Siitä tuli
tosiaan kaksikymmentä tuhatta. Hänen elämänsä näinä kahtena vuonna
oli maksanut niin paljon ja nämä kaksi viimeistä kuukautta neljännen
osan koko summasta. Viisi tuhatta! Olipa se jotakin -- ja mihin?
Herran nimessä, mihin? Rääsyihin, hevosiin, autoihin, makeisiin,
hiukan vieraita, kukkia -- ties mitä, eikä yhtään mitään!
Perinnöksi saatu talo tuotti hänelle vuosittain rahassa kuusi tuhatta
kaiken kaikkiaan. Aluksi oli myyty metsää hiukan, mutta holhooja
ei tahtonut tätä rahaksimuuttoa jatkaa. Katri muisti äkkiä, että
puita oli myyty vain viidellä tuhannella. Ja vuokratuloja oli saatu
kaksitoista tuhatta, yhteensä siis seitsemäntoista tuhatta. Mistä
olivat tulleet nämä viimeiset kolme tuhatta? Olihan asia aivan selvä
ja muistiinpanot ihan oikeat. Sen Katri varmaan tiesi.
Nuori nainen punastui yksin seistessään kirjaansa tuijottaen ja
harmin kyynel nousi silmiin. Hän oli pakottanut holhoojan antamaan
omistaan. Se ei saanut enää tapahtua. Joku koputti ovelle, ja hän
kääntyi heittäen muistikirjan laatikkoon.
-- Kukkia neidille, -- ilmoitti palvelustyttö. Paperista paljastui
kaunis ruusuvihko ja laatikko suklaanamusia. Katri katsoi
mukaanliitettyä käyntikorttia.
-- Keneltä tuo onkaan? -- kysyi rouva Kaari nauttien ihanien ruusujen
tuoksusta.
-- Tietysti tukkukauppias Laineelta, -- vastasi Katri nauraen ja
punastuen.
-- Miksi niin tietysti ja vielä kotiin? Tavallisestihan lähetetään
näyttämölle.
-- Sehän nyt on yhdentekevää, -- huomautti Katri. -- Mies tulee
tänään meille päivälliselle. Sopiiko? -- kysyi Katri kuin muodon
vuoksi.
-- Tietysti, kun sinä tahdot.
He jakoivat nyt talousmenot tasan, ja kummallakin kävi vieraita,
joista enin osa kuitenkin rouva Kaarella.
Katri sulkeutui huoneeseensa lukeakseen osaansa eräässä
ranskalaisessa ilveilyssä. Mutta todenteolla hän käytti aikansa
pukujen koettelemiseen.
Hän tyhjensi kaapin ja valitsi heleänsinisen taftipuvun, jonka
nelinurkkainen kaulus jätti kohtuullisen paljon kaulaa avoimeksi,
kapean pitsireunuksen piirittämänä kohottaen hänen eheää tummuuttaan.
Hihat olivat harsovaatetta päästäen käsivarsien pyöreyden näkyviin,
ja vartaloa kierteli samanlainen harsovyöhyt päättyen painaviin
pumpuloihin, kahden puolen lanteita.
Puku oli Katrissa kuitenkin unohtuva puoli. Se puki häntä ja
teki hänet juuri Katriksi. Siinä oli hänen taikansa. Itse hän
täydellisesti unohti, miltä oikeastaan näytti ja mitä hänellä
oli yllään, niin pian kuin oli asuunsa tyytyväinen. Hän ei vain
milloinkaan tahtonut käyttää näyttämöllä ollutta pukuaan.
8.
Tukkukauppias Valto Laine oli viime aikoina tehnyt itsensä
"populääriksi" kaupungissa pikku lahjoituksilla ja esiintyen
"kavaljeerina."
Laine oli ihaillut Katria näyttelijättärenä, tyytyen jonkun aikaa
osoittamaan mieltymystään kukkien ja illalliskutsujen muodossa,
mutta pian kehittyi ihailusta kosiskelua, jota ei Katri kuitenkaan
ymmärtänyt pitää totena.
-- Kyllähän minä olen ihastunut häneen, -- myönsi rouva Kaari,
kun häneltä kysyttiin, mitä hän arveli uudesta "Adoniksesta". --
Miehellä on käytännöllistä älyä ja kykyä. Olen kuullut afäärimiesten
mainitsevan häntä kaikella kunnioituksella ja ihmettelyllä, mutta...?
-- Mamma aikoo sanoa, että kun hän ei ole taiteilija eikä eritoten
kaunolukija, niin ... muistutti eräs laulaja.
-- Älähän nyt kaulankurkottaja... Kyllä sitä miestä tarvitaan. Emme
kauvan viihtyisi pelkkien taiteilijain parissa täällä mammankaan
luona. Täytyy saada poroporvareja suolaksi, -- pilaili kapellimestari.
-- Ihailijoita tarvitaan, -- jatkoi joku.
-- Naisille! -- huudahti kapellimestari.
-- Ei, vaan miehille. Ja kuka ne ravintolalaskutkaan maksaisi? --
väitti laulaja.
-- Ja sukkeluuksille nauraisi, -- lisäsi muuan näyttelijä.
-- Varsinkin näytelmistä lainatuille, -- sutkautti siihen eräs.
-- Kun ne hyvin sovittaa, niin täydestä menee kuin naisen puku,
vaikkei se olekaan oma keksintö, -- sanoi näyttelijä.
-- Hiivatti sentään! Katri on tänään vietävän fiini, -- muistutti
laulaja.
-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi rouva Kaari. -- Me tarvitsemme
musikantin, hovinarrin ja laulajan, kun tulee suuria vieraita.
-- Varmaankin tukkukauppias, näin väläykseltä ruusuvihon Katrin
pöydällä. Eikös tulekin, kuuletteko, auto pysähtyi alhaalla. Lyön
vetoa, että se on Laine, -- sanoi soittaja, ja vieraat riensivät
parvekkeelle.
Laine oli jo portailla, ja auto kääntyi pois. Hän oli kookas mies,
lyhyeksi leikattu tukka, pyöreät kasvot, mutta varma ilme suun
ja silmäin seutuvilla. Valkoiset hampaat loistivat tehden ahnaan
vaikutuksen. Muuten hän oli puettu liian muodikkaasti, varsinkin
hänen ikäisekseen mieheksi. Hänen pyylevä olemuksensa ei sietänyt
aivan varmaa iän määrittelyä, mutta siinä hän lienee päälle
kolmenkymmenen ollut.
Rouva Kaari riensi vastaan, ja Katri liittyi seuraan vasta pöytään
mennessä.
Hän oli harvapuheinen ja hajamielinen istuessaan Laineen
vierustoverina.
-- Olenko minä jollakin tavalla syyllinen teidän
raskasmielisyyteenne? -- kysyi Laine yrittäen olla tapansa mukaan
erittäin huomaavainen.
-- Ette suinkaan. Minä olen kai hyvin itsekäs. En huoli peitellä
mielialojani. -- Katri hymyili, mutta hänen silmissään leimahti, ja
Laine punastui hämmästyneenä odottamattomasta iskusta.
-- Saanko minä selittää hyväkseni teidän mielialanne?
-- Miten itse tahdotte.
-- Minä tahdon hyvin paljon! -- kuiskasi Laine. -- Olkaa hyvä, --
vastasi Katri taaskin luoden häneen leimuavan katseen tarjotessaan
leipää.
Kahvi tarjottiin salissa, ja vieraat sijoittuivat mukaviin
nojatuoleihin laimeasti keskustellen. Syy oli Laineen, joka istui
äänetönnä tupakoiden huolimatta salata ihailevia katseitaan Katrin
hääriessä emäntänä.
Katri järjesti kahvipöydän ja koristi huoneen ruusuillansa. Hän oli
nyt erinomaisen hilpeä, punottavana ja kirkastuneena.
-- Laineen katseet ovat sähköttäneet pikku Katrin, -- kuiskasi laulaja.
-- Älä rupata, miehellä on vakavat aikomukset.
-- Purrr, -- pörähti näyttelijä. -- Siitä ei tulisi monen päivän
liittoa -- despootti!
-- Ole hiljaa, vanhapoika!
-- Katrista ei tule karitsaa!
-- Niin, mutta sellainen mahtiasema! Voi rakentaa teatterin vaikka
itseään varten.
-- Levähtäkää toki hetkinen, pikku emäntä, -- kehoitti Laine vaatien
Katria istumaan.
Harjoitukset alkoivat kuudelta, ja näyttelijäin piti poistua pian
päivällisen jälkeen.
Katrin vuoro oli esiintyä vasta viimeisessä näytöksessä, ja hän jäi
siis vieraalleen seuraa pitämään.
-- En ole voinut teitä kunnolleen kiittää kukista, -- sanoi Katri
toisten mentyä. -- Ne olivat niin äärettömän kauniita!
Laine vain katsoi tyttöön tarttuen pikku sormeen.
-- Se tekee kipeää, -- sanoi Katri kiskoen sormiaan.
-- Te teette minulle vielä pahemmin kipeää. Kuinka kauvan minä olen
tuomittu odottamaan?
-- Älkää tehkö minusta pilkkaa, herra Laine. Minä olen pikku
tyttönen, enhän minä voi olla mitään teille.
-- Juttua, -- sanoi Laine huitaisten kädellään ja sammuttaen
savukkeensa tuhkavadille. -- Kun minä tahdon, niin ei siihen ole
kellään mitään sanomista, -- lisäsi hän jyrkästi. -- Jos minä nyt
olen päättänyt ottaa teidät, niin minä otan.
Katri punastui ja hämmästyi.
Kukaan mies ei ollut ennen vaikuttanut häneen mahtisanoin. Hän oli
aina ollut määrääjä, käskijä, leikkinyt ystävää ja uskottua. Taavi
Arvo oli hänen läheisimpänsä ja maisteri Harju -- -- Niin, mitä oli
hänelle maisteri Harju?
Salamannopeudella välähtivät kysymykset Katrin tajunnassa aivan kuin
hädän hetkenä. Hän asetti itsensä vaakaan kaikkea sitä vastaan, mikä
häntä ympäröi.
Viikot olivat livahtaneet liian nopeasti ohitse jättämättä
ajatusaikaa taikka itsensä koettelemisen mahdollisuutta. Hän oli
ottanut elämän antimia täysin käsin, kyselemättä ja epäilemättä,
kuinka kauan onni olisi myötäinen. Ja paljon enemmänkin hän oli
toivonut ja tahtonut saavuttaa. Mutta maisteri Harju -- mitä oli
maisteri Harju hänelle?
Tuska kouristi nuoren tytön sydäntä, ja heikko sääli vanhaa
ystävää kohtaan painoi hänen mieltään. Samalla kalvava omatunto
syytti tunnottomuudesta. Olihan holhooja uhrannut omista niukoista
varoistaan hänen turhamaisuuksiinsa ja salaa -- sanaa sanomatta.
Hän ponnahti äkkiä seisaalle ja pakeni omaan huoneeseensa.
Laine seurasi häntä sinne, painaen oven kiinni. Nyt he olivat kahden,
ilman vaaraa tulla häirityksi.
Katri oli istunut pöydän ääreen peittäen käsin silmänsä ja nyyhki.
Laine kumartui, painoi tytön hartiat itseään vasten ja puhui
matalalla äänellään.
-- Koko maailma menköön. Me kaksi kuulumme yhteen. Sinä olet minulle
ainoa nainen enkä minä ymmärrä, miksi me kaksi pysyisimme erillämme.
Minulla on kylliksi, millä teen sinut onnelliseksi ja huomatuksi!
Katri oli lapsi, ja Laine ensimäinen mies, joka puhui hänelle
rakkaudesta. Ja olihan Laine naisten suuri suosikki. Mies puhui
hänessä naiselle mahtisanoin. Hän otti sellaisella voimalla ja
varmuudella, joka ei tahtonut kuulla vastaväitteitä. Hänessä oli
sitä ikuista miehisyyttä, joka naisen voittaa, niinkuin erikoinen
naisellisuus miehen suosion.
Kun Laineen käsivarsi kohotti Katrin seisaalle, niin tyttö tuskin
tiesi tästä maailmasta mitään ja antoi äänettömän suostumuksensa
heikosti vastaten suuteloihin, jotka polttivat hänen huulillaan,
kasvoillaan ja kaulallaan.
Katri oli hetken lapsi, ja tätä seuraava aika oli hänelle suurta
huumausta. Laine kietoi hänet täydellisesti intohimonsa pauloihin,
eikä Katri kertaakaan ennättänyt taakseen katsoa.
Lyhyenä kihlausaikanaan, parina kevätkuukautena, hän vietti kaikki
joutohetkensä sulhasensa seurassa, retkillä, huveissa, ravintoloissa,
milloin missäkin meluavassa ja kaupungin suurmaailmaa edustavassa
tilaisuudessa.
Laine tahtoi loistaa ja näytellä nuorta, lahjakasta morsiantaan. Se
oli hänelle yhtä suurta onnea kuin Katrin omistaminen.
-- Sen vietävän teatterin sinä jätät, kun pappi on sanonut "aamen",
-- sanoi hän toisinaan saatuaan odottaa Katria teatterin edustalla,
ties kuinka kauvan -- pahallakin säällä.
Katri nykäisi niskaansa ja antoi silmäinsä leimahtaa hyvin tietäen
tukahuttavansa kaikki sellaiset puheet viekkaaseen kädenpuristukseen.
Tytöllä oli oma varmuutensa valmiina iskemään, niin pian kuin
tarvittiin. Eikä Laine vielä ollut mitään vaatinut. Hän oli vain
sokeasti ihastunut.
Teatterissa oli ilo yleinen Katrin liitosta. Kaikki tahtoivat pitää
hänet, ehdottomasti pitää teatterissa. Sellainen tappio taiteelle,
jos hän nyt luopuisi!
Oltiin jo toukokuun lopulla, ja Katrin kontrahti oli aikoja sitten
hyväksytty johtokunnankin puolelta. Hän oli tahtonut sitoa itsensä
varmasti ja peruuttamatta, varsinkin sen vuoksi, että Laine niin
usein oli puhunut päinvastaiseen suuntaan.
Katri ei ollut kertaakaan tavannut maisteri Harjua kihlausaikanaan.
Hän oli usein etsinyt holhoojaansa tämän asunnosta ja kirjoittanut,
kutsuen ja pyydellen, mutta ei ollut saanut häneltä muuta vastausta
kuin naimaluvan, jonka Laine oli vaatinut häntä hankkimaan.
Aika oli jo mennyt niin pitkälle, että vihkimisen piti tapahtua
seuraavalla viikolla, jolloin nuori pari aikoi hävitä Skandinaviaan
kesäksi.
Katri palasi teatterista jalkasin, seuraten haluaan kävellä hetkisen
Kaisaniemessä. Raittiin ilman houkuttelemana hän jatkoi kulkuaan
rautatiepenkereen polkua pitkin Eläintarhaan ja tapasi matkallansa
maisteri Harjun.
Hän ei ollut ensin tuntea holhoojaansa takaapäin. Hartiat olivat
painuneet kumariksi ja hanurinpoimut polvien alla käyneet verrattoman
jyrkiksi. Levottomuuden ja rajun sydämentykytyksen vallassa Katri
läheni häntä ja mainitsi nimen melkein kuulumattomasti.
Maisteri Harju kääntyi samassa ja he seisahtuivat katsoen toisiaan
säikähtyneinä ja tuskaisina.
-- Kuinka minä olen kaivannut teitä, holhooja! -- sanoi Katri.
-- Rakas lapsi -- --!
Holhoojan kasvot värähtelivät, ja kyynel kieri silmään.
-- Oletteko ollut sairaana? Herran tähden, miten on laita?
-- En, miksi niin?
-- Olette laihtunut, käynyt huonoksi! -- huudahti Katri tuskaisena.
-- Ei se mitään, vanhuutta vain, -- sanoi maisteri Harju.
-- Voi, älkää sitä koskaan enää uskotelko minulle! Te olette nuori,
niinkuin muutkin miehet teidän iällänne. Ja minua melkein harmittaisi
oma saamattomuutenne ja vaatimattomuutenne, ellen teistä pitäisi niin
äärettömästi.
-- Älkäämme liioitelko. Joko olette käyttänyt sitä paperia, jonka
lähetin?
-- Jo tietysti, meidät on kuulutettu. Eikö se ole käynyt
kädenkäänteessä? Minä en osaa vielä itsekään oikein uskoa.
-- Onneen?
-- Niin, tähän onneen.
-- Milloin vihitään?
-- Niin pian kuin suinkin.
-- Ja sitten asetutte tänne?
-- Lähdemme matkalle Skandinaviaan.
-- Niin kai. Laine on rikas.
-- Kuuluu olevan. Holhooja, älkää luulko, että minä sen vuoksi. Minä
pidän hänestä. Tahdon tehdä hänestä -- teidän tapaisenne! -- huudahti
Katri lapsellisella avomielisyydellä.
-- Ei se onnistu, -- nauroi maisteri Harju. -- Minunlaiseni vanhat
aasit sopivat viidennen kerroksen vuokrahuoneeseen kirjapölyn ja
tupakansavun ilmapiiriin. Ei sinne arvoisa miehenne sovi -- ei sovi.
-- Hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat.
-- Ei, lapsi parka, ei sovi. Te rakastatte loistoa, ja rikkaus on
ainoa keino sitä ylläpitämään. Hyvin teille, kun sen näin saavutatte.
-- Minä olen kuitenkin luullut, että te olette toista mieltä. En
tiedä miksi, mutta otaksuin teidän pitävän sitä toisarvoisena.
-- Niin omasta puolestani. Minulle se ei sovi, mutta teille se on
välttämätön elinehto.
-- Entä Juonala, se vanha koti, vanha metsämökki, metsäjärvi ja
kaikki siellä, koko maailmani! Siellä olin onnellinen, -- sanoi Katri.
He olivat hetken vaiti. Katri jatkoi:
-- Sitten tuli Tuomas, näytti minulle ajatusten maailman huikaisevaa
valoa. Kuinka minä olin autuas, äärettömän rikas, niin onnellinen,
että olin kuolla ja kuinka vähällä kuolla! En sitä silloin tajunnut.
Nyt ymmärrän. Koskematon sieluni oli nähnyt valoa, oli avautunut
kuin kukka auringon paahteessa. Tulin teidän luoksenne, rakas
holhooja, ja te otitte minut povellenne kuin eksyneen karitsan,
ruokitte kädellänne, jaoitte parhaat herkut runsaalta pöydältänne ja
lämmititte oman sydämenne tulella. Rakas, rakas...
Katri ei jatkanut. He astuivat hetken sormet sormissa niellen
liikutuksen kyyneleitä.
-- Minussa oli ihmisainesta, ei mitään muuta. Olin tyhjä
mahdollisuus. Mitä olen, olen teidän voimastanne. Olen ollut
kiittämätön -- itsekäs.
-- Olkaa yhä edelleen oma itsenne, se on minun onneni.
-- Holhooja! Te olette liian vaatimaton. Se koskee, se tekee minulle
kipeää. Minä en tiedä, mutta se loukkaa minua!
He pysähtyivät ja katsoivat toisiaan silmiin.
Maisteri Harjun syvät, siniharmaat silmät iskivät tutkivina tahtoen
tunkeutua nuoren naisen hämärään sieluntilaan. Hän ei kuitenkaan
nähnyt muuta kuin liekehtivän silmäyksen, joka näytti apua huutavan
kuin hädässä.
Mies horjahti ja sipaisi kädellä silmiään. He eivät käsittäneet
toisiaan.
9.
Valto Laine olisi kyllä tahtonut pitää komeat vihkiäiset, mutta
siihen olisi tarvittu aikaa, ja hänellä oli aina tulinen kiire
liikeasioissaan.
-- Onhan tuo synti, -- sanoi rouva Kaari, -- kun mies tahtoo nauttia
jokaisesta elämän typystäkin eikä ole aikaa -- kun se sattuu olemaan
rahaa.
Katri oli levollinen käyden harjoituksissa ja lukien läksyjänsä
kotona, aivan kuin ei mitään ratkaisevaa hänen kohtalossaan
olisi ollut tekeillä. Puhumattakaan mistään käytännöllisistä
valmistuksista, joita hän ei myöntänyt tarvitsevansa.
Laine piti kuitenkin huolen muutamista muodollisuuksista, erottaen
muun muassa Katrin omaisuuden yhteisestä pesästä, ja sai morsiamensa
kirjoittamaan siitä holhoojalleen.
Silloin vasta Katrin levottomuus heräsi ja ajatus pysähtyi
punnitsemaan, hämärästi peläten sitä uutta ja outoa, mikä nyt oli
tulossa. Hän kirjoitti Alpre Harjulle:
-- Valto tahtoo jättää Kaivolan talon minun yksityiseksi
omaisuudekseni, koska se on minulle tullut niin perin kummallisella
tavalla, niinkuin hän sanoi. Ja kun sitä nyt ajattelen, käy talo
minulle rakkaaksi ja kaikki, mitä sen yhteydessä on. Tunnen vasta
kuuluvani sinne ja kuvittelen toisinaan, että joskus voisin siitä
itselleni loihtia sen pilvenreunaisen talon, josta Kaivola tahtoi
kuulla juuri ennen kuolemaansa. Nyt kun koko maailma on minulle
avautunut, rakastan pikku soppeani Harjussa. Pyydän Teitä, rakas
Holhoojani, huolehtimaan kaikesta siellä niinkuin tähänkin asti.
Kaipaan sanomattomasti Teidän lämmintä myötätuntoanne ja ikävöin
Teitä.
Holhooja kirjoitti lyhyen vastauksen, ja Katri lähti matkalle
raskaalla mielellä tapaamatta häntä. Taavi Arvo pysytteli myöskin
poissa hänen näkyvistään tuottaen monta raskasta hetkeä Katrille
selvästi osoitetulla kylmyydellään. Katri ei tahtonut näin ollen
erikoisemmin taivutella näitä läheisiä ystäviään olemaan läsnä
vihkiäisissä, jotka pidettiin aivan vähissä väissä rouva Kaaren luona.
Valto Laineen tuliset kiireet oli vihdoinkin katkaistu kuin
miekaniskulla umpisolmu, ja mies istui nuoren vaimonsa kerällä
paahteisessa rautatievaunussa pakosalla siihen onnen eristettyyn
olotilaan, jota ainakin hän oli kiihkeästi odottanut. Laineen
kuumuudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvien kasvojen lihavuus
oli käynyt hyvin tuntuvaksi, mutta onnellisuus teki ne kuitenkin
miellyttäviksi. Hän jäi katselemaan Katria unohtaen kaiken muun
ympärillään.
Katri liikahti levottomana ja vaivautuneena peittelemättömästä
tunteellisuudesta.
-- Valto, älä katsele sillä tavalla, se kiusaa minua! -- sanoi hän
harmistuneena.
-- Turkanen, milläs tavalla? Nyt sinä olet omani ja minä katselen,
niinkuin minua haluttaa.
Katri nousi ja etsi paikan vaunun toisesta nurkasta, missä istui
kaksi hyvin vanhaa naisihmistä. Hän pääsi akkunanurkkaan hymyillen
kiitollisena vanhuksille ja voitti heidän suosionsa alkaen
keskustelun.
Vanhukset puhuivat vain ruotsia ja Katri suomea. Keskustelu kävi
siten raskaaksi ja katkonaiseksi. Seuraavalla asemalla hän nousi
liikkuakseen ja samassa hänen miehensä nouti hänet paikalleen.
-- Katri, sinun pitää oppia ruotsia, -- sanoi hän pitäen häntä
lujasti kädestä.
-- Niin aionkin, -- muistutti Katri. -- Nyt on hyvä tilaisuus, saan
Ruotsissa harjoitusta ja itse voin lukea. Ymmärrän kyllä helppoa
novellia ilman sanakirjaa, mutta se puhuminen!
-- Puhua sinun pitää osata. Sinun ääntämisesi on huono.
-- Minä en ole vielä ennättänyt lukea kieliä juuri ollenkaan. Nyt
minä aloitan ja sinä, Valto, opetat.
-- Jos sinä vain suostut ... ja samalla hän yritti suudella, mutta
Katri väisti.
Vanhukset olivat jääneet asemalle, ja nuoripari oli kahden.
-- Katri, sinä et saa olla ylpeä, minä voisin...
-- Mitä sinä voisit? -- Katrin silmät välähtivät eikä mies osannut
vastata. -- Miksi minä olisin ylpeä? Sinä olet ottanut minut
niskoillesi ja saat kantaa yli virran.
-- Yli elämän virran, pikku vaimoni! -- Miehen äänessä oli hellyyttä
ja onnen täyteläisyyttä. -- Minä olen sinusta ylpeä, rakas lapsi.
-- Ja minä sinusta, Valto.
-- Kaikki hyvin.