Porvoossa,
G.L. Söderström,
1904.
Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva -- excentrinen, jos niin
tahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan.
Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos
Polle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten
kaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen,
siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn
ihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja
seikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina
ollut _hienoutta_ -- houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet
koettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella
tasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan
kuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin
hieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista,
josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan
huomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia
vierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä
mallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla
mitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein
kunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta
luonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.
Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut
jotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut
herättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin
vierasta, että se olisi tehnyt hänet -- jos emme satunnaisuuksista
olleet erehtyneet -- aivan toiseksi kuin mitä hän oli.
Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän
Polle Biörenstam tänään lienee?!
Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn
suurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa,
jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun
kysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää,
mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun
vanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut
vuosikausiin käynyt -- hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä
parta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin
hoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: "Joutavia! Alan
vanhettua ja laiskistua -- siinä koko juttu." Mutta että hän itsekin
kärsi, sen näin vallan hyvin.
Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki
tietenkin levitteli -- mutta juoruja joka tapauksessa -- että hän
yksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi
kyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta
-- eihän se ollut hänen heikkoutensa -- kunnes minä puolestani sain
asiasta varmuuden.
Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle
ja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.
Hän ojensi minulle kirjeen.
"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus ja
tahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera
tänne?"
Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini,
joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.
Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!
"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!" huudahdin hiukan suutuksissani,
kun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.
Mutta lääkäri oli toista mieltä.
"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole
perätön", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. "Olet ruvennut
ryypiskelemään ja rappeutumaan."
"Ryypiskelemään? Hyi -- enkä ole", Polle vastasi, "se kuulostaa
ilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi --
tunsin tänään omituisen pienen oireen."
"Ja paljonko sitten nautit päivässä?"
"En tilkkaakaan päivällä. Mutta kun iltasin tartun kirjoihini, niin on
tullut tavakseni -- selvästi seurauksena siitä, että tupakoin silloin
vahvasti -- naukata lasillinen vettä, johon on kaadettu pisarainen
konjakkia sekaan."
"Vai niin, ja se annos kasvaa päivä päivältä!" huudahti Bröijer.
"Niin -- onhan se kasvanut."
"Ja nyt olet jo päässyt...?"
"Kahteen suureen vesikarahviiniin."
"Kahteen vesikarahviiniin -- veikkonen? Ja konjakkia niihin menee?"
"Konjakkia niihin menee -- kolmeneljännes litraa."
"Kolme neljännestä -- joka ilta?!"
"Tai oikeammin joka yö -- luen enemmäkseen aina aamupuoleen."
"Ja miksi tahdot sitten hengiltä itseäsi?"
"Tahdot -- oh, enhän minä tahdo. En tahdo juuri mitään. Tämä elämä on
vaan niin kirotun typerää ja ikävää -- silloin ovat haaveet hauskempia.
Ja jos kaikki kuitenkin on lopuksi järjettömyyttä, niin pakkokos minun
on ottaa osaa hullutuksiin kauempaa!"
"Sinä pidät aivan liian hyviä päiviä, siinä vika. Sinun joko täytyy
naida joku äkäpussi -- minä tunnen yhden..."
"Ei kiitos -- tarjoa toisille herroille."
"-- tai sitten sinun täytyy lähteä matkoille ja matkustaa vuoden ajan,
vähääkään levähtämättä, yötä päivää -- -- ---"
"Ei kiitos"
"-- tai erottaa pehtorisi ja itse ruveta pehtoriksi."
"Sitä en voi -- hän on kaikinpuolin erinomainen."
"Siinä juuri vika: hanki itsellesi kelvoton, joka vetelehtii ja pettää
sinua -- silloin alat pian ajatella toisin."
Monien vastaväitteitten jälkeen saimme hänet vihdoin suostumaan siihen,
että hän ainakin matkustaisi Enköpingiin toht. Westerlundin luo.
Arvaatte sentähden hämmästykseni, kun sain seuraavat kirjeet --
ensimäisen noin viikkoa ylläolevan keskustelun jälkeen ja toiset
perästäpäin. Kopioin ne tähän.