TIMOTEUS. (Kuiskavalla äänellä Marianalle) Pari sanaa kanssas,
kaunoseni, niinkauvan kuin tuo kumppanini makaa. Mutta millä keinolla
siirrettäisi tästä hetkeksi tuo ämmä?
MARIANA. Tahdon koettaa. (Eriks.) Hyvä! Näinpä Maalarin-Hannen
matkustavan maalle. Siis taidan sepittää pienen valheen, pelkäämättä
heti joutuvani kiin. (Korkeest) Tietkäät, emäntä, mä taidan kertoa
uusia.
MAURA. Jaa, mene sinä kertomuksines.--Noo, mitä tiedät sitten?
MARIANA. Minä kerron mitä kertoi mulle Hanne, jonka kohtasin
lähteissänsä maalle. Mutta enpä tiedä, jos haasteli hän totta; hän oli
niinkuin vähän päissään.
MAURA. Sinä kiusan henki, mitä tiesi hän kertoa?
MARIANA. Että vanha täti on tullut kotia Rothenburgista monilla
tuhansilla uutisilla kuningaista, ruhtinoista, prinsseistä ja verisistä
tappeloista.
MAURA. (Panee korvamyssyn päähänsä) Istu tässä ja pidä tarkka räkninki
olven menekistä. Istu tässä; ja oletpa onneton jos hetkeksikin poistut
toikan äärestä. (Menee)
TIMOTEUS. Kas sitä kanaljaa tyttöä.
MARIANA. Minä tunnen eukkoni. Verrattoman utelias, niinkuin
piikansakin. Jaa, mitä on sinulla sanottavaa?
TIMOTEUS. Onpa jotain. Haa! oikeestaan ja vauhdilla tahdon rynkätä
esiin kuin kävis tieni vasten kanuunan kitaa.--Mariana, minä pidän
sinusta.
MARIANA. Kiitoksia vaan.
TIMOTEUS. Minä pidän sinusta paljon.
MARIANA. Kiitoksia paljon.
TIMOTEUS. No no, ole kiltti lapsi.
MARIANA. Jaa, kiltit lapsethan kiittää.
TIMOTEUS. Minä kurja tarhapöllö olen rakastunut sinuun auttamattomasti.
Sentähden teen nyt tämän kysymyksen, kaikkein kysymysten kysymyksen:
Rakastatko sinä minua?
MARIANA. Ja minä teen tämän kysymyksen: Olenko minä silmissäsi
naarastarhapöllö?
TIMOTEUS. Sä olet kyhkynen, lupauksen lintu.
MARIANA. Siis tahdot kurjan kyhkysen lentämään tarhapöllön kitaan,
tämän petolinnun ruuaksi?
TIMOTEUS. Tosi; sillä niin sua rakastan, että olsin valmis syömään
sinun, pistämään kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen
sianmakkaran. Mariana, Mariana, mun sydämmeni loiskii, kimoilee ja
särkee kuin likistelis sitä pienet perkeleet, mutta sinä taidat sen
auttaa.
MARIANA. En taida ulos-ajaa perkeleitä.
TIMOTEUS. Sen taidat ja yhdellä ainoalla sanalla.
MARIANA. Mikä on tämä sana?
TIMOTEUS. Se on: jaa. Sano: pidätkö minusta?
MARIANA. Yhdellä ehdolla.
TIMOTEUS. Ja tämä ehto? Sano, ja minä käyn vaihka vasten pöyreätä
karhua pieni puukko kädessä, jos niin vaadit. Sano, mikä on ehtos?
MARIANA. Että otat minun vaimokses.
TIMOTEUS. Kirkas tuli ja jyrinä! sehän on tarkoitukseni, sehän kultanen
meininkini. Katsos tässä. (Suutelee häntä) Katsos. Mutta minäkö
suutella uskallan? Minä! Sitä en olis uskonut. Mutta siinä, missä
klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat.
MARIANA. Ja siinä on myös rakkautta.
TIMOTEUS. No no, piikaseni; mikä ennen on kytenyt sydämmen pohjassa,
leimahtaa sillon voimalliseksi tuleksi.
MARIANA. Sinisiksi liekeiksi.
TIMOTEUS. Juuri niin; sillä sininen on rakkauden karva.--Rakkaan miehen
saat, hyvän miehen. Elä katso hänen ulkomuotoonsa, joka, ohimennessä
sanottu, on vähän niinkuin härkämäinen, vaan katso sydämmeensä, se on
hyvä.--Tahdotko seurata minua Bayeriin, Marja, minun punertava
mansikkamarjani? Tahdotko seurata sotamiestä?
MARIANA. Moni tyttö ennen minua on ollut yhtä hullu ja iskenyt kouransa
sotamiehen patruunataskuun.
TIMOTEUS. Oivallista! Uljas tyttö, kelpo tyttö; mutta emäntäs, luulen,
ei juuri kohtele sinua ansiotas mukaan.
MARIANA. Saakeli ottakoon sen tattari-ämmän! Hän ei suo minulle hyvää
sanaa, ja kaikki hänen häijyn kissansa rikkomat astiat on minun
palkkani saanut kärsiä.
TIMOTEUS. Ole suruton; minä imen häneltä kaikki takaisin kasvojen
kanssa.--Käy nyt taasen toikkas taakse. Täytyy herättää tuon makaavan
aasin. (Kovalla äänellä Titukselle) Titus! Hei! Karauul!
TITUS. (Heräyy maristen) Mitä tahdot?
TIMOTEUS. Huomaa, että olet maannut.
TITUS. Tämä on ensimmäinen kerta, ja sen saan anteeksi.
TIMOTEUS. Yksi kerta vielä, poikani, ja maksanpa lainan takasin: yhtä
armottomasti pitää kersantin saarnaman sinulle kuin äsken hän jyritteli
minun korviini.
TITUS. Tuoppi oltta, tyttö, unen karkottajaksi!
MARIANA. Tuossa tulee emäntäni.
TIMOTEUS. Katso tukkas, se korea ja tumpurainen, Mariana piikasein.
(Maura tulee vihaisena)
MAURA. Sinä naasikka, pidätkö mun narrina, sinä ilkeä harakka, pidätkö
mun narrina?
MARIANA. Hyvä frouva, minä olen viaton; sanoin vaan mitä Maalarin-Hanne
sanoi.
MAURA. Minä sun maalaan keltaseksi ja siniseksi.
TIMOTEUS. Hiljaa, naiset, hiljaa, koreat naiset!
MAURA. Elä ihmettele, Timoteus, että täytyy mun näin usein riidellä
kansaansa; sillä tiedä, hänen vertaistansa hävyttömyydessä ei löydy
maan piirin päällä. Jumala siunakkoon! on minulla ennen ollut piikoja,
mutta ei vielä tuommosta. Jaa-ah, sen sanon minä: onneton täällä se,
jonka täytyy pitää palvelusväkeä, onneton se!
MARIANA. Ja tuhannen kertaa onneton se, jonka palvella täytyy.
MAURA. Kitas kiinni! Sinulla ei ole tässä vapaa sanavalta.
TIMOTEUS. Armahimmat flikat, vähempä ääni! Minä rukoilen. (Tommi,
Anton, Aristarkus ja muita sotamiehiä olvituopit käsissä tulee
huoneesta vasemmalla) Tässä tulee teidän ystäviänne. Vähempä ääni.
TOMMI. Bir!
ANTON. Bir, eukko!
ARISTARKUS. Bir, eukko, bir!