TIMOTEUS. (Eriks.) Ah sinä noita-ämmä musta niinkuin saunan raunio ja
kiukkuinen kuin ampiain! Ja hän on rakastunut minuun, sen tiedän
varmaan. Ha haa, ennen naskalisäkin kanssa morsiusvuoteeseen kuin
syleilemään tätä peikkojen patrunessaa. Mutta tahdonpa kanssas
leikitellä ja leikitessä voida niinkuin Otaheitissä sekä ruuan että
juoman puolesta. Niin; tyhmäpä on muotoni, mutta kas kuin löytyy toki,
keltään luulematta, joku mitta vikkelyyttä täällä, luun ja nahaan
välissä. (Laulaa)
»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»
(Titus on nukkunut)
MAURA. No kas, toivos on nyt täyttynyt. Hän makaa makeasti. Mitä tahdot
lapsikurjalle?
TIMOTEUS. Mitä meitistä oikein luulette, muori?
MAURA. Olettepa hyviä vihollisija.
TIMOTEUS. Mutta minusta erittäin?
MAURA. Paras viholliseni.
TIMOTEUS. Teidän ystävänne. Onneton se, joka uskaltaa päällenne vaan
katsoa karsasti! Hänen manaan heti veriseen taisteloon.
MAURA. (Eriks.) Ihanat sanat! Mun aavistuksein visseydeksi muuttuu.
TIMOTEUS. Mä tahdon teille kertoa erään tarinan.
MAURA. Mä tahdon kernaasti kuultella.
TIMOTEUS. Kävit kerran sotaa vastaan toinentoistaan kaksi heimolaista
valtakuntaa. Rynkäsipä äkisti vihollinen lauma viholliseen kaupunkiin
ja otti siinä itsellensä majan. Kaupungissa oli eräs pulski muori ja
majailipa luonansa myös eräs pulski sotamies, ja rupesitpa viimein
nämät kaksi keskenänsä vaihettelemaan armahimpia silmäniskuja. Mutta
kiiti taas joukko pois kuin leimaus ja katos kaupunkilaisilta
tietämättömiin, mutta kas, koska vihdoin jällen rauha hengitti, niin,
peijakas vie! astuipa eräänä koreana iltana sen pulskin muorin
huoneeseen se pulski sotapussikka. Noo, kuinka kävi sitten? kysyy nyt
frouva. Kuinka kävi? He ovat nyt samaa lihaa ja verta, ja sankari on
ilonen ravintolan isäntä ja muori vielä ilosempa emäntä.
MAURA. Kas noita vaan.
TIMOTEUS. Se on tarina vaan. Mutta tarina, eikö se todeksi muuttua
taida, muori kultasein?
MAURA. (Erikseen) No nyt hän on tehnyt lempensä ilmoituksen.
TIMOTEUS. Tarina, eikö se todeksi muuttua taida?
MAURA. O jaa, o jaa.
TIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minä olen saanut: jaa. Toki, enpä ole mitään
luvannut, sentähdenpä taidan rauhallisella omatunnolla nauttia hänen
hyvyyttänsä ja viimein kiepasta tieheeni.
MAURA. (Eriks.) Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan
hänen jättää taas, jos onni, ennen tämän liiton vahvistusta, saattais
helmahaani sulhasen vielä uhkeamman häntä; sillä nyt on miehiä kurjan
ympärillä kuin sääkseä.--Mutta ylistetty olkoon tämä päivä! (Korkeest)
Miksi tämä äänettömyys? Miksi muutuimme äkisti niin miettiviksi? Hei!--
Oltta, sankarini. (Menee ja täyttää Timoteuksen tuopin)
TIMOTEUS. Miljuunit kiitokset.--Tämä päivä on riemupäivä Timoteukselle.
MAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?
TIMOTEUS. Hm!
MAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina
loppuamme, rukoillen viisautta ja sydämmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee
huiskutellen itseänsä)
TIMOTEUS. Ja jumalinen myös. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat:
»poika, katso, että nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa
pelkäävä, siinä löydät ankkurikarin, joka myrskyssä kestää.»
MAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enään epäillä?
TIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle tänkaltain
vaimo!