Ma vaellan jo sillalla, mi johtaa
pois maasta, tuntemattomaan sen liittää,
etäiseks entinen käy läheinen.
Alhaalla moittii he ja kiittää,
sotaiseen tapaan kirkkaat kalvat hohtaa,
kilvessä vihamiehen silmäin kohtaa
myös merkit kunnian ja oikeuden.
Mua harhaan johdata ei elo mainen.
Niin yksin ei voi olla kuin oon ma,
avaruus tyyni, korkee, loistavainen,
unhoitin itseni, käyn vapaana.
Pois kenkäni ja sauvain tahdon heittää.
Käyn hiljaa, tahdon, ettei saasta uhkaa
maailmaa, jok' on lumivalkea.
Maan poveen alhaalla he kerran peittää
poloisen ruumiin, kasan tuhkaa
ja lausuu nimen -- jota kannoin ma.