Humisee hongat. Pois kulkenut oon
ihmisten tienohilta.
Yksin jouduin ma kartanoon,
käyn siellä nyt joka ilta.
Valvooko väki vielä?
Liettä ei mulla, oon koditon.
Sammuneet kaikki tähdet on,
jotka mua ohjasi tiellä.
Puinen ei kartano, ei kivinen.
Kammoten moni sen näki.
Utua, usvaa vain seinät on sen.
Kotona onko sen väki?
Kova ja kiiluva hankien povi
rakennuksien lomassa on.
Verkkaan Muistojen kartanon
aukee äänetön ovi.
Sisäll' on lämmintä, leppoisaa.
Empien jään ovenpieleen.
Vanhus, mi pystyyn kohoaa,
siunaten luo levon mieleen.
Muistot, jo eletyt ammoin,
-- joita en uneen tuutia voi,
ympäri pöydän istuen loi
katseensa tulihin kammoin.
Hän, joka vehrein seppelin
penkit ja pöydät pukee,
nuori on kuten ennenkin,
lieden luo mua tukee.
Unelmoimme, ah miel' on ankee
kummankin, kun koittehen
juova kylmän-sininen
pirtin-harmaalle sillalle lankee.
Mutta kun luukkujen raosta entää
hameen helmahan juova jo,
hajoo Muistojen kartano
hiuteiksi, jotka ilmassa lentää.
Kotia käyn, mut ei aavista kukaan,
missä uneksija juhlinut on.
Häntä kaupungin karkelohon
aamun kellot jo soittavat mukaan.