Ma asun salissa vuorten
maan alla niin syvällä, että
ei Odinin silmän säde
voi sinne tunkeutua.
Ma valkeita Aasoja vihaan
ja poikia Askurin,
ne edessä jumalien nöyrtyy,
ma joita halveksin.
Mun riemuni ratsastaa
on seljässä sydänyön myrskyn.
Ma poljen peltojen laihon
ja pirston vesillä purret.
Tuvan tuttavan luota harhaan
ma johdan vaeltajan,
ja riemuitsen, kun hän pelkää
jätin naurua raikuvaa.
Toki päivääkin sietää voin,
sädeloistossa säihkyvää,
valkyriain siivet jos liehuu
verenpuuntavat ylläni vain.
Näky armas, kun jousien pääskyt
sotakentällä liitelee,
ja säilä sykkivän syämen
kun jääksi jähmettää.
"Mitä viattomuudestasi,
sa Emblan tytär?"
On kukkasi sylissä peikon
jo kuihtunut pois.
"Miks taistelet puolesta maasi,
sa poika Pohjolan?"
Esi-isien kuulut kummut
möi kurjaan kultaan hän.
Eli laaksossa tietäjä viisas,
hän lausui totuuden
niin syvän kuin Odinin puhe
on kera Mimerin.
Pivon usvaa mietteiden miehen
ma heitin silmille.
Oi autuus! Se narri kieltää
nyt vallat taivaiset.
Runoniekan, Valhallan vieraan,
ma vihaan unia
isänmaasta ja maineesta,
jumalista ja hyveistä.
Sinipilvestä houkkoa tuota
en houkutella ma voi.
Olen tyytyväinen ma sentään:
hänt' ihmiset halveksii.
Thor vasara kädessä saapuu,
ma hälle hymyilen:
ma tunturin kypäräksi
heti asetan kiireelle.
Sota soikoon sankarivoiman,
pyhä aurinko paistakoon.
Paha yhtä on kuolematon
kuin hyvyys suurinkin.