Esitetty Pohjoismaiden Kirjailijakokouksessa Kööpenhaminan
Yliopistolla toukok. 18 p. 1919. Tanska, Islanti, Norja ja
Ruotsi Suomelle. (Sävel: "Kuule, kuinka soitto kaikuu --")
Kuoro:
Veikko, käyjä kaukoteiden,
maastas takaa tuntureiden
tulit, virka oi:
joko järves koivurantain
kuvaa povessansa kantain
talven kahleet loi?
Täyttyykö sen kevään taika
unten äänetönten aika,
ensi suutelon,
kuiskivatko koivut juuri:
Armahin, ah kuinka suuri
kevään sulo on?
Runoilija:
Vielä kylmä kaiken estää,
kauan Suomen talvi kestää,
viel' on hyyssä maa,
mutta virkoo viimein jäästään,
kerran kevääseenkin päästään,
täytyy odottaa.
Kuoro:
Vaikka talvi viel' luo esteet,
kevään näitte, jonka nesteet
murtaa jään ja hyyn,
näimme teidän taajoin piirein
käyvän ylväin valkoviirein
miekan mittelyyn.
Isän-perintönne vuoksi
puuntain kevät hankiin juoksi
veri virtanaan,
punainen ol' perinjuurin
kevät tuo, mut sentään suurin
kevät Suomenmaan.
Kahleet enää ei sua tapaa,
siivin vapain laulu vapaa
kohoo korkeuteen,
Suomen runoniekka nuori,
kuulen, kuinka soittos suori
valtakanteleen.
Sua kaikki tervehdämme,
nuorin olet piirissämme
Pohjan laulajain,
pois jos oot, on joukko heikko,
veli, äidin kuopus, veikko,
rakkain olet ain.