Te vaellatte ylhäällä valossa
utuhennoilla kentillä, autuaat henget!
Jumal-ilmaa välkkyvää
keveästi te kosketatte
kuin käsi taiteilijattaren
pyhiä kieliä koskee.
Vailla kohtalon taakkaa,
kuin nukkuva lapsi,
henkii olennot taivaalliset;
umpuun arkaan
kätkettynä
heidän henkensä iäti kukkii,
ja silmät autuaat
hiljaista, ikuista
kirkkautta loistaa.
Mut meille ei suotu
lepopaikkaa yhtään,
me kärsivät ihmiset
katoomme, vaivumme
sokeina hetkestä
hetkehen toiseen
kuin vesi, mi kalliolta
kalliolle syöksyy
outoja kohtaloita kohti.