Sykähti sydän: selkään hevon!
Pois, niinkuin urho taistohon!
Maa löytänyt jo oli levon,
yö tumma peitti vuoriston.
Ol' tammi kietoutunut ammoin
keveihin utuvaippoihin,
pensaista pimeys katsoi kammoin
kuin mustin silmin tuhansin.
Kuu unisena esiin hiipi
peitosta pilvenhattarain.
Suhisi hiljaa tuulten siipi,
kaameesti soiden korvissain.
Yö tuhat kauhua loi, turmaa,
ne kaikki voitti rohkeutein.
Mun henkein tuli ol', mi surmaa.
Lieskoiksi puhkes sydämein.
Sun näin, ja kohtas katseheni
suloisen, lempeen katseesi;
sun kokonaan ol' sydämeni,
sun joka hengenvetoni.
Ruusuinen kevään hohde paistoi
kasvoilta iki-armailta,
hellyyttä sielus sieluin maistoi!
Sit' ansainnut en olis ma!
Jäähyväishetket murheen-harmaat!
Sydämes haastoi katseesta.
Mitenkä suutelosi armaat;
Oi tuskaa, syvää riemua!
Sa läksit. Katse kostee mulla,
se seuras sua, poistuvaa --
mi onni rakastetuks tulla!
Mi onni, taivas, rakastaa!