On moni tuuli liikkunut meren yli,
se vuoroin riemua, murhetta soinut on.
Mut alla pintavetten ja aallokon
yhä ääneti uinuu meren salaisin syli.
Sen ääntä ei herättää ole koskaan voinut
pian vaihtuva tuuli riemuine, murheineen;
sitä hetkeä, jolloin lepohon rauhaiseen
jo tuulet tyyntyvät, se on unelmoinut.
Se silloin kirkkaana liittävä tähtein soittoon
on sävelensä ainoan, ikuisen,
ja yli riemun ja murheen mennehen
se selkeenä katsoo iki-elon koittoon.