Kaste ruohon lehdellä.
Shat ja Don.
Karhu kuormalla.
Haukka ja jänis.
Kotka.
Miten sudet opettavat poikiaan.
Leijona ja koira.
Talonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän
rakasti vanhempata veljeänsä.
Pietari ensimäinen ja talonpoika.
Raivostunut koira.
Kaksi hevosta.
Tasan jaettu perintö.
Hai.
1000 kultarahaa.
Vasikka jäällä.
Lehmä ja vuohi.
Kuningas ja haukka.
Jussi.
Jänis ja sen viholliset.
Elefantti.
Vanha hevonen.
Keisarinna Si-lin-tsi.
Silkkimato.
Tätin kertomus kesystä varpusesta.
Omenapuu.
Vanha poppeli.
Tuomi.
Tammi ja pähkinäpuu.
Rikkaus Jumalalta.
Sokea ja maito.
Tunto ja näkö.
Haistin aisti.
Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiasta:
Milton ja Pulkka.
Kilpikonna.
Pulkka ja susi.
Mitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.
Pulkan ja Miltonin loppu.
Halu pahempi kuin pakko.
Pikku tyttö ja hänen sienensä.
Hyppäys.
Kaste ruohon lehdellä.
Kun kirkkaana kesäaamuna menet metsään, niin näet timantteja kedon
heinikossa. Kaikki ne loistavat ja kimaltelevat monenvärisinä:
keltasina, punasina ja sinisinä.
Kun menet likemmäksi ja tarkastat, niin näet että ne ovat erään ruohon
kolmikulmaisiin lehtiin kokoutuneita kastepisaroita, jotka loistavat
auringon valossa.
Tämän ruohon lehdet ovat alapuolelta karvasia ja pöyheitä, niinkuin
sametti. Ja nuo pisarat voivat liikahdella edes takaisin lehdellä sen
siitä kostumatta.
Jos varomattomasti taitat lehden, jonka päällä on tuollainen kaste,
niin pisara vierähtää siitä pois kirkkaana pallona, etkä näekään kuinka
se putoaa alas lehtiruotia myöten. Jos joskus otat ja taitat sellaisen
lehden, nostat sen hiljaa huulillesi ja juot siitä kastepisaran, niin
maistuu se paremmalta kuin mikään muu juoma.
Shat ja Don.
Ukko Iivanalla oli kaksi poikaa, Shat ja Don. Shat oli vanhempi veli.
ja sen vuoksi väkevämpi ja isompi, Don taas nuorempi ja siitä syystä
pienempi ja heikompi.
Isä osoitti kummallekin heille tiensä ja käski heidän tottelemaan
itseänsä.
Mutta Shat ei totellutkaan häntä eikä kulkenut hänen määräämäänsä
tietä, vaan poikkesi siltä pois ja joutui häviölle.
Vaan Don sitä vastoin seurasi isänsä neuvoa ja meni sinne, minne hän
oli käskenyt. Hän sai kulkea läpi koko Venäjän maan ja tuli
kuuluisaksi.
Tulan kuvernementissa, Epifanian piirikunnassa on "Iivanan järvi"
niminen kylä, ja samassa kylässä on järvi. Siitä juoksee eri haaroille
kaksi puroa. Toinen niistä on niin kapea, että sen yli voi päästä
astumalla. Sen nimi on Don. Toinen taas on leveä ja sillä on nimenä
Shat.
Don juoksee suoraan ja kuta kauvemmaksi se ehtiii, sitä laajemmaksi se
tulee.
Shat taas kiertelee siellä täällä tehden mutkia. Don kulkee läpi koko
Venäjän ja laskee Mustaan mereen. Siinä on paljon kaloja ja siinä
kulkee pienempiä ja suurempia laivoja. Mutta Shat kulki mutkissa eikä
päässyt Tulan kuvernementin ulkopuolelle, vaan laskee Upan jokeen.
Karhu kuormalla.
Karhun kulettaja sattui kerran karhun kanssa kulkemaan kapakan ohi. Sen
nähtyään sitoi hän karhun kiini porttiin, ja meni itse kapakkaan
juomaan.
Heti sen perästä tuli muuan ajuri myöskin kapakan luo, pani kiini
hevosensa ja meni sisään kapakkaan. Mutta ajurin kuormassa sattui
olemaan vehnäleipiä. Karhun nenään tuli vehnäleivän haju kuormasta, se
tempasi itsensä irti, meni kuorman luo, nousi rattaille ja rupesi
penkomaan heiniä.
Hevoset vilkasivat taakseen ja läksivät laukkaamaan pois kapakan luota
pitkin tietä. Karhu sieppasi käpäliinsä leipävartaan tietämättä, mitä
tehdä. Mutta hevoset laukkasivat yhä kovemmin, kuta kauvemmaksi
tultiin.
Karhu pitää siinä etukäpälillään varrasta ja kääntelee päätään sivulta
toiselle. Mutta hevoset vilkasevat aina vähän ajan perästä taaksensa ja
juoksevat vieläkin kovemmin vuoren juurella menevää tietä ja vihdoin
laukkaavat ne vuorelle...
Ohikulkevat eivät tahdo ennättää väistyä tieltä pois. Koko
kolmivaljakko kiitää pölyn peittämänä eteenpäin ja rattailla on karhu,
joka pitäen varrasta käpälissään katselee vuoroon kummallekin sivulle.
Karhu huomaa, että asiat ovat hullusti, hevoset saattavat tuottaa
hänelle surman ja alkaa sen vuoksi kiljua. Hevoset kiihtyvät siitä
vielä enemmän. Laukkaavat minkä kavioista lähtee ja viimein juoksevat
kotiin maalle.
Kaikki tulevat akkunaan katsomaan, mikä siellä juoksee sillä tavalla.
Hevoset tulevat kotitalonsa portille. Emäntä lähtee katsomaan, kuka
siellä tuli. Siinä on heidän hevoset, mutta isäntää ei näykään mukana,
hän mahtoi siis olla juovuksissa. Emäntä menee ulos pihalle, mutta
näkeekin kummakseen, ettei rattailta laskeunutkaan isäntä, vaan karhu.
Ja silloin karhu hyppäsi niin kauvaksi, kuin voi, pois rattailta, ja
juoksi suoraa päätä metsään.
Haukka ja jänis.
Ilta alkoi pimetä. Haukat lentelivät metsissä rotkojen seutuvilla ja
katselivat saalista.
Silloin juoksi aholle suuri jänis ja rupesi siinä puhdistamaan
itseänsä.
Vanha haukka istui puun oksalla ja katseli jänistä, vaan poika haukka
virkkoi: "mikset mene ottamaan kiini jänistä?"
Vanha haukka sanoi siihen: "minun voimani eivät siihen riitä, jänis on
niin suuri: jos menet ja isket siihen kyntesi, niin se vie mukanaan
metsään."
Poika haukka vastasi: "minä tartun jänikseen toisella jalallani ja
toisella otan kiini puusta."
Ja niin läksi poika haukka jänistä kiini ottamaan, iski toisen jalkansa
kynnet jäniksen selkään, niin syvälle, että ne kokonaan upposivat lihan
sisään ja varustautui toisella jalallaan tarttumaan kiini puuhun.
Kun nyt jänis alkoi vetää haukkaa mukanaan, niin iski tämä toisen
jalkansa kynnet puuhun kiini ja ajatteli: "etpäs nyt pääse kynsistäni."
Mutta silloin tempasikin jänis kovasti ja repäsi haukan kahtia. Toinen
jalka jäi puuhun ja toinen jäniksen selkään.
Seuraavana vuonna sattui metsästäjä ampumaan saman jäniksen ja
ihmetteli, kun näki, että haukan kynnet olivat kasvettuneet kiini
jäniksen selkään.
Kotka.
Kerran teki kotka pesänsä kauvaksi merestä, suuren maantien varteen,
muni siihen ja sai poikia.
Sattui sitten kerran väkeä olemaan työssä kotkan pesäpuun luona juuri
kun tämä lensi pesälleen, suuri kala kynsissä.
Väki näki kalan, keräytyi puun ympärille ja alkoi huutaa ja viskellä
kotkaa kivillä.
Kotka pudotti alas kalan, ihmiset ottivat sen ja menivät pois.
Sitten kotka istahti pesänsä laidalle. Silloin nostivat pojat päänsä ja
rupesivat vikisemään: ne pyysivät ruokaa.
Kotka oli väsynyt eikä jaksanut enää uudestaan lentää merelle, vaan jäi
pesäänsä, sulki poikansa siipiensä suojaan, hyväili niitä ja oikoi
niiden sulkia, ikäänkuin pyytäen, että ne odottaisivat hiukan.
Mutta kuta enemmän hän niitä hyvitteli, sitä kovemmin pojat vikisivät.
Silloin kotka lensi pois niiden luota ja istui saman puun ylimmälle
oksalle.
Mutta nyt pojat vinkuivat ja vikisivät vieläkin surkeammin.
Silloin äännähti itse kotkakin äkkiä kovasti, oikasi siipensä ja lensi
merelle. Sieltä se palasi vasta myöhään illalla: lensi hiljaa ja
alhaalla, liki maan pintaa ja taaskin oli sillä kynsissä iso kala.
Kun se pääsi likelle pesäänsä, niin katsahti se oliko nytkin ihmisiä
likehtäällä, sulki sitten äkkiä siipensä ja istui pesänsä laidalle.
Pojat nostivat päänsä, avasivat suunsa, ja kotka repi kalan kappaleiksi
ja syötti poikiansa.
Miten sudet opettavat poikiaan.
Kulin kerran tietä pitkin ja kuulin takaani huutoa. Huutaja oli
paimenpoika. Hän juoksi pitkin ketoa ja osoitti minulle jotakin.
Minä katsahdin sinne ja näin, että kaksi sutta juoksi aholla. Toinen
oli emä ja toinen poika. Poikasudella oli selässä halki reväisty
vasikka, jota se piti hampaillaan jalasta kiini. Emäsusi juoksi takana.
Nähtyäni sudet läksin paimenen kanssa juoksemaan niiden perään ja me
rupesimme huutamaan. Meidän huutomme kuultuaan juoksi paikalle miehiä
kylästäkin, koiria mukana.
Emäsusi juoksi oitis poikasuden luo, niin pian kun huomasi koirat ja
miehet, sekä sieppasi vasikan sen selästä, heitti sen omaan selkäänsä,
ja nyt rupesivat molemmat sudet juoksemaan kiivaammin ja katosivat
näkyvistä.
Silloin poika rupesi kertomaan, miten asian laita oikeastaan oli.
Vuoren rotkosta juoksi äkkiä kedolle emäsusi, sieppasi mukaansa
vasikan, repäsi sen kuoliaaksi ja vei mukanaan.
Sitä vastaan juoksi poikasusi ja tuli vasikan luo. Emä antoi silloin
poikasudelle vasikan kannettavaksi, ja juoksi sitten itse hiljalleen
vieressä.
Ainoastaan silloin, kun hätä rupesi tulemaan, antoi vanha susi nuorelle
opetusta ja otti itse vasikan kannettavakseen.
Leijona ja koira.
Kerran oli Lontoossa villieläinten näyttely ja sisäänpääsymaksun sai
suorittaa joko rahassa tai tuomalla koiria ja kissoja villieläinten
syötäväksi.
Muuan mies, joka halusi nähdä petoja, otti kadulta kiini pikku koiran
ja toi sen näyttelyhuoneeseen. Hänet laskettiin katsomaan ja koira
viskattiin leijonan häkkiin sen syötäväksi.
Silloin pani pikku koira häntänsä jalkojensa väliin ja kyyristiihe
häkin nurkkaan. Leijona meni sen luokse ja haisteli sitä. Koira
heittäysi seljälleen, nosti käpälänsä ylös ja rupesi lieputtamaan
häntäänsä.
Leijona kosketteli koiraa käpälällään ja käänteli sitä hiljalleen.
Pikku koira hypähti ylös ja asettui takakäpälilleen leijonan eteen.
Leijona katseli koiraa kääntäen päätään sivulta toiselle koskematta
siihen.
Kun näyttelyn omistaja viskasi leijonalle lihapalan syötäväksi, niin
repäsi tämä siitä kappaleen ja antoi sen koiralle.
Kun sitten leijona illalla rupesi maata, niin heittäysi koira sen
viereen ja pani päänsä sen käpälää vasten.
Siitä asti oli koira leijonan kanssa samassa häkissä. Leijona ei tehnyt
sille pahaa, vaan söi ja joi, jopa joskus leikittelikin sen kanssa.
Tuli sitten kerran näyttelyyn muuan herra, joka tunsi koiran omakseen.
Hän ilmoitti, että koira oli hänen ja vaati näyttelyn omistajan
antamaan sen hänelle. Tämä suostuikin sen tekemään, mutta heti, kun
koiraa ruvettiin kutsumaan häkin ovelle, jotta se olisi saatu sieltä
poisotetuksi, niin nosti leijona harjansa ja rupesi kiljumaan.
Siten elelivät leijona ja koira kokonaisen vuoden samassa häkissä.
Mutta vuoden kuluttua koira sairastui ja kuoli. Silloin herkesi leijona
syömästä, nuuski ja nuoli lakkaamatta koiraa ja kosketteli sitä
käpälällään.
Kun leijona huomasi, että koira oli kuollut, hyppäsi se ylös, nosti
harjansa, alkoi huiskia hännällään kupeilleen, syöksyi häkin seiniä
vastaan ja rupesi pureskelemaan häkin lattiaa ja rautaisia kaiteita.
Koko päivän se siten raivosi, hyppien ja kiljuen häkissään. Vihdoin se
paneusi pitkälleen kuolleen pikku koiran viereen ja herkesi kiljumasta.
Näyttelyn isäntä tahtoi viedä pois koiran raadon, mutta leijona ei
laskenut ketään sen lähelle.
Isäntä luuli leijonan unhottavan surunsa, jos sille tuotaisiin
kumppaniksi toinen koira ja pani häkkiin elävän koiran. Mutta leijona
repäisi sen heti kappaleiksi. Sitte sulki se käpäliensä väliin kuolleen
pikku koiran ja makasi siten viisi päivää.
Ja kuudentena päivänä kuoli jo leijonakin.
Talonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän rakasti vanhempata
veljeänsä.
Minä rakastan veljeäni muutenkin, mutta erittäinkin sen vuoksi, että
hän meni sotamieheksi minun edestäni.
Asian laita oli seuraava: oltiin arvan nostossa ja minullekin sattui
arpa.
Viikko sitten olin mennyt naimisiin ja nyt piti lähteä sotamieheksi.
Minulla ei ollut lainkaan halua jättää nuorta vaimoani.
Äitinikin alkoi itkeä ja sanoi: "pitääkö nyt Pekan mennä, hänhän on
vielä niin nuori." Mutta mikään ei auttanut ja minua ruvettiin
valmistamaan lähtöön.
Vaimoni neuloi minulle paitoja, hankki rahoja ja huomenna oli jo
mentävä kaupunkiin ilmoittautumaan sotapalvelukseen. Äiti parka oli
kuolla surusta, niin hän itki, ja kun itsekin ajattelin, että minun oli
nyt välttämättä lähteminen, niin kouristi sydäntäni ihan kuin kuolemaan
mennessä.
Ruvettiin sitten syömään illallista, mutta ruoka ei maistunut
kellekään. Vanhempi veljeni, Nikolai, loikoi uunin korvalla eikä
puhunut mitään. Nuori vaimoni itki. Isäni istui allapäin ja suuttuneen
näköisenä. Kun äitini toi pöydälle puuroa, niin ei kukaan siihen
koskenut. Äiti kutsui Nikolaita uunin korvalta syömään. Hän laskeusi
alas, risti silmänsä, istui pöytään ja virkkoi: "älä ole pahoillasi
äiti, minä menen Pekan edestä sotamieheksi, olenhan häntä vanhempi.
Enhän minä joudu siellä hukkaan. Palvelen aikani ja palaan kotiin. Ja
sinä, Pekka, hoida sinä isää ja äitiä minun poissa ollessani ja kohtele
hyvin vaimoani."
Minä tulin iloiseksi sen kuultuani, äitikään ei enää näyttänyt olevan
pahoillaan ja nyt ruvettiin toimittamaan Nikolaita matkalle.
Mutta kun minä aamulla heräsin ja aloin miettiä sitä, että veljeni
lähtee edestäni, niin tuli mieleni pahaksi. Minä sanoin: "älä huoli
lähteä, Nikolai, minunhan se on vuoroni ja minä menen." Mutta hän oli
vaiti ja teki vaan lähtöä. Ja niin lähdimme me molemmat kaupunkiin
ruvetaksemme sotapalvelukseen. Hän tahtoi jäädä ja minä tahdoin jäädä.
Me olimme molemmat reippaita poikia. Meitä ei oltu vielä tarkastettu.
Me seisoimme ja odotimme. Silloin katsahti äkkiä vanhempi veljeni
minuun, naurahti ystävällisesti ja sanoi: "kohta tulee meidän vuoromme,
mutta mene sinä, Pekka, nyt vaan kotiin, minä jään tänne. Elkää
ikävöikö minua, minä rupean sotamieheksi omasta halustani." Minulta
purskahti itku, mutta minä läksin kuitenkin.
Kun nyt muistelen veljeäni, niin tuntuu siltä, kuin voisin antaa koko
elämäni hänen tähtensä.
Pietari ensimäinen ja talonpoika.
Keisari Pietari tapasi kerran eksyksissä ollessaan metsässä talonpojan.
Talonpoika oli halkoja hakkaamassa.