Oli lämmin, lauhkeatuulinen syyskesän aamu.
Heti aamulla tuli Juusolle, sille "onnen pojalle", vieraita -- vaikkei
vielä niitä korkeita -- Mikkopa vain, Eskon Mikko, Juuson vanha kaveri.
Vaikka jo olikin aamu, oli Mikko pienessä hiprakassa, sillä hän oli
istunut vanhan hyvän virolaisen tuttavansa kajuutassa ja siellä oli
juotu muutama ryyppy entisen ja nykyisen ystävyyden vuoksi.
-- No kas, varainhan sinä olet liikkeellä! ihmetteli Juuso.
-- Tulin varoittamaan sinua. Näin viime yönä unta -- kahtena yönä
peräkkäin olen nähnyt unta, että iso musta purjelaiva täysin purjein
ajoi ylös teloille tuohon sinun valkamaasi.
-- Ol' nyt! Naisethan unia näkee!
Ikivanhoista ajoista asti on saarelaisille laivauni merkinnyt kuolemaa.
Jos nähdään musta laiva tulevan maalle, kuolee mies siitä talosta minkä
rantaan laiva laski. Jos taas laiva on valkea, kuolee nainen. Tämä uni
ei petä koskaan.
-- Sitä luotettavampaa on, kun sen nyt näki mies, sanoi Mikko.
-- No, luulitkos sinä sitten, että minä olisin kuolematon? Ha ha -- ha
ha -- oikein minua naurattaa! Lopen korkeat ajatukset sinulla minusta
onkin!
-- Tulin sinua varoittamaan, ettet kävisi maata illalla. Kuolema ottaa
aina pikemmin sen, joka on makuulla, mutta pettyy sen suhteen, joka
ripeänä liikkuu valveilla, ja menee sen ohi. -- Kaikkein parasta olisi,
että muuttaisit asumaan minun turviini, jos se alkaa sinua etsiä. Minä
olen rohkea mies ja olen lisäksi rikas mies. Sinä olit ennen rikas mies
ja minä köyhä. Kuulehan, Juuso! Ei pidetä vihaa, vaikka minä olenkin
nyt rikkaampi kuin sinä.
-- Mitäs vihan pitämistä tässä nyt olisi!
-- Ettet sinä vain tule kateelliseksi?
-- En tule, en tule! Ole huoletta!!
-- No hyvä on. Minä menen taas. -- Kuulehan!
-- No?
-- Sinä olit ennen ukkomies?
-- Niin olin.
-- Minä en ole ollut koskaan ukkomies, ja minun on näin hyvä olla. Sinä
olit tuhma ja otit ristin vaimon hahmossa päällesi ja saat nyt katua.
Sinä et ole nyt ukkomies etkä poikamies etkä leskimies. Mikä sinä olet?
Sitä et sinä tiedä itsekään, mutta minä tiedän, mikä mies minä olen:
Poikamies. He! Eikö käy kateeksesi!? Olisin minäkin muijan saanut, vaan
en ottanut. Aina ennen kulki minulla pyhäiltoina tyttöjä kintereilläni
-- ja kulkee vieläkin -- ja jokainen hoputtaa: "Mikko, ota minut! Mikko
ota minut!" Se pistää oikein vihaksi. Mihinkäs Mikko ne olisi kaikki
pannut? Ja vaikka olisinkin voinut ne kaikki elättää, niin eihän se
passaa, että miehellä ori seitsemän muijaa -- vai mitä? -- No, ja jos
olisin ottanut yhden, olisivat toiset jääneet pahoilleen, ja siksi minä
en ottanut yhtäkään. Ymmärräk'sä? No! Annak'sä tupakkaa minulle! --
Kiitos! -- Nyt minä taas menen.
Mikko mennä kompuroitsi puukenkineen matkoihinsa.
Sekä Mikko että Juuso olivat tätä nykyä vanhuksia, yli
seitsemänkymmenen vuotiaita.
He olivat saaren hylkyjä, joista ei kukaan mitään välittänyt.
Kukaan ei huolinut heitä mukaansa verkoille -- Mikkoa siksi, että hän
jo oli vanha ja saamaton ja hänen verkkonsa olivat huonot. Samoista
syistä ei välitetty Juusostakaan sekä lisäksi siksi, ettei hän olisi
kenenkään kanssa alistunut lähtemäänkään. Juusolla oli haapio, Mikolla
ei edes sitäkään ja siitä syystä Mikko ei hellittänyt, ennenkun sai
Juuson lähtemään kanssaan verkoille. Niin ovat he jo vuosikausia
käyneet verkoilla yhdessä. Juuson verkkoja ei kukaan koskaan parsi.
Ne ovat haalistuneita, kuluneita ja rikkinäisiä räsyjä, joita tuskin
muut viitsisivät käyttää lattiariepuinakaan. Niillä tietysti ei saada
kaloja milloinkaan, ja kun Mikko sitä valittaa, sanoo Juuso: "Luulek'sä
tolvana, että minä verkoilla käyn kaloja saadakseni!"
Millä Juuso elää, se on jokaiselle käsittämätöntä.
Millä Mikko elää, se ymmärretään helpommin, sillä vaikkakin hän saa
vähän kaloja, kulkee hän kesät talvet talosta taloon puita pilkkomassa
ja ansaitsee siten ruokansa.
Mikko ja Juuso riitaantuvat keskenään usein verkoilla ollessaan,
etenkin jos on kova tuuli, niinkuin esimerkiksi tässä viime
viikollakin, torstaiaamuna. Molempien kylien kaikki haapiot olivat
ajoverkoilla Itäselällä. Äkkiä, vähää ennen aamunkoittoa alkoi puhaltaa
itämyrsky täydellä voimalla.
Kaikki rupesivat vetämään verkkojaan kiireen kaupalla pelastuakseen
myrskyn kynsistä.
Vaikka Mikolla ja Juusolla oli vähän verkkoja ja niissä vähän kaloja,
eivät he ennättäneet sen joutuisammin lähtövalmiiksi kuin muutkaan,
sillä he olivat molemmat sangen heikkoja verkonvetäjiä, etenkin jyrkän
ja korkean aallokon heitellessä haapiota. Niinpä heidän purjeensa
avautui vasta samaan aikaan kuin toistenkin, ehkä vielä hiukan
myöhemmin. Koko Itäselkä vilkkui kuohuvia valkeita aaltoja ja valkeita
purjeita, jotka kilvan kiitivät maata kohti.
Maan lähellä alkoi hyökyaallokko käydä vaaralliseksi. Siitä syystä
purje toisensa jälkeen höllentyi pirkkelistään, lepatti ja hulmusi
hetken ja kääriytyi sitten mastoa vasten, jolloin haapioista pistettiin
ulos airoja ja alettiin lähestyä rantaa viisaasti ja varovasti,
huovaten ja soutaen -- huovaten kaatuvien kertalaineiden, hyökyjen
kohdalla, ja soutaen hampaat irvissä ja käsivarret jännittyneinä kaikin
voimin kertalaineiden välillä.
Muiden purjeiden tehdessä kunniaa merelle ja myrskylle, kohottautui
Mikkokin, joka istui keskipiitalla, seisaalleen ja tarttui pirkkelin
kantaan, höllentääkseen sitä ja kootakseen ja kääriäkseen purjeen.
-- Mitäs sä mies ajattelet? Pysy alallas!, huusi Juuso.
-- Olek'sä hullu! Tottahan meidän on otettava seilit pois, niinkuin
ovat tehneet toisetkin. Muuten uppoamme.
-- Uppoamme! Sinusta ja minusta ei olisi mitään vahinkoa vaikka
uppoisimmekin! Meistä ei kerrassaan olisi mitään vahinkoa.
-- Mennään airoilla maalle kuten muutkin! Minä en halua upota.
Mikko yritti taas tarttua pirkkelin kantaan, mutta silloin Juuso
sieppasi edestään jalanpuun, kohotti sen ilmaan ja huusi:
-- Pohjalle istumaan -- koira -- tai lyön kallosi halki!
Seisaallaan perää pitäen Juuso ohjasi vasemmalla kädellään, jalanpuu
kaiken aikaa lyömävalmiina oikeassa kädessä. Venhe kiiti natisten
ja rusahdellen ja vältellen kuohuja sekä lensi täydessä vauhdissa
enemmän kuin puoli pituuttaan teloille, pisarankaan vettä pääsemättä
yli partaan. Kuivin jaloin harppasivat miehet maalle ja alkoivat vetää
kelan ja taljojen avulla haapiota ylemmäksi. Sitä tehtäessä sanoi Juuso
nauraen:
-- Siinä oli nyt se sinun uppoamisesi!
-- No, tällä kertaa nyt päästiin maalle kuin onnen kaupalla! Mutta ehkä
jo seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla uppoaisimme, ja koska
ihminen voi kuolla helpommallakin tavalla, niin minä en halua hukkua,
joten siitä syystä tämä oli nyt viimeinen kerta kun minä läksin sinun,
hullupäisen kanssa verkoille.
Mikko ennätti kuitenkin aina joka kerta leppyä jälleen ennen iltaa.
Nytkin hän tuli jo siinä neljättä käydessä Juuson luo ja sanoi:
"Lähtäänkös tänään verkkoja kivimään?" -- johon Juuso vastasi, joka
kerta hänkin samoilla sanoilla: "Lähtään vain, johan tuo on aikakin!"
-- Paitsi leppymistä oli Mikon tuloon toinenkin syy. Näitä kahta
vanhusta nimittäin sitoi toisiinsa ankara pakko ja välttämättömyys:
heillä ei ollut muuta valittavaa kuin joko käydä kahden verkoilla, tai
olla käymättä kokonaan.
Näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jotka Juuso on asunut yksinään,
on hän koristanut tupansa omalla tavallaan.
Permannon hän siveli ensin sinisen harmaaksi yliyltäänsä. Sitten hän
jakoi sen kahteen osaan, sivellen ovensuunpuoleisen osan permantoa
mustanharmaaksi, sinertäväksi. Tumman ja vaalean värin rajan hän
muodosti voimakkaiksi aaltoviivoiksi. Tumma oli merta ja vaalea
taivasta. Kun sitten kaikki muu oli kuivanut, hän kuvasi aalloille
toista syltä pitkän jaalan, jonka runko oli musta ja purjeet
punaisenruskeat. Se purjehti täysin purjein ja sen kahvelin alla sekä
molemmissa mastonnokissa hulmusi lippu, keulan edessä kuohui valkea
hyöky, ja peräkasassa näkyi jaalan nimi "Vesa".
Uuni oli koristeltu mustalla ja punaisella värillä, ikkunanpielet
olivat punaiset, kehykset mustat ja seiniä peitti harmaa paperi.
Tuvassa oli, paitsi muita huonekaluja, kaksi ehjää vanhanaikaista
keinutuolia. Ne olivat aina rinnakkain, selin merenpuoleisiin
ikkunoihin. Toisessa istui Juuso usein pitkät ajat ja tupakoi, toisessa
ei istunut kukaan koskaan. Ja jos vieras yritti kävellä sitä kohti,
kiepsahti Juuso omastaan ylös, istutti vieraansa siihen ja istuutui
itse muualle. Toisen keinutuolin piti olla tyhjänä, eli paremmin:
siihen ei saanut istua.
Tästä salaperäisestä tyhjästä keinutuolista liikkui kylällä mitä
erilaisimpia huhuja ja selityksiä. Eräät pojat vakuuttivat tietävänsä
jotain: he olivat muka eräänä syksynä, pimeänä sunnuntai-iltana,
hiipineet Juuson ikkunan taa ja kurkistelleet salaa sisään, jolloin
olivat nähneet Juuson istuvan yksinään omassa keinutuolissaan,
tupakoivan, puhelevan, naurahtelevan ja nyykäyttelevän päätään toiseen
keinutuoliin päin, ikäänkuin hän olisi ollut jostain varsin hyvillään,
mutta toinen tuoli Juuson vieressä oikealla olikin ollut tyhjä. Siinä
ei istunut kukaan.
Peräseinällä, merenpuoleisten ikkunain välillä, on iso, korkea peili.
Siinä on hiottu lasi ja kehykset mahonkia.
Pysähtyessään tämän peilin eteen, huomaa katsoja, ettei siitä voinut
nähdä omia silmiään. Sille korkeudelle näet oli yli peilin naulattu
lauta. Juuso ei tahtonut nähdä silmiään, mutta ajaessaan partaa kerran
viikossa oli peili välttämätön. Hän on naulannut siihen tuon laudan
senvuoksi, ettei hän näkisi peilissä silmiään. Se on entinen "Vesan"
nimilauta. Jaalan nimen alle on siihen leikattu kirjoitus: "Jesus elää".
Nimilaudan otti Juuso irti jaalastaan jo kauan sitten, heti erakoksi
ruvetessaan, lähes kaksikymmentä vuotta takaperin.
Joka kerta peilin eteen tullessaan hän muistaa koko "Vesan"
elämäkerran, senkin, kuinka hän kerran meni sen kannelle kirves kädessä
alkaakseen hajottaa sitä polttopuiksi. Hän istui ensin kauan aikaa
kajuutan katolla, tupakoi ja mietti, mistä kohdalta hän hajoittamisen
alkaisi.
No mastoista tietysti!
Hän lähestyi perämaston oikeanpuoleista vanttia ja oli juuri
lyömäisillään vantin poikki, kun hän oli yht'äkkiä huomaavinaan että
jaala eli vielä, eikä lyönytkään. Nimilaudan hän kuitenkin irroitti,
toi sisään ja naulasi sen peilin yli. Erään kerran myöhemmin hän
kaiversi siihen tuon lisäkirjoituksen.
Kului monta vuotta.
Aina silloin tällöin hän kävi koputtelemassa jaalaansa. Se pehmeni
vuosi vuodelta pehmeämmäksi, ja kun hän taas eräänä syksynä, kun
sitä koputteli, oli huomaavinaan, että nyt olivat jo henki ja sielu
jättäneet jaalan niin rohkeasti hän silloin löi kirveensä ruumiiseen,
pilkkoen sen viikossa polttopuikseen.
Se oli "Vesan" loppu.
Juuson kesähommiin kuului perunamaan hoito. Hän oli nimittäin
itse raivannut pihamaan eteläreunalle, jyrkän kallion alle oman
perunamaan. Se oli seitsemän syltä pitkä ja kolme syltä leveä. Sen
aitana oli yhdellä sivulla tuo kallio, muilla sivuilla pylväiden
varaan pingoitettuja terästankoja, joita sai yllin kyllin purkamalla
laivarikkopaikoilta teräsköysiä. Perunamaa tuotti hänelle paljon
hommaa: keväällä se oli kuokittava ja sonnitettava, sitten kylvettävä
perunat, mullattava varsia ja niin poispäin. Siitä oli alituista huolta!
Erikoista iloa ja monta juhlallista hetkeä on Juusolle tuottanut
sanotun perunamaan eteläpuolelta kohoavalle vuoren kukkulalle
pystytetty masto, jossa on raakapuu lähellä huippua.
Vuorelta on hyvä näköala merelle, alas rantaan ja satamaan, joka kyllä
on itäänpäin suojaton, mutta muilla tuulilla enemmän tai vähemmän
suojattu.
Maston on Juuso itse pystyttänyt. Teräsvanttien avulla se seisoo
vakavana missä myrskyssä hyvänsä.
Sen raa'an nokkiin menee lippuliina, molempiin erikseen. Juusolla on
täydellinen kokoelma merkinantolippuja, jotka ovat peräisin jostain
laivarikosta ja hän on järjestänyt niin, että kun hän veitsellä
napsauttaa poikki hienon purjelangan, hulmahtavat merkkiliput molempiin
raa'an nokkiin yhtäaikaa ja silmänräpäyksessä. Lippuliinassa on
nimittäin lyijypaino, molemmissa erikseen. Nämä lyijypainot ovat
ylhäällä raa'an nokissa milloin liput ovat alhaalla, ja purjelangalla
ovat lippuliinat köytetyt alhaalla samaan kohtaan kiinni. Kun
purjelanka napsautetaan veitsellä poikki, putoavat painot alas ja
vetävät samalla liput ylös. Niin yksinkertaista se on! Jos kylän eteen
ankkuroi sota- tai huvialus -- mikä tapahtuu peräti harvoin -- silloin
leikkaa Juuso purjelangan poikki juuri sillä hetkellä, jolloin alus
pudottaa ankkurinsa. Liput hulmahtavat ylös tuuleen ja samalla kuuluu
kuusi revolverin laukausta tulijan kunniaksi.
Tänään, jolloin Mikko kävi puhumassa Juusolle unestaan ja häntä
varoittamassa, hommailee Juuso Mikon mentyä illalla perunamaallaan,
leikellen poikki perunanvarsia, koska hän on kuullut, että jos perunan
varret leikataan, kasvaa enemmän juurta. Juuso tahtoo koettaa, onko
siinä perää.
Oikaistessaan selkäänsä ja silmätessään merelle näkee hän ison,
kauniin huvijahdin luovivan lahteen. "Hitto ties! Oli vähällä päästä
varkain ankkuriin!" sähähtää Juuso puoliääneen, rientää tupaan ja
ottaa sieltä suuren revolverin, jonka kuula on sakarisormen paksuinen.
Tämä revolveri on hänellä säilynyt salakuljetusajoilta, ja oli hänellä
myöskin kaikkiaan neljä laatikkoa tuon revolverinsa panoksia, joista
vielä nytkin on toista laatikkoa jälellä.
Juuso koettaa, onko puukko tupessa ja lähtee sitten kiipeämään
vuorelle, jossa kaikki muu on kunnossa. Hän asettuu maston juurelle
veitsi valmiina purjelangan päällä ja revolveri laukaisuvalmiina.
Nyt!
Ketju helisee alhaalla lahdella, ja samassa hulmahtavat merkkiliput
ylös raa'annokkiin kalliolla ja kuuluu kuusi revolverinlaukausta, jotka
kaiuttavat vuoria, ja kaikki kylän koirat alkavat haukkua ja ulvoa.
Niin tapahtuu aina joka kerta, milloin sotalaiva tai huvialus ankkuroi
lahdelle.
Sen jälkeen virittää Juuso jälleen huolellisesti lipunnostolaitteensa,
ja tarkastettuaan että kaikki on kunnossa hän laskeutuu alas, vie
revolverin tupaan omaan naulaansa ja menee perunamaalle jatkamaan
työtään.
Lieneekö Juuso tunnin vai puoli tuntia siinä aherrellut ja kyykkinyt,
kun hän on kuulevinaan pihalta vierasta puhetta. Hän kääntyy,
kohottautuu katsomaan ja näkee pihalla kaksi outoa nuorta herraa, jotka
huomaavat myös Juuson, lähestyvät häntä, kättelevät, tervehtivät ja
sanovat:
-- Me etsimme Juoseppi Heikkilää. Voisitteko neuvoa meille, missä hänet
tapaisimme.
-- Minä se tässä juuri olen se jota etsitte.
-- Niinkö! No, sepä sattui hyvin! Me olemme Haminasta teidän veljenne
poikia. -- Mitä sedälle kuuluu?
-- Mitäpäs minulle! Pois olis vaan jo aika lähteä minunkin, mutta ei
vielä oteta. Se jota olen odottanut, ei vaan kuulu. Kuolema viipyy ja
viipyy -- on muka niin paljon työtä muualla.
-- Meidän isämmekin on kuollut. On kai setä siitä kuullut?
-- Kuulinhan minä sen. Taisi saada huonon lopun?
-- Paranteli pakottavaa hammastaan karbolihapolla ja sai myrkytyksen.
-- Niin niin. Yksi otetaan yhdellä tavalla, toinen toisella.
-- Isävainaja mainitsi loppuhetkinään, että meidän olisi joskus käytävä
setää katsomassa ja ottamassa selvä, puuttuuko sedältä mitään sekä
antamassa rahaa aina määräajoin niin paljon kuin setä tarvitsee. Sitä
varten me nyt olemme tänne tulleet.
-- Turha matka se sitten oli. Älkää sitä varten tulko koskaan. En minä
ole minkään puutteessa. Minä tulen hyvin toimeen. Muilla asioilla
voitte kyllä täällä käydä, jos teitä huvittaa, mutta älkää pitäkö surua
rahasta tai muusta senkaltaisesta. Minulla on kaikkea yllin kyllin.
-- Meillä on täällä mukanamme setää varten yksi viskipullo --
tuomisiksi. Ainakin voi setä sen meiltä ottaa.
-- No, se kyllä käy. Viskipullo ei ole mitään sellaista, mitä ei toinen
voisi ottaa toiselta. Kiitos vaan!
Pojat katselivat pihaa eri puolilta. Nähdessään aitanovien päällä
laivojen nimilautoja, huudahti nuorempi pojista: "Kuinka jännittävää
olisi kuulla noiden kaikkien historiat!"
Tultiin eräänkin aitan luo, jonka päätyseinään oli tervalla piirretty
noin puolen sylen korkuisilla kirjaimilla:
_Piru_.
Pojat kysyivät, mitä se merkitsee.
-- Mitä lienee tullut kirjoitelluksi -- ennen nuorempana. Kun vanhemmat
ihmiset kertoivat, että siinä olisi joskus asunut piru, niin minä otin
kerran ja tervasin siihen sen oman nimen, jotta osaisi mennä sinne
minne pitääkin, eikä tulisi ihmisten asuntoon. He he! Uskoivat ennen,
että on piru. -- Pyytäisinhän minä teidät sisällekin matalaiseen
majaani, mutta on jo näin myöhä, ja kun sattui vielä niin hullusti,
ettei ole teetä eikä sokeria kotona, ja puotikin on jo kiinni.
-- Ei sedän tarvitse mistään huolehtia. Ei meillä ole aikaakaan nyt
tämän enempää. Me olemme matkalla Narvaan ja sieltä Viipuriin.
Juuso saattoi veljenpoikiaan rantaan ja meni sitten tupaansa. Siellä
hän asettui näköputkellaan tähystelemään veljenpoikiensa lähtöä ja
havaitsi ilokseen, että purjeet nousivat oikealla tavalla ylös ja
lähtö tapahtui merimiesten tapaan. Siitä hän oli iloinen. Hän katseli
niin kauan kuin purjeen kasaakaan näkyi. Silloin jo kesäillan hämärä
peitti meren. Siinä istuessaan ja katsellessaan hän muisteli poikien
käyntiä ja erikoisesti huvitti häntä se seikka, että pojat huomasivat
sen "pirun". Juusolle tuli tätä ajatellessaan halu lähteä käymään
siinä pirun aitassa. Hän kyllä tiesi, mitä siellä on, mutta meni
kuitenkin, avasi oven ja katseli sisälle. Siinä oli eräällä laatikolla
kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet hänen isälleen. Juuso otti niistä
esille päällimmäisen, avasi sen auki. Sen välistä hän löysi kirjeen,
Anterus-vainajan ruskettuneen kirjeen, joka kuului:
Rakkaat vanhemmat!
Toivotan Teille Jumalan rauhaa ja onnellista joulua sinne
kaikille omaisille.
Täällä sitä kaupungissa on aina niin kiire, ettei jouda
kirjoittamaankaan niin usein kuin haluttaisi.
Mitä isä meinaa niiden rahojen kanssa, joita siellä kotona
lienee taas kymmenkunta tuhatta? Eikös se ole huono pankki
se oma puinen kaappi. Palaa vielä jonain kauniina yönä tai
päivänä, ja siinä menivät vuosien säästöt. Minä tiedän paljon
viisaamman ja varmemman keinon. Minulla näet on täällä pankissa
niin sanottu juokseva tili. Sinne saa panna rahaa kuinka paljon
haluttaa ja siinähän tuota olisi tilaa isänkin rahoille. Pois saa
milloin haluttaa, vaikka samana päivänä kuin on sinne tuonut!
Isän olisi nyt viisainta heti tuoda tai lähettää tänne minun
juoksevalle tililleni pankkiin kaikki liikenevät rahansa. Saa
niistä korkoakin. Minä takaan, että kuusi prosenttia ainakin saa.
Ja mitä ne veljeni vaimon Eupenkaan rahat tekevät joutilaina
makaamassa siellä isän kaapin laatikossa. Sopisi panna vain nekin
tulemaan samalle tilille, niin pääsisi isä rauhaan niidenkin
hoitamisesta, ja Juusohan ne joskus kuitenkin juo.
Herran rauha olkoon kanssanne!
Anterus Heikkilä.
Juuson sormet vapisivat niin, että kirje putosi hänen käsistään pari
kertaa peräkkäin. Hänen oikea käsivartensa nytkähteli ja heilahteli
vastoin hänen tahtoansa.
-- Siinä näet, velimiesvainaja! Vielä kuoltuasikin omat paperisi
todistavat sinua vastaan!
Hän meni tupaan, sytytti lampun, peitti ikkunat huolellisesti, otti
ryypyn viskipullosta, kävi keinutuoliin istumaan, nousi ylös, käveli
sinne ja tänne ja huudahteli ääneen: "Voi sinä kurja petturi ja varas!"
Sitten hän rupesi kirjoittamaan kirjettä veljensä pojille. Siitä tuli
pitkä kirje. Hän kirjoitti monta tuntia. Lainaamme tähän siitä vain
muutamia lauseita:
"Rakkaat veljenpoikani!
Kun te tänään illan suulla olitte täällä, teki mieleni jutella
koko sukumme historia teille, koska näytitte kelpo miehiltä
ja hyviltä ihmisiltä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa, aamuun
asti ainakin, eikä tullut silloin sanojakaan suuhuni, mutta
nyt alkoivat kaikki entiset asiat päässäni elää ja minä tahdon
piirtää näille paperiarkeille rehellisesti kuin Jumalan
tuomioistuimen edessä kaikki asiat täydessä valkeudessa,
salaamatta kamalimpiakaan tapauksia ja niitäkään, jotka koskevat
teidän isävainajaanne -- --?
Näin olen parisen vuosikymmentä elänyt kuin maallisessa
helvetissä -- ulkonaisesti katsoen. Veljeni ryösti minun
osuuteni isän perinnöstä ja lisäksi vaimoni Eupen perintörahat,
niinkuin näkyy velivainajan isälleni kirjoittamasta kirjeestä.
Tämä kirje, ihme kyllä, löytyi vasta tänään, ja se on nyt tässä
minun pöydälläni ja minä panen sen tähän mukaan teidänkin
luettavaksenne. Minä en vaadi teiltä takaisin rahojani sillä
enhän minä niillä rahoilla voisi ostaa menetettyä perheonneani,
tehdä tytärtäni jälleen eläväksi, itseäni ja vaimoani nuoreksi.
Te ette siis voisi rahallanne tehdä minua onnellisemmaksi kuin
olen. Minä en ole ketään pettänyt, en keneltäkään ottanut
vääryydellä mitään, en ketään murhannut enkä onnettomaksi
saattanut, ja vaikka minulla ei ole nykyjään leipää eikä
särvintä, ei teetä, ei kahvia, ei sokeria, ei muuta öljyä
kuin mikä lampussa paraikaa vielä on, ei rahaa eikä tietoa
mistään elämisen tarpeista -- ei lapsia eikä vaimoa -- niin
tunnen minä niin syvää _Onnea_, etteivät kaiken maailman meret
kykenisi sitä peittämään, ja siitä syystä en minä tarkoita pahaa
velivainajalleni enkä teille hänen jälkeläisilleen, vaikka
olenkin tämän testamenttini kirjoittanut. Minä olen oikea onnen
poika!"
Sitten Juuso lopetti kirjoittamisen. Hän valmistautui makuulle, mutta
muisti kirjoitukseninnossa unohtuneen viskipullonsa ja ryyppäsi siitä
kerran ja toisen. Se tuntui tekevän hyvää ja hän nosti vuoteensa
viereen tuolin, jolle asetti viskipullon niin, että se oli hänen
loikoessaan käden ulottuvilla. Hän jätti lampun palamaan. Kaikki tuntui
hyvältä.
* * * * *
Sinä yönä ei oltu verkoilla, ja Euppe ja Miinakin makasivat kotona.
Aamulla varhain heräsi Euppe. Hän tunsi huoneissa lampun savun hajua
ja muisti, ettei ainakaan hänen ja Miinan lamppu ollut savunnut siinä
lyhyessä ajassa, minkä he ennen makuulle menoaan tulta tarvitsivat.
Miina heräsi heti sen jälkeen ja tunsi niinikään lampunsavun hajua,
meni keittiöön ja kysyi äidiltään:
-- Mistähän tätä lampunsavua on tullut?
-- Luultavasti isän puolelta.
Oli aamiaisen aika.
Ulkona liikkuessaan oli Miina huomannut, että isän huoneen ikkunat ovat
yhä peitetyt, vaikka hän tavallisesti, vanhojen ihmisten tapaan nousi
ylös varhain.
Miina päätteli, että isä varmaan on kovasti sairaana.
Hän meni äitinsä luo.
-- Isä taitaa olla kipeä. Meidän on mentävä katsomaan.
-- Mene yksinäsi!
-- Äidin on tultava myös. Minua peloittaa.
Ovet Juuson puolelle eivät olleet koskaan lukossa. Euppe ja Miina
pääsivät siis helposti sisään.
Kun ikkunat olivat peitetyt, oli huone hämärä. Lamppu paloi vielä
pöydällä. Se savusi hiljakseen.
Juuso nähtiin makaavan vuoteessaan kädet ristissä yli rinnan. Hänen
kasvoillaan oli autuas hymy.
Huoneessa oli viskinhajua.
Euppe huomasi viskipullon ja sanoi:
-- Humalassa makaa joutava, ja on jättänyt lampun palamaan koko yöksi.
Onpas sillä nyt rahaa!
Miina oli ennättänyt sillä aikaa isänsä vuoteelle. Hän ravisteli isää,
mutta huomasi pian, ettei tämä enää elänyt.
-- Herra Jumala! Isähän on kuollut!
Euppe tuli tarkastamaan miestään.
-- Juonut on joutava itsensä kuoliaaksi. Voi sinä kurja!
-- Älä rakas äiti sano isästä enää sillä tavalla! Isähän on kuollut.
-- Sanon minä!
Euppe oli jo ennättänyt Juuson kaapille ja laatikoille ja tarkastanut
kaikki kukkarot ja taskut eikä ollut löytänyt penniäkään rahaa. Sen
huomion tehtyään hän alkoi valittaa kovalla äänellä:
-- Voi rakas Miina tyttöseni! Mihin me nyt joudutaan tämän kanssa! Ei
niin pennin pyöryläistä missään! Ei niin pennin pyöryläistä! Millä me
hänet hautaamme? Pitääkö meidän nyt tähänkin pyytää enoilta rahaa!
Olisi uponnut vaikka mereen, ettei olisi joutunut meidän harmiksemme!
Miina oli polvillaan isänsä vuoteen vieressä, pää painuneena isän
liikkumattomalle rinnalle ja itki.
-- Älä rakas äiti haasta sillä tavalla, rukoili Miina, isähän on
kuollut!
-- Älä haasta! Kelpaa niin sanoa sinun, jonka ei tarvitse tietää, millä
rahoilla ruumis hautaan saadaan!
Euppe huiski sinne ja tänne. Hän oli avannut ikkunat ja sammuttanut
lampun. Tupa oli valoisa.
Euppe säpsähti huomatessaan, ettei liedellä oltu keitetty pitkään
aikaan. Hän muisti huomanneensakin, ettei pitkiin aikoihin ollut
noussut savua Juuson puolelta.
Hän tarkasti kellarit ja aitat. Ei mitään missään, ei perunoita, ei
silakoita, ei leipää, ei kerrassaan mitään.
Hän saapui hengästyneenä sisään. -- Hän oli vanhetessaan lihonut ja
hengästyi peräti vähästä, jo keittiön portaita noustessaankin, entä
sitten näin paljosta juoksusta! Hän löysi Miinan yhä äänettömänä
itkemässä ja purskahti nyt itkuun itsekin.
-- Voi hyvä Jumala! Isällä ei ole ollut mitä syödä! Voi hyvä Jumala!
Isä on kuollut nälkään!
Hänen huomionsa kiintyi pöydällä oleviin papereihin. Hän luki ne
ahmien. Sitten hän kumartui pöytää vasten, itki ääneen ja huusi:
-- Voi hyvä Jumala! Enhän minä sitä tiennyt! Voi hyvä Jumala! Voi hyvä
Jumala!
Vähitellen hiljeni hänen äänensä ja sammui lopulta kokonaan.
Kun äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus nousi Miina ja meni puhuttelemaan
äitiään. Hän kysyi: "Äiti, mikä sinun on?" -- mutta huomasi, ettei äiti
ei enää hengittänyt -- hän oli jättänyt tämän maailman.