EUPPE.

Neljä vuotta on kulunut.

Tällä aikaa on Juuso menestynyt hyvin. Hän on ansainnut paljon rahaa,

mutta on myöskin sitä runsaammin menettänyt, sillä hän on yltynyt

entistä enemmän juomaan, jonka vuoksi hän on viime aikoina tuonut

kotiin paljon vähemmän kuin ennen. Hän on liikkeellä varhaisesta

keväästä myöhään syksyyn. Heinäkuun puolivälissä hän kuitenkin aina

säännöllisesti on pari viikkoa kotona. Silloin vedetään jaala maalle,

se raapataan sisältä ja ulkoa sekä tervataan ja maalataan uudestaan.

Mastot ja muut purjepuut raapataan myös huolellisesti ja sivellään

hylkeenrasvaöljyllä.

Keväällä Juuso lähtee jaaloineen jo jäiden sekaan. Ensimmäiset retket

keväällä ovatkin tuottavampia kuin matkat keskikesän aikaan, jolloin

valoisat yöt ja kauniit ilmat ovat haittana. Kaikkein tuottavimpia

ovat kuitenkin loka- marras- ja joulukuu. Kerran, saavuttuaan jouluksi

kotiin, Juuso puheli siitä seikasta miehille rannassa ja sanoi: "Muita

kuukausia ei almanakassa tarvitsisi ollakaan!"

Syksyisin ei Juuso koskaan tullut kotiin ennenkuin juuri päivää tai

useinkin vasta vain muutamia tunteja ennen meren jäätymistä. Monasti

oli jo merenpinta täynnä lumisohjua, joka teki aallon raskaaksi

ja voimakkaaksi. Viimeisen paluunsa kotiin hän tavallisesti teki

koillistuulella, läpi hyytävän meripöllyn. Tavallisesti meni sitten

meri jäähän jo seuraavana, tai ainakin sitä seuraavana päivänä.

Toiset jaalat olivat useimmiten jo silloin kaikki talviteloillaan, ja

kun miehet jonain joulukuun aamuna seisoskelivat jonkin ranta-aitan

tai saraimen varjossa, jolloin kylmä koillisviima puhalsi, meripölly

liiteli sen mukana ja aaltojen hyrskyt jäädyttelivät alempia teloja,

rantakiviä ja kallioita ja jolloin näköala merellepäin supistui enää

vain muutamiin kymmeniin syliin, voi joku heistä lopettaa äänettömän

jörötyksen lausahtamalla piippunsa ohi:

-- Tämä on jo kolmas meripölly tänä syksynä. Eiköhän tuo jo ala

jäädyttää merta?, johon toinen, viitsimättä hänkään ottaa piippua

suustaan -- kädet olivat niin mukavasti lyhyen turkin taskuissa --

vastaa:

-- Jokos Hinterikin Juuso sitten on tullut kotiin?

-- Ei kuulu vielä tulleen.

-- No, älä sitten puhu mitään jäätymisestä! Eivät ne enää tähän

maailmanaikaan sellaiset vanhojen merkit kuin meripöllyt ja muut pidä

kutiaan. Hinterikin Juosepista nyt kaikki riippuu! Sitä se nyt seuraa

jääkin, eikä suinkaan meripöllyä. Luulek'sä, että meri jäätyy ennenkuin

Hinterikin Juoseppi ennättää kotiin! Nyt ovat toiset merkit, ek'sä

sitä ymmärrä! Kun jonain kauniina päivänä näet meripöllyn katoavan ja

huomaat merellä jaalan, jota et vielä äsken meripöllyltä eroittanut,

täysin purjein, keula vaahtoavana, tulevan kotiinpäin, niin voit

arvata, että se on Hinterikin Juoseppi. Ja silloin vasta -- ei ennen --

sanotaan: "Nyt tyyntyy ja tulee talvi." -- Eivätkä ne jäät keväälläkään

taas ota oikein meressä sulaakseen, ennenkuin Hinterikin Juoseppi

ennättää jaaloineen sinne sekaan. Mutta silloinpas heti ne alkavat

sulaa ja hävitä. Sillä on hyvä onni, tällä Hinterikin Juosepilla.

Harvoin se joutuu tullimiestenkään kanssa yhteen, ja jos sattuukin,

niin aina hän selviää niistä ilman käräjiä.

-- Se antaa rahaa tullimiehille.

-- Sitä minä en usko.

-- Usko tai ole uskomatta, ei se asiaa muuta. Minä tunnen sellaisen

miehen, joka on itse nähnyt, kun Juoseppi kerran Viron reisun aikana

antoi kaksi tuhatta Kipuna-Syökärille.

-- Sinun luullaksesi Juoseppi varmaan antaa rahaa merellekin, sanoen:

Älä hyvä meri jäädy vielä, ennenkuin saan tämän jaalankantamuksen

turvaan! Hö-hö-hö!

Ja koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.

-- Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä

aikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan

tuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten

noudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain

konstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin

sielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!

* * * * *

Mikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson

uskollisena seuralaisena loppuun asti -- nimittäin tämän kuolemaan

saakka.

Sepän Jere sen sijaan on jättänyt "Vesan" -- eikä ainoastaan "Vesaa",

vaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet

on viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet

tavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä

merimiesajaltaan.

-- Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere

huudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:

-- Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia

luntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä

sietämättömäksi...

-- No?!

-- Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut

skanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.

-- Hahahaha!

-- Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan

jäälautalla monia vuorokausia -- ja se oli vähän ikävänpuoleista

hommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin

luntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä,

pakkasessa ja lumipyryssä. -- Minä jätin sen homman tuhmemmille

miehille. -- Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta

kun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut

seilaamaan yksimastoisessa, ja kun -- ajatelkaa! -- kuuden kuukauden

perästä oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan

tullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja

karkasin. Nyt sitten olen tässä. -- No, kippis pojat!

Yksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin

päässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä,

soikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä

loistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta

palveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen

keväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin

elämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin

"Yksmastoinen".

Eskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet:

kesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa

kotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan

hylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin

Mikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän

toisella hevosella jäisin yli meren.

* * * * *

On myöhä syksy, joulunalusviikko, vuonna kahdeksantoistasataa ja kaksi

kahdeksatta.

Puhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan

meripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta

nähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa

syntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy

näkymättömiin meripöllyn taakse.

Juuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan

pilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua,

jota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon

veljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso

ennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse

uneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen

lakki.

Alhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista.

Juuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea

sekä että "ei tämä elämä ala olla minkään arvoista".

-- Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla

kylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää

takaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne

maan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä

kalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään.

Sitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet

kyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! --

Alamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!

-- Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä.

Sinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni

sinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.

-- Sehän ei ole niin yksinkertaista.

-- Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!

Tästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.

Vähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:

-- Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä!

Katsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat

jo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet -- mutta kuka ne sinulta perii,

sitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.

-- Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on

velikin, Anterus nimittäin.

-- No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa -- osa se on

sinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa

kaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin.

Anterus -- mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane

pahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa

on! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. -- Jos minä olisin isäsi, niin

kirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: "Koska poikani Anterus ei

ole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut

taloon muuta kuin harmia..."

-- Soo! Mitä harmia?

-- ... "muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken

ikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan

ja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni". -- No niin. -- Niin

minä kirjoittaisin. -- Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä,

mutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän

hän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita.

Ääneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on

ensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. --

Harmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka "surua", sillä kyllä kai

äidilläsi on Anteruksesta surua ollut!

-- Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit -- jos osaisit ja ne sinun

tehtäviksesi jätettäisiin.

-- Piru vie! Minä sinun sijassasi vaatisin juuri sellaisen testamentin.

-- Älkäämme nyt puhuko siitä! Sen sijaan voisit jo vihdoin ilmoittaa,

kun kerran olet minulle viimeaikoina niin kiivaasti eukkoa tyrkyttänyt,

ketä sinä oikeastaan aiot minulle eukoksi tarjota. -- No, annas kuulua!

-- Olisihan tuo teidän entinen palveluspiikanne Santra komea ihminen ja

hyvä työntekijä, ja iloiset sillä on silmätkin sekä ruumiiltaan terve

ja norja...

-- Ei kelpaa! Muita!

-- Kerrotaan muuten, että sinä jo olet kosaissutkin sitä, mutta sait

rukkaset, ja siitä syystä Santra teiltä läksi.

-- Hahahahah! Johan sinä lörpötät kuin akat!

-- Akat!?

-- Niin niin.

-- No -- minä nyt annan sen sanan sinulle anteeksi. -- Vai akat!

-- Niin niin. Anna tulla muita vaalipappeja, niin äänestetään!

-- No -- onhan siinä sitten tuo naapurin Euppe.

-- Naapurin Euppe! Olek'sä ihan hullu!

-- Jaa -- jos et sinä häntä nai, niin nain minä!

-- Ha ha ha ha -- älähän uhkaile! Ei se tässä auta mitään!

Tämän keskustelun aikana oli Juuso loikoillut koijassaan ja Mikko

istunut lähellä kamiinaa keittämässä iltapäiväteetä. Juuso lopetti

keskustelun sanomalla Mikolle:

-- Lopeta jo nuo naimapuheesi, ja katso, eikö se tee jo ala valmistua!

-- Valmista on. Nouse vain juomaan! -- Kyllä minä puhemieheksi rupean.

Sano vain, milloin on tarvis, niin kyllä tämä poika on valmis sinulle

kosimaan vaikka omaa morsiantaan.

Mikko otti pöytäkaapista kolme mukia ja sokeriastian ja asetti ne

pöydälle, kaataen höyryävää teetä kuhunkin mukiin.

Vaikka kello olikin vasta kolme, alkoi meripöllyn vuoksi jo niin

hämärtää, että täytyi sytyttää rasvalamppu palamaan. Samoin sytytettiin

kompassilamppu peränpitäjää varten.

Tuntia myöhemmin selveni meripölly niin paljon, että voitiin nähdä oman

saaren loistot ja ohjata alus niiden johdolla satamaan.

Kosimisesta ei kuitenkaan tullut sinä talvena mitään.

Tansseissa Juuso kuitenkin kävi tavallista useammin ja tapasi niissä

Eupen joka kerta.

Eräänä iltana maaliskuun lopulla läksi Juuso tanssien päätyttyä

saattamaan Euppea kotiin.

Euppe sattui kävelemään yksin, joka oli harvinaista. Tavallisesti häntä

seurasi joukko poikia ja tyttöjä.

Kuu paistoi korkealla taivaalla.

Juuso joudutti askeleitaan, mutta Euppe joudutti myös -- hän jo miltei

juoksi.

-- Minne sinulla on kiire!, huusi Juuso.

-- Sinua pakoon -- hihihi, nauroi Euppe ja alkoikin tosissaan juosta.

Kilpajuoksu jatkui typö tyhjiä kujia pitkin Eupen kotiportille asti.

Siinä sai Juuso siepatuksi hänet kiinni ja he jäivät portille seisomaan

sylitysten.

Kovan juoksun vuoksi oli molempien hengitys nopeaa. Kului pitkä aika

ennenkuin kumpikaan alkoi puhua. Lopulta sanoi Euppe:

-- No?

-- Mitä no? kysyi Juuso.

-- Miltäs tuntuu?

-- Mikä?

-- No, tämä seisominen?

-- Sei-so-minen?

-- Niin niin. Tuntuuko mieleltäsi hyvältäkin?

-- Mitäs tuntumista tässä olisi?

-- Ihan turhan vuoksiko sinä sitten juoksitkin? Minä ajattelin, että

sinä et tee mitään, josta et hyödy.

-- Tuntumisen vuoksiko sinä itse sitten asetuit tähän seisomaan?

-- En.

-- No mitäs varten?

-- Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä

olen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.

-- Santran!

-- Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista.

Olen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran

kanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan --

Santra saattoi minua lähes puoli matkaa -- kerroin hänelle kuinka sinä

viikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei

sinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen,

rupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen

vallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä,

vaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle

jäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus -- Juuso!

-- Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole

toistemme kanssa mitään tekemistä. -- Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä

ihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista

edellisistä.

-- Puhutko totta?

-- Puhun, puhun!

-- Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä

talvena muuttunut iloisemmaksi kuin ennen -- minun ansiotaniko lie

vai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa,

saadakseni selville hänen suhteensa sinuun.

-- Millä oikeudella?

-- Elämisen ja olemisen oikeudella! -- Hän tunnusti minulle kaikki.

-- Kaikki?

-- Niin -- kaikki. No, taaskin sinä hätkähdit, ja kuitenkin sanoit

äsken, ettei sinulla ole mitään tekemistä Santran kanssa.

-- Mitä hän tunnusti? Sano!

-- Hän itki.

-- Eihän se ole mikään tunnustus.

-- Vai ei ole! Hänellä siis sinun luullaksesi olisi kyllä ollut

puhuttavaakin -- soo'o! No, koska en saanut kuulla sitä Santralta,

haluaisin nyt kaiken -- kai-ken -- kuuletko! -- kai-ken!! -- kuulla

sinulta itseltäsi, muuten saa meidän väliltämme kaikki loppua tähän. --

No?

Juuso tunsi Eupen lämpöisen vartalon nojaavan itseään vasten ja kuuli

korvassaan Eupen kuiskauksen:

-- Suutelitko sinä häntä?

-- En.

-- Suuteliko hän sinua?

-- Ei.

-- Onko se ihan varma?

-- On.

-- Vannotko sinä sen?

-- Vannon.

-- Te ette siis ole suudelleet toisianne?

-- Emme.

-- Hyvä on. Enempää en haluakaan tietää! Hyvää yötä! Hyvää yötä!

Eupen riistäytyessä äkkiä irti Juuso horjahti, ja ennenkuin Juuso

ennätti kunnolla selviytyä hämmästyksestään, hän jo kuuli oven

paukauksen ja samassa Euppe katosi Juuson näkyvistä.

Juuso seisoi vielä hetken aikaa odottelemassa, mutta kun ei enää mitään

kuulunut eikä näkynyt läksi hän kävelemään kotiansa kohti. Siellä

hän hiljaa hiipi vuoteeseensa, ja ennen nukkumistaan hänessä alkoi

vakaantua ajatus, että juuri Euppe, eikä kukaan muu, on hänelle sopiva.

* * * * *

Varsinainen kosinta tapahtui vasta seuraavana kesänä, syyspuolella,

elokuun loppupäivinä, eräänä myrskyisenä lauantai-iltana myöhään,

sangen omituisissa oloissa ja omituisella tavalla.

Juuson jaala oli ankkurissa kylän edustalla lähtövalmiina pitkälle

matkalle, Memeliin.

Länsimyrsky raivosi.

Vantit viheltelivät, vallit rapsuttelivat mastoa ja keulaan lotisi

maanalusvihurien räve. Jaala keinui ummikkaissa, jotka kiersivät maan

etelä- ja pohjoispään ympäri itäpuolelle.

Kajuutassa istui rasvalampun himmeässä valossa Juuso ja Mikko.

Kamiinassa paloi tuli, ja vettä kiehui kattilassa, josta mukit

aika-ajoin täytettiin ja veteen sekotettiin runsaasti sokeria ja

konjakkia.

Juuson oli vallannut ryyppytuuli, ja kun hän ei voinut ryypiskellä

kotonaan, kutsui hän luotettavimman toverinsa Mikon jaalaan kanssaan

ryypiskelemään.

Ilta oli jo kulunut kello yhteentoista.

Miehillä oli kolmannet mukit edessään. Silloin sanoi Mikko:

-- Sinä olet siis ajatellut sitä Euppea --?

-- Niin.

-- Joko olet kosinut?

-- En.

-- Etkö vielä?

-- En.

-- Hm. Eiköhän olisi parasta, että pyytäisit minua puhemieheksesi,

sillä ei siitä muuten mitään tule. Siltä se ainakin näyttää.

-- Johan minä olen pyytänytkin.

-- Niin, talvella, ja silloin kun menimme panemaan asiaa toimeen,

sanoit sinä Matsedän Jyrin portilla: 'Kuulkasta pojat! Ei mennä vielä.

Antaa asian ensin hautua!' -- Sinä olet koko riuska poika merellä,

mutta maalla niin saamarin nolo, etenkin naima-asioissa. Sinun pitäisi

todellakin tavata sellainen tyttö, joka kosisi sinua.

-- Niin sinunkin.

-- Se on ihan toinen asia.

-- No -- joko sinä olet kosinut?

-- Kyllä minä kosisin vaikka paikalla, mutta en ole löytänyt sopivaa

tyttöä --

-- ... joka sinua kosisi! Ha ha ha!

-- Älähän naura! Ei kosiminen ole leikin asia. Ennen minä teen mitä

muuta hyvänsä kuin kosin.

-- No -- siinähän sitä ollaan.

-- Mutta eri asia onkin kosia toisen puolesta. Ja juuri nyt tällä

hetkellä minä olen niin rohkea, että uskaltaisin kosia vaikka keisarin

tytärtä -- itsellenikin.

-- Nythän jo kaikki ovat makuulla.

-- Ei se mitään haittaa. Tyttöä voi kosia mihin vuorokauden aikaan

hyvänsä ja parhaiten juuri yöllä. Vanhuksia, tytön isää ja äitiä

nimittäin, pitäisi puhutella päivällä, mieluummin aamupäivällä,

ja katsoa, että nämä sattuvat olemaan hyvällä tuulella -- muussa

tapauksessa on asia lykättävä seuraavaan päivään.

-- Sinähän puhut aivan kuin kosiminen olisi sinulla ammattina.

-- Sehän se puhuu, joka ymmärtää. (Mikko koputti päätään sormellaan.)

Katsos, täällä näin, täällä on paljon ymmärrystä, vaikka se ei aina

kynttilän lailla loistakaan sen kansan valistamiseksi, joka sattuu

huoneessa olemaan. -- Jos tahdot että asiasta jotain kypsää koituu,

niin panen sen toimeksi heti. Euppe makaa vaateaitassaan ja siellä

voimme häntä tänä yönä puhutella niin, ettei kukaan muu siitä tiedä, ja

jos rukkasetkin saat, ei siitäkään saa kukaan vihiä. Se mikä kerran on

täällä minun päässäni, se siellä myös pysyy, tiedäthän sinä sen. Eikä

Eupella minun käsittääkseni ole mitään syytä antaa sinulle rukkasia.

Mistä hän paremmankaan saisi?, Saaren rikkain tyttö ja saaren rikkain

poika! Teistä tulisi todellakin sopiva pari. Jos Euppea kosisi joku

köyhä poika, vaikkapa nyt esimerkiksi Eskon Mikko, niin koko saari

huutaisi: 'Hööö, Eupen rahoja se kärkkyi!' Tai jos Hinterikin Juoseppi

kosisi jotain köyhää tyttöä, niin sanottaisiin: 'Hm, tyttö viekoitteli

sen pojan päästäkseen rikkaisiin naimisiin ja huolettomille päiville!'

-- No, sinullahan ovat kihlatavaratkin tuolla merimiesarkussasi!

-- Niin ovat.

-- Ja olet niitä siellä kuljettanut jo keväästä asti. Kyllä minä olen

hiukan katsellut sinun hommiasi, vaikka oletkin salaa häärinyt. -- No

-- mitäs siinä enää on miettimistä? Lähdetään heti!

-- Ei mennä vielä. Jätetään likemmä joulua.

-- Mitä se lykkäämisestä paranee? Miehellä on kaksi kovaa koettavaa

elämässään: kosiminen ja kuolema. Kuolemaa ei voi lykätä, kosimisen

voi, mutta molemmat ne ovat koettavat, siitä ei päästä mihinkään. Ei

se kosiminen siirtämisestä parane. Mitä aikaisemmin sen tekee, sitä

parempi. Tehtyhän se kuitenkin on ja sittenhän siitä pääsee rauhaan.

-- Ei mennä tänä iltana.

-- Mennään. Minä olen sitä mieltä, että nyt sitä vasta mennäänkin. Minä

olen tänä yönä niin saamarin hyvällä puhemiestuulella, etten taida enää

koskaan näin hyvälle tuulelle tulla.

-- No mennään sitten, mutta sinun vastuullasi ja jos pilaat asian, niin

minä kuritan sinut!

-- Kurita vaan!

-- Juodaan nyt ensin mukit tyhjiksi!

-- Juodaan vaan. -- No hei, onneksi olkoon!

-- Onnea tässä olisikin tarvis. Kippis!

Juuso otti arkustaan kaksi eriväristä silkkihuivia ja ison villaisen

saalin, kultasormuksen ja helmet sekä kääri ne huolellisesti pakettiin.

Sitten he läksivät maihin ja menivät Eupen aitan ovelle.

Kauan he saivat koputella ennenkuin aitasta kuului Eupen uninen ääni:

-- Kuka siellä on?

-- Me täällä -- Eskon Mikko ja minä.

-- Kuka minä. Juusoko?

-- Niin.

-- En minä laske teitä sisään. Ei teillä ole tänne mitään asiaa.

-- Olisi meillä asiaa, sanoi Juuso. -- Avaa nyt ovi! Meillä on tärkeää

asiaa.

-- Tärkeää!?

-- Niin.

-- No, tulkaa sitten huomenna. En minä nyt laske sisään, vaikka asia

olisi miten tärkeää tahansa.

-- Ei sitä voi jättää huomiseen.

-- Oletteko te humalassa?

-- Ei olla.

-- Ette ole?

-- Ei olla! Ei olla humalassa, ei olla, -- vakuutteli Mikko.

-- No odottakaa vähän aikaa, kunnes otan tulta.

-- Älä ota tulta, sanoi Mikko, näkyy kylään, kun ovi avataan.

-- Kuka nyt on näkemässä?

-- Ei sitä tiedä.

-- No, tulkaa sitten, mutta ette saa olla kauan. Toimittakaa asianne

nopeaan, minua nukuttaa.

Miehet menivät aittaan, ja kun ovi saatiin jälleen kiinni, sytytti

Euppe talikynttilän palamaan ja istuutui vuoteensa reunalle unisena,

saali harteillaan.

Juuso ja Mikko istuutuivat Euppea vastapäätä, eri vaatekirstulle

kumpainenkin.

Pitkään aikaan ei kukaan lausunut sanaakaan.

Kuului vain myrskyn tohina seinissä, nurkissa ja katossa sekä

läheisissä saarneissa ja omenapuissa, vuoroin vaimeten, vuoroin

koveten. Etäämpänä vonkui ja parahteli jokin tuuliviiri.

Juuso vilkaisi väliin Mikkoon, iskien vihaisena hänelle silmää, mutta

Mikko vaan ei saanut sanaa suustaan.

Lopulta alkoi Euppe puhua hiljaa ja miltei kuiskaten:

-- Mikä paketti tuolla Juusolla on kainalossaan?

-- Jaa, että mikä pakettiko? kysyi Juuso.

-- Niin. Sinullahan on siellä kainalossasi iso paketti.

-- Se on kihlapaketti.

-- Kihlapaketti!

-- Niin.

-- Kellekähän se on tarkoitettu?

-- Ei tässä ole lähdetty kulkemaan aitasta aittaan!

-- Siis minulleko?

-- Niin -- jos kelpaa.

-- No annahan kun ensin katson!

Juuso antoi paketin Eupelle, joka alkoi sitä availla sylissään.

-- Kaksi silkkiä! Voi kuinka kauniit! Voi kuinka kauniit!

Euppe koetteli molempia.

-- Nämä on varmaan hyvin kalliit? -- Ja saali! Niin lämmin ja kaunis!

-- Ja helmet! Voi hyvänen aika! Minulla ei tähän asti olekaan ollut

kunnon helmiä. -- Mistä sinä nämä kaikki olet ostanut?

-- Memelistä.

-- Sormus! Kultaa! -- Voi kulta rakas -- Juuso! Kultasormus! -- --

Mikko, mene sinä pois -- ja paikalla -- en minä voi kahta miestä ottaa!

Mikko meni, odottamatta toista käskyä. Tukala, hänen olikin ollut siinä

istua. Juuso sanoi hänen jälkeensä:

-- Tule aamulla meille, Mikko, niinkuin on puhuttu, ymmärrätkö?

-- Ymmärrän, ymmärrän! Hyvästi vaan!

* * * * *

Kello kahdeksan seuraavana aamuna -- silloin oli sunnuntai -- saapui

Mikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.

-- Hyvää huomenta taloon!

-- Jumal'antakoon! -- Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et

saanut sanaa suustasi.

-- Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni

alkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi

koko asian.

-- No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille.

Siellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan

vaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.

Euppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet

aittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili

tytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään

kammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti

miehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla

tavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen

haukotuksen lopulla tavallista kimakammin: "Hohhoijaa!" Sitten hän

sanoi:

-- Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!

Jyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko

asian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: "Jaaha,

jaaha -- vainiin, vainiin!" -- lausuen lopuksi:

-- Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava.

Kukin aikanaan, kukin aikanaan!

Juuso oli myöskin jo heti samana aamuna, ennen Mikon tuloa, kertonut

kosinnastaan vanhemmilleen. Hänenkin äitinsä oli tullut kyyneliin asti

liikutetuksi sekä sanellut: "Jo onkin aika saada miniä taloon, kun

minä olen käynyt näin vanhaksi ja olen näin heikko ja kivulloinen." --

Hänellä nimittäin oli vakava sydänvika -- niin olivat sanoneet lääkärit

sekä Haminassa että Loviisassa, samoin kuin Viron Rakveressakin. Hän

oli lihava ja hengästyi vähästä, maaten usein sairaana, vallan vuoteen

omana. -- Juuson isä taas oli heti ruvennut laskemaan, paljonko

Euppe toisi taloon rahaa -- paitsi vaatetavaraa -- sekä havainnut,

ettei ainakaan vähempää kuin seitsemäntuhatta. "No, se on hyvä se!

Ei tämän saaren tytöistä yksikään toinen toisi sitäkään. Parhaat

ehkä tuhannen tai pari! Sinulla on hyvä silmä raha-asioissa, Juuso,

-- mutta Anteruksella on vielä parempi: hän nai kokonaisen laivaston

kolmimastoja parkkilaivoja, kaupunkitalon ja maatilan! Siinä on poika,

se Anterus! -- No -- Jumalan siunausta toivotan sinullekin, poikani

Juoseppi!" -- Juhlallisemmissa tapauksissa nimitti isäukko Juusoa aina

Juosepiksi, ja siitä sai Juuso ymmärtää, että hän tällöin oli isälleen

mieliksi.

Kellon käydessä yhdeksää saapuivat Juuso ja Mikko Eupen kotiin, ja

heidät saatettiin heti itsensä Jyrin kammariin, jossa tämä istui

raamattuaan lukien.

-- Hyvää huomenta! lausuivat molemmat, niin Juuso kuin Mikko.

-- Jumal'antakoon, vastasi Jyri, ollen olevinaan kuin ei tietäisi koko

asiasta mitään. Jumal'antakoon, Jumal'antakoon! Mitäs sitä nuorille

miehille kuuluu?

-- Mitäpäs tässä, sanoi Juuso, -- pitää vain niin kovia länsituulia,

ettei laske meitä matkalle.

-- Länsituulia pitää, länsituulia pitää. Mutta minä luulen, että vielä

se ennen keskiviikkoa vetää tuulen myötäpäivää pohjoiseen, ja sehän se

olisi teillekin sopiva tuuli, vai mitä?

-- Niin olisi. Kunhan nyt vaan kääntyisi.

Jyrillä oli kaapissaan aina varastossa, paitsi hyviä juomia, myöskin

hyviä sikareja. Hän kaivoi laatikon esille, asetti sen avonaisena

pöydälle ja sanoi:

-- Pankaapas tupakaksi, miehet! Siinä taitaa vielä olla muutama oikea

havannalainen -- sen 'Hilda'-laivan muistoa.

-- 'Hildan!? -- Sehän kävi tähän Alttarkallioon, muisteli Juuso

sytyttäessään sikaria.

-- Siihenhän se kävi, muistanhan tuon vielä minäkin, tuumi Mikko ja

sytytti myös sikarin.

Sitten ei puhuttu vähään aikaan mitään.

Tupakoitiin vain.

Lopulta Juuso aloitti epävarmasti ja tavoitellen:

-- Olishan meillä ollut asiaakin...

-- Jaaha. Sano pois vain!

-- Sellaista hyvin tärkeää -- kerran elämässä sattuvaa. -- Minä tuota

noin -- me tämän teidän Eupen kanssa olemme tuumanneet mennä yhteen --

Euppe ja minä nimittäin.

-- Sattuu se asia joillekin kolmekin kertaa elämässä. Te olette niin

nuoria, että ette taida muistaa Moos-Kaape vainaata -- --

Ja sitten hän kertoi pitkän tarinan Moos-Kaape vainajan kolmesta

avioliitosta, hivellen vielä ruskeana säilynyttä partaansa ja

puhallellen savuja sikaristaan. Välillä hän kuitenkin oli huutanut

keittiön ovelta:

"Piikaväki hoi! Onkos siellä ketään? -- Euppe, toimita tänne meille

teetä -- kolmelle miehelle!"

Tee tuotiin pöytään ja Jyri otti esille konjakkipullon, josta

kaadettiin jokaiseen lasiin vahviketta.

Ensimmäisen lasin aikana, kun Moos-Kaape tarinan jälkeen oli syntynyt

äänettömyys, virkkoi Jyri Juusolle:

-- Niin, sinunhan se on asia ja Eupen. Tehkää kuinka haluatte.

Poltettiin vielä toiset sikarit ja niiden sekä toisen lasin aikana

neuvoteltiin häistä. Jyri kysyi:

-- Joko sinä Juuso olet Eupen kanssa keskustellut mitään siitä, milloin

vietätte häitä?

-- Niin olemme tuumineet, että jos kuulutukselle pannaan heti, joten

ensimmäisen kerran kuulutettaisiin ensisunnuntaina, niin voidaan häät

viettää neljän viikon perästä, tämä nyt alkanut viikko mukaan luettuna.

-- Kyllä se sopii, kyllä se sopii, mutta mihinkään pitemmälle matkalle

et sitten pääsekään lähtemään.

-- Neljässä viikossa ennättää mitä hyvänsä.

-- Ennättääpä kyllä -- kyllä ennättää, mutta voisit joutua

tullisyökärien kynsiin ja linnaan istumaan ja niin edespäin.

-- Tämä Mikko taas pitää huolen siitä asiasta.

-- No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.

-- Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua

sinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä -- paras

purjehdusaika.

-- Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!

* * * * *

Häiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla

ne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen,

leipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös

sulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu

Haminasta.

Euppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa ja

supattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos.

Erään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujen

Eerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:

Loviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa

kylläännyttää jo niiden näkeminenkin.

Ievastiina: Niill'on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet

toisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä

kyllääntyä toisiinsa.

Loviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä

syystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa

se on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus

sammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!

Kun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille

ja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei

muistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti

sitä oli hääkansaakin.

Saaton etunenässä kulki soittaja, joka veti viulustaan "Porinmarssia".

Hänen jälessään kulki käsitysten morsiuspari. Niin kaunista

morsiusparia ei oltu nähty eikä kuultu, se oli yleinen mielipide

katselijain joukossa.

Pyssyt ja pistoolit paukkuivat, koirat tappelivat ja varsinkin moni

vanhempi emäntä katselijain joukossa pyyhki silmiään.

Myöhään iltaan saakka olivat häätalossa isännän kammarissa koolla

saaren parhaat isännät, pappi, lukkari ja tullimiehistä Kipuna-Syökäri,

koska hän asui talossa.

Kammarissa tarjoiltiin parempia juomia kuin tuvassa. Samaan aikaan kuin

tuvassa tarjoiltiin viinaa ja Riian palssamia, tarjottiin kammarissa

Jamaica-rommia.

Oli jo myöhäinen yö.

Lukkari puhui jo ranskaa, pappi antoi näytteitä kreikan- ja

hebreankielistä, ja vanha Matsedän Jyri, Eupen isä, alkoi jorotella ja

sammaltaa humalaisen äänellä:

-- Niin, näin näitä häitä juodaan! Tänään yhden, huomenna toisen.

Ilmankos sitä raamatussakin sanotaan, että "Ei pidä suvi ja talvi

lakkaaman, eikä vilu eikä helle, eikä sade, eikä pouta, eikä

kylväminen, eikä niittäminen, eikä naiminen eikä kuoleminen".

Pappi tahtoi oikaista tätä Matsedän Jyrin lausetta ja sanoi:

-- Sinä muistat väärin raamattuasi, Matsedän Jyri!

-- No, osaatkos sinä sitten paremmin? Sano, miten minä olen erehtynyt!

Oikaise minua, ja heti minä myönnän erehtyneeni. Oikaise minua, pastoor!

-- Sanohan uudestaan se sama raamatun kohta, niin minä oikaisen.

-- Uudestaan! Olek'sä hölmö! Ethän sinä itsekään saarnaa saarnaasi

uudestaan samana pyhänä, vaikka pyytäisin.

Toiset miehet eivät jaksaneet seurata tätä hengellistä keskustelua

ja ryhmittyivät Kipuna-Syökärin puoleen, joka tosin puhui huonosti

suomea, mutta sitä huolimatta häntä kuunneltiin mielellään. Hän ei

tämänlaisessa seurassa koskaan kertonut mitään tullikokemuksistaan,

vaan aina muita juttuja. Hän harjoitti sivuelinkeinonaan teurastajan

ammattia. Hän sai syksyisin kulkea talosta taloon teurastamassa sikoja.

Tämän sivuammattinsa alalta hän uskalsi kertoa kokemuksiaan. Miehet

olivat juuri lausuneet arvelujaan, missä talossa tänä syksynä olisi

saaren isoin sika, johon keskusteluun tarttui nyt Kipuna-Syökärikin,

alkaen omat vilkkaat teurastajamuistelonsa viimeisten kymmenen vuoden

ajalta sanoen näinikään:

-- Suuri sika, mitä minä on nähty, on tämä pastori. Pastori olla yks

suuri sika, mitä minä on nähty! -- --

Seurasi ankara naurunrähäkkä, jonka päälle otettiin taas kulaus

oivallista Jamaikaa.

Tuvasta kuului tanssin töminä ja viulujen vinkuna.

Siellä tanssittiin polkkaa ja sen jälkeen kuudeltahampuria, jota

mentiin hiljaa hipsutellen, mutta vilkkaasti.

* * * * *

Santra asui äitivanhuksensa kanssa pienessä mökissä, jossa oli vain

yksi huone, tupa, ja sen edessä kylmä porstua.

Tuvassa oli kaksi ikkunaa, toinen itäänpäin merelle antava, toinen

etelään päin. Ikkunoilla kasvoi aina kukkia, turkinpalssameja y.m.

Santran isä oli kadonnut merimatkoillaan jo Santran pienenä ollessa.

Isää pidettiin kuolleena, koska ei hänestä ollut kukaan tuonut mitään

tietoja. Mutta kirkonkirjoissa hän kulki elävien joukossa, sillä hänen

ruumistaan ei oltu missään nähty, eikä mitään muutakaan virallista

tietoa hänen katoamisestaan elävien joukosta ollut saapunut.

Pienestä pitäen oli Santra tottunut ankaraan työhön.

Hän kävi verkoilla erään sukulaisen haapiossa.

Hänellä oli vähän verkkoja ja nekin jo vanhoja sekä niin moneen kertaan

parsittuja että vanhimmissa verkoissa oli vaikea nähdä montakaan

alkuperäistä silmää. Kesät ja talvet kuluivat pelkässä verkkojen

parsimisessa. Äitikin jaksoi vielä kutoa ja parsia niin uusia verkkoja

kuin sukkia sekä kehrätä. Lämpöisenä aikana kävi myöskin äiti rannassa

auttamassa kalojen ruokkimisessa. Muun työn sai tehdä Santra: keinua

läpi kesäiset yöt merellä verkoilla, soutaa kymmenen, parikymmentä

kilometriä raskasta verkkohaapiota milloin oli tyyni tai aamuin suoria

verkkoja, ruokkia ja suolata kaloja, virittää verkkonsa vapeille,

parsia niitä kotona keskipäivisin, laittaa ruokaa, pestä vaatteita,

hoitaa lehmää ja sikaa sekä tehdä kaksi kalamarkkinamatkaa Viroon,

toisen keväällä ja toisen syksyllä. Virosta syysmarkkinoilta hän

toi kaikki talvitarpeet: rukiita, perunoita, lanttuja, kaaleja ja

vähän lampaanlihaa. Toisinaan sairasteli äiti ja silloin häntä oli

hoidettava. --

Talvi oli istuttava tarkoin verkkoharkin ääressä. Santraa pidettiinkin

koko saaren nopeimpana verkonkutojana. Ei kenenkään kädessä käpy

juossut niin sukkelaan kuin hänen.

Ansaitakseen rahaa kutoi Santra vieraille neljä, viisikin verkkoa

talvessa. Joskus hän kykeni ostamaan verkkorihmoja ja kutoi silloin

uuden verkon itselleenkin. Rikkaammillaan oli Santra Heikkilästä

tullessaan. Olihan hänellä silloin lähes kaksisataa markkaa rahaa!

Ruokana heillä oli maito, perunat, silakat ja leipä. Kahvia tai teetä

he joivat vain sunnuntaiaamuin, eikä aina silloinkaan.

Puut oli metsästä kaadettava, itse pilkottava ja vedettävä kelkalla

kotiin.

Se vasta oli työtä!

Usein Santra ajattelikin mennä jälleen palvelukseen, mutta ei voinut

jättää äitiään.

Hän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee

jotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:

-- Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän

kuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta

parempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella

toista ja olla toisen käskettävänä.

Santra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin.

Vaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon

mennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut,

ettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella

sitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin

kävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa

missään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten

hän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä

hän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi

jälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa,

lähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa

aina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan

tyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien

vuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.

Santra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään

ilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän

oli sairas.

-- Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi

hätääntyneenä äiti.

Tavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.

Hän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla,

milloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään

muuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.

Hän vain kulki ja ajatteli.

Kukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan

ei myöskään moittinut häntä.

Kaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin

pyhimystä.

Hän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi

ainoa ajatus -- tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea

mielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen

koura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen

aivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti

lieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä

hirtti itsensä oman porstuansa orteen.

Santran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei

Santra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä

köpötteli vaivalloisesti kepin varassa -- viime viikot olivat häntäkin

paljon heikentäneet -- ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä

jäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin

kirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.

Naapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun.

Pari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää

palannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären

seuraavana sunnuntaina samaan hautaan.

Santran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut

tähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.

Siellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.

Polut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy

siitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan,

kaivolle, portille ja navettaan.

Ikkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi.

Näyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri

kuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan

malkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se

kasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä

vettäpitäviä.