Muutamana sunnuntaina tämän jälkeen sattui eräs tapaus, joka kuohutti
koko saaren kansan, etenkin miesväen mieliä.
Senlainen tapaus kuin Santran lähtö Heikkilästä ei herättänyt mitään
huomiota -- tapahtuihan Heikkilässä usein palvelijattarien vaihdoksia
kesken vuotta. Pari päivää huhuiltiin asiasta sitä ja tätä, mutta
sitten se painui unohduksiin. Niin kävi aina ja niin nyt Santrankin
lähtiessä.
Mutta se mitä nyt tapahtui, antoi puheenaihetta vuosiksi -- vielä
seuraavankin sukupolven miehet siitä juttelivat, ja se tapaus vahvisti
saarelaisten uskoa siihen, että esivalta vetää aina yhtä köyttä
talonpoikia vastaan.
Asia oli tämänlainen:
Eräänä sunnuntaina saarnasi saaren pappi salakuljetuksesta, että se
on rikoksellista ja häpeällistä, tuottaa kurjuutta ja pahennusta sekä
johtaa salakuljettajat perheineen helvettiin, joskin se antaa maallista
hyvää, joka on katoavaista. Hän lausui:
"Kun nyt pari vuotta sitten (vuonna kuusikymmentä kuusi) kiellettiin
viinan kotipoltto ja viinapannut hävitettiin, lankesivat muutamat
heikkoluontoiset miehet tässäkin saariseurakunnassa entistä
runsaammassa ja yhä lisääntyvässä mitassa harjoittamaan tuota maallisen
ja jumalallisen lain kieltämää häpeällistä salakuljetusta."
Lisäksi hän selvitti, että kun Korkea Esivalta kielsi viinan
kotipolton, tarkoitti se synninpesien hävittämistä, tapojen
parantamista ja yhteisen kansan onnea. -- "Tämä on Jumalan tahto, ja
tämä on Esivallan tahto. Mutta Perkeleen tahto on toinen; sen tahto
on, että kansa elää synnissä ja hekumassa ja menee helvettiin. Niin
tapahtui vanhan testamentin aikana Sodomassa ja Gomorassa. Siellä
vallitsi Perkeleen tahto: Ihmiset siellä söivät, joivat ja naivat --
mutta missä he nyt ovat? Heidän sijansa ei tunne heitä. Minä kysyn:
kussa he nyt ovat? -- ja vastaan: heitä ei enää ole maan päällä, eikä
heitä ole saapunut taivaaseenkaan, vaan ovat he kaikki helvetissä. --
Niin on käyvä tämänkin saaren, jonka kansan keskuudesta Perkele on
löytänyt muutamia heikkoluontoisia himonorjia sijaisikseen, jotka nyt
hänen kutsumustaan täyttäen eivät muuta tee kuin kokoavat itsellensä
väärää rikkautta synnintiellä -- salakuljetuksella, ja niin on synti
soaissut näiden miesten ja koko heidän perhekuntansa mielet, ettei
sellaista toimintaa enää häpeänäkään pidetä, vaan mies se, joka enimmän
lakia rikkoo ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!"
Kirkossa oli syntyä täydellinen hämminki ja häiriö, sillä papin
huutaessa korkealla äänellä: "vaan mies se, joka enimmän lakia rikkoo
ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!", kiljaisi Sepän Jere, joka istui
Juuson vieressä parvella: "Niin onkin! Sen sinä kerrankin oikein
sanoit!", josta oli seurauksena seuraava sananvaihto:
Pappi: Kuka siellä parvella huutaa ja häiritsee jumalanpalvelusta?
Jere: Minä se olen!
Pappi: Kuka minä?
Jere: Sepän Jereksi minua sanotaan.
Pappi: No mitä sinä, Sepän Jere, sitten tahdot?
Jere: Sitä vaan, mitä tässä kaikki miehet tahtovat, että saarnaa
sinä Jumalan sanasta, äläkä salakuljetuksesta, sillä hyvää se tekee
sinullekin ja koko yhteiselle kansalle -- se salakuljetus, ja miesten
miehet siihen vain pystyvätkin.
Pappi: Rohkenetko sinä, koira, huutaa tässä kirkossa, että salakuljetus
tekee minulle hyvää, ja sinultako minun on kysyttävä, mistä minä saan
saarnata ja mistä en.
Jere: Ei sinun tarvitse minulta lupaa kysyä, mutta kiellon saat kun
sattuu, ja nyt se sattui, ja tekee se salakuljetus hyvää sinulle,
niinkuin muillekin juopoille!
Miesten puolelta kirkosta kuului useampia huudahduksia: "Oikein! Se
on oikein, Jere!" -- sillä seurakunta ei ollut tyytyväinen pappiinsa,
koska hän sen mielestä liian usein kajosi ihmisten yksityiselämään:
milloin kortinpeluuseen, milloin tanssiin, milloin yökulkuun, milloin
juoppouteen, panetteluun, kateuteen ja milloin mihinkin, ja kun pappi
lisäksi itsekin oli juoppo, oli jokaisesta selvää, ettei hänellä ollut
oikeutta saarnata ainakaan juoppoutta ja siihen kuuluvia asioita
vastaan.
Papin huutaessa: "Tästä tulee käräjäjuttu! Tästä tulee käräjäjuttu!
Oikeuden edessä saatte vastata kirkkorauhan rikkomisesta!", alkoi
kirkosta virrata ulos naisia ja arempia miehiäkin, päästäkseen
joutumasta oikeuteen todistamaan.
Saarnan jatkumisesta ei enää tullut mitään ja siksi pappi heti
käräjäjulistuksensa perästä lausui: "Amen!", siirtyen senjälkeen
lukemaan rukouksia, kuulijakuntanaan vain muutamia miehiä sekä suntio
ja lukkari.
Kirkonmenojen loputtua oli rantaan luotsisillan juureen kokoontunut
noin nelisenkymmentä miestä rantakäräjiä pitämään.
Siinä oli nyt molempien kylien miehiä yhdessä ryhmässä.
Tämä seikka oli harvinaista, sillä kylät olivat alinomaisessa riidassa
keskenään.
Vielä harvinaisempaa oli se, että keskustelu oli aivan yksimielistä, ja
tämä yksimielisyys johtui siitä, että kylien välinen viha ei ollut niin
suuri kuin viha niitä ajatuksia kohtaan, jotka tämänpäiväinen saarna
oli synnyttänyt.
Keskustelu oli järjestymätöntä jupinaa siihen asti kun saapuville tuli
saaren puujalkainen lukkari keppi kädessä ja ontuen. Hän oli menettänyt
jalkansa jo nuoruudessaan eräässä laivarikossa, ja kun hän ei
sittemmin enää kelvannut enemmän laivankannelle kuin kalahaapioonkaan,
lähetettiin hänet kunnan kustannuksella opiskelemaan lukkariksi. --
Köyhä kun hän oli, oltiin varmat siitä, että hän joka tapauksessa
joutuisi kunnan elätiksi, jolloin, jos hän kauan eläisi, se koituisi
kalliimmaksi kuin talven kestävä opiskelu hiippakunnan pääkaupungissa.
Erikoisia laulajan lahjoja hänellä ei ollut, ja kun hänet ensikertaa
vietiin kouluuttajansa eteen ja kun tämä ensi töikseen oli koettanut
hänen laulutaitoaan ja julistanut saattomiehille että: "Eihän tämä
osaa laulaa lainkaan!", olivat saattomiehet vastanneet: "Eihän sitä
olisi tänne tuotukaan, jos se nyt jo osaisi! Siitä syystähän se
juuri tänne tuotiinkin, kun ei se laulaa osaa ja kun me tarvitsemme
lukkarin. Ja koska tältä on toinen jalka pois, eikä kykene merelle,
jäisi se kunnan elätettäväksi -- nuori mies -- eksä ymmärrä?" -- "Kyllä
ymmärrän, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", oli vastannut se päälukkari,
lukkarien kouluuttaja, "mutta minä luulen ettei tästä miehestä laulajaa
tulekaan, vielä vähemmin soittajaa." -- "No koettaa nyt vaan!" olivat
saattomiehet sanoneet, ja niin hän jäi kuin jäikin "peluukouluun",
kuten hän itse myöhemmin, etenkin humalapäissään, nimitti sitä laitosta
hiippakunnan pääkaupungissa, missä hän oli yhden talvensa viettänyt.
Lukkaria nimittivät omaiset ja ystävät puusedäksi ja vihamiehet
kämpäksi -- johtuen molemmat nimet hänen puujalastaan -- tai oikeastaan
kahdesta puujalasta, sillä hänellä oli aina keppi välttämättömänä
toverinaan -- kun taas Kämpän nimi erikoisesti muistutti hänen
omituista, "kämppäävää", joka toisella askelella nytkähtävää kävelyään.
Lukkari oli ollut pahoissa vihoissa papin kanssa jo toistakymmentä
vuotta. Mistä lieneekään riita alkanut, mutta ainakin pappi puolestaan
koetti pitää sitä yhä eteenkin päin vireillä, panemalla lukkarin
laulettavaksi sellaisia virsiä, joita tämä ei osannut edes laulaa,
saati sitten soittaa.
Tähän aikaan lukkari oli vanha mies, kuudenkymmenen korvilla. Hänellä
oli iso perhe ja jonkin verran varallisuuttakin. Viimemainittu seikka
on erittäin merkittävä, sillä useammin kuin yhden kerran on sanottu,
ettei mennyt hukkaan se raha, mikä pantiin lukkarin koulutukseen: kunta
säästyi yhdestä vaivaisesta ja sai mukiinmenevän -- saarelaiskannalta
katsoen mainionkin -- lukkarin, ja lisäksi vaatesepänkin, sillä
lukkariksi opiskellessaan oli hän koko talven käynyt väliaikoinaan
erään kaupunkilaisen ompelijamestarin luona opiskelemassa ompelua
ja saavuttanutkin siinä ammatissa sellaisen kätevyyden, että kykeni
pitämään saaren sulhaset ja muun mieskansan vaatteissa. Lisäksi hän
oli teräväpäinen ja luki ahkerasti lainopillisia kirjoja ja oli
senvuoksi saarensa ainoa lakimies ja asiakirjojen kirjoittaja, sekä
vielä kaiken kukkuraksi ainoa apu tapaturmissa, milloin sattui luun
murtumisia, tai joltain meni jäsen sijoiltaan, saatiin haavoja,
tapahtui käärmeenpuremia, pyörtymistä, tarvittiin virvoittaa hukkuneita
tai mitä muuta hyvänsä. Toimipa hän myöskin jok'ainoan kuolinpesän
selvitysmiehenä ja perunkirjoittajana. Vieläpä hän sai kokoonpanna
yksityiskirjeitä, tyttöjen kirjeitä merimiehille, ja monenmoisia muita,
ja koska hän jokaisesta pienimmästäkin työstään otti palkan, kerääntyi
hänelle, ei ainoastaan iloisia ja terveitä lapsia ja lasten lapsia,
vaan myöskin maallista mammonaa: tavaraa ja rahaa.
Hän oli keskikokoinen mies. Hänen kasvonsa olivat punakat vanhuksen
kasvot. Parta oli valkea ja poskilta ajettu. Hiukset olivat myös
valkeat -- nimittäin siellä missä niitä vielä oli: pieni seppele
korvasta korvaan takaraivon yli.
Laulumiehenä hänen oli oltava läsnä kaikissa häissä, hautajaisissa,
ristiäisissä ja muissa juhlissa.
Ensimmäisen totilasin juotuaan hän sekoitti puheeseensa vironkieltä.
Toisen lasin juotuaan hän puhui pelkkää viroa ja kolmannen lasin
lopulla sekä sitä seuraavan lasin aikana ranskaa, joksi nimitettiin
hänen omituisia nenä-ääniään, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viidennen
lasin aikana hän itki sitä mikä hänestäkin olisi tullut, ellei olisi
joutunut peluukouluun: "Kunnanvaivainen -- uu uu -- kunnanvaivainen!"
Yöllä, häistä kotiinpalatessaan, hän hukkasi keppinsä häätalon
ulkoportaissa, ja kompastui suin päin lähimpään puroon, joka, alkaen
ylhäältä vuoristosta, virtasi läpi kylän ja jonka yli aivan lukkarin
talon lähellä johti kaiteeton kivisilta. Kompastuessaan hän pudotti
puujalkansa puroon joko kivisillan ylä- tai alapuolelle, saaden
sitten kulkea ryömimällä loppumatkan kotiinsa, jonka oven takana hän
alkoi huutaa apua. Itkukohtauksensa jälkeen hän nimittäin varustautui
lähtemään salaa yksin kotiinsa, sanomatta siitä mitään vaimolleen,
tyttärelleen, pojalleen tai muille läsnäolijoille. Näin kävi aina.
Se oli hänen tapansa. Lukkari siis tulla kamppaili pitkin rantakujaa
kotoaan päin ja lähestyi miesjoukkoa.
-- No. Mitäs tuumasitte papin saarnasta tänään? kysyi lukkari.
-- Mitäs sinä itse siitä tuumasit?, kysyi joku joukosta.
-- Mitäs minä tuumasin muuta kuin että taisi se ukkopaha sanoa vähän
liikaa.
-- No olikos mielestäs se sitten liikaa, mikä parvelta kuultiin? kysyi
Sepän Jere nauraa höröttäen, ja toiset miehet, varsinkin nuoremmat,
nauroivat samalla tavalla ja kovasti kiljahdellen kuten Jerekin.
Kohteliaisuudesta Jereä kohtaan, joka oli päivänsankari, he sen tekivät.
Lukkari: No no! No no! Liika on aina liikaa!
Jere: Olinkos mielestäs väärässä?
Lukkari: Enhän minä sitä ole sanonut kumpiko oli väärässä sinä vai
pappiko. Minä vain sanoin että liika on aina liikaa ja sanon sen
vieläkin. Olkoon asian laita niin tai näin -- enkä minä sitä väitäkään,
että sinä väärässä olisit ja pappi oikeassa -- mutta se on liikaa, että
kuka hyvänsä avaa suunsa jumalanpalveluksen aikana. Minä ja pappi - se
on toinen asia, mutta sinun pitäisi tietää pitää suusi kiinni kirkossa,
paitsi virren aikana.
Ääniä joukosta: Jere oli oikeassa!
Lukkari: Oikeassa! Enhän minäkään sitä ole sanonut, ettei hän olisi
oikeassa.
Matsedän Jyri: Kuulkasta pojat! Minä olen sitä mieltä, että meidän
olisi kiellettävä pappi saarnaamasta salakuljetuksesta. Eihän ne
sellaiset asiat kuulu papille eikä kirkkoon.
Lukkari: Ei kuulukaan. Siinä sinä olet oikeassa, mutta minkäs sille
teet. Saarnaa mistä haluaa.
Matsedän Jyri: Onhan täällä kirkkoneuvosto ja onhan sitäpaitsi
tuomiokapituli, johon voi valittaa.
Sepän Jere: Vallasväen metkuja kaikki! Saarnuuttavat papilla omaksi
hyväkseen ja meillä maksattavat palkan! Kyllä tämä virsi jo osataan. Ja
mitäs luulet lukkari sen lain olevan, jolla viinankeitto kiellettiin?
Ei mitään muuta kuin herrojen metkuja. Koiranhäntää ne sillä kansaa
tahtovat parantaa! Omaksi hyväkseen tekivät lain, jonka turvissa saavat
laittaa olut- ja viinatehtaitaan joka kaupunkiin. Pelkkää vääryyttä!
Vai mitä arvelet, lukkari?
Lukkari: Mitäs minä arvelen. Enhän minä mitään muuta arvele, kuin että
eivät ne viina- ja oluttehtaat menestyisi, jos kansa saisi polttaa
viinaa itse.
"Eivät menestyisi, eivät menestyisi"! huusi koko joukko.
Lukkari: Ja siitä syystä se on väärin, että pappi, jolle me maksamme
palkan, saarnaa ja saarnaa salakuljetusta vastaan, siis vallasväen
hyväksi. Eiköhän asia ole niin, että kun vallat yrittävät, niin
talonpojan on myöskin yritettävä! Laki hävitti talonpojilta kotipolton,
jotta sensijaan viinatehtaat eläisivät. Kun kotipoltto oli lainmukaista
ja kun se meiltä vietiin vääryydellä pois, niin ei minun ymmärtääkseni
salakuljetus ole kuin hyvä ja laillinen asia. Sillä tavalla minä sen
lain ymmärrän.
"No, sinähän sen paremmin ymmärrät. Kukas tässä sitä paremmin
ymmärtäisi", kuului taas joukosta.
Sepän Jere: No ja mitäs tämä pappi sitten menee saarnaamaan sillä
tavalla, että se laki tahtoo parantaa kansaa!
Eräs ääni: Omia kukkaroitaan ne tahtovat parantaa -- on ne niin
viisaita.
Sepän Jere: Ja siitä syystä tämä salakuljetus on kansan asia.
Tullisyökärit ja muut sellaiset ovat vain vallasväen juonia meitä
vastaan!
"Se on oikein! Se on oikein", huusi koko miesjoukko kuin kuorossa.
Lukkari: Ja onkos tämäkin oikein, että pappi rettelöi ja sekaantuu
asioihin, jotka eivät hänelle kuulu! Saarnatkoon mitä papin pitää
saarnata, älköönkä sekaantuko tähän meidän asiaan. Kyllä minä vielä
sanon sille kovat sanat. Maltahan, kun ensi kerran hänet tapaan, niin
kyllä minä hänelle sanelen, että muistaa. Minullekin hän on tehnyt
vääryyttä. Mitäs kun tänäänkin pani sellaiset virret, joita ei lauleta
missään kirkossa! Ja monta muuta konnankoukkua -- pelkkää kiusantekoa!
Olen jo monta kertaa aikonut sille antaa sellaisen läksytyksen, että
muistaisi ja tietäisi kenen kanssa on tekemisissä, mutta tähän asti
olen sitä vielä armahtanut. Mutta on minunkin sydämeni jo niin täynnä
kiukkua, etten enää voi sitä sietää. Minä en jätä sitä haukkumatta,
ensi kerran tavatessamme -- vaikka sitten sakastissa tai vaikka kaiken
kansan kuullen avonaisen haudan partaalla tai häissä tai missä hyvänsä.
Minä en sitä pappia enää armahda -- en totta vie armahdakaan! Mutta
mitäs tuumaat, Hinterikin Juuso, sinä itse pääluntreijari?! Sinähän
olet ollut ääneti koko ajan?
Juuso: Minä olen tässä vain tyytyväisenä kuunnellut, että jopa alkavat
muidenkin silmät aueta näkemään, että salakuljetus on kunniavirka.
Minä olen sen tiennyt jo aikoja sitten! Jos tässä olisi puhuttu
salakuljetusta vastaan, niin kyllä sitten minäkin olisin suuni
aukaissut ja olisittepahan silloin kuulleet! Mutta mitäs minulla nyt on
sanomista? Ei mitään. Minä olen tyytyväinen, ja tyytyväinen on vaiti.
Mutta sinua, lukkari, minä vähän ihmettelen, kuinka sinä jaksat sietää
tuota pappia vuodesta vuoteen ja annat hänen menetellä kanssasi miten
hän vain ikinä haluaa. Sinä olet raukka! Kun pappi on kaukana niin
silloin sinä kyllä olet mies uhkailemaan, mutta kun hän on edessäsi,
olet sinä valmis vaikka suutelemaan hänen kengänkärkiään. Jos pappi
sakastissa sanoisi: 'Lukkari! Ryömi nelinkontin täältä urkuparvelle!'
niin sinä ryömisit. Niin, jumalaut' ryömisitkin! Sinä olet melko arka
mies. On noita sinun uhkauksiasi ennenkin kuultu!
Lukkari: Arka mies. Arka mies! Ei se arkuutta ole, vaan
kärsivällisyyttä. Minä olen hyväluontoinen mies, enkä hanki riitaa,
mutta nyt on sydämeni niin täysi, etten enää voi vaieta. Minä menenkin
nyt suoraa päätä pappilaan, ja jos haluatte lähteä kuuntelemaan mitä
minä hänelle sanon, niin saatte kyllä tulla mukaan.
Lukkari oli niin kiukkua täynnä, että häneltä lopulta sanat tahtoivat
salpaantua kurkkuun. Hän änkytti ja tavoitteli ja kertaili sanojaan
sekä huitoi ilmaa käsillään ja kepillään.
Hänen viimeisten sanojensa aikana nähtiin papin tulevan pitkin
rantakujaa samalta suunnalta mistä lukkarikin oli saapunut äsken. Hän
oli tavallisella kirkkokahvin jälkeisellä virkistyskävelyllään ja
lähestyi nyt miehiä. Usein hän teki niin. Hän olisi halunnut kuulla,
mistä miehet rantakäräjillä juttelivat, mutta siinä yrityksessään hän
ei koskaan onnistunut. Kun papin tulo huomattiin, sanoi joku lukkarille:
-- No -- muista nyt uhkauksesi ja pane se kerrankin täytäntöön!
-- Kyllä mi...
Pappi pysähtyi miesten eteen.
Naapurikylän miehet olivat aikoja sitten hiipineet haapioihinsa ja
soutivat jo poispäin satamasta. Osa kirkonkylän miehiä oli myöskin
poistunut paikalta. He kävelivät kuka millekin suunnalle kotejaan
kohti, kädet housuntaskuissa ja piippu hampaissa. Paikalle jäi vain
lukkari ja neljä, viisi muuta vanhempaa miestä, kirkkoneuvoston
jäseniä, joten eivät siis iljenneet paeta pappiaan.
Tämä aloitti puheen:
-- Jaaha. Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitäs ne miehet tässä tuumivat?
-- Jumal'antakoon!
Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten lukkari sanoi:
-- Tässä vain katsellaan säätä, että tuleeko verkkoilma ensi yöksi.
Mitä pastori luulee, tuleekohan siitä yöksi tormi?
-- Tjaa! Minä en osaa siihen asiaan sanoa mitään. Niin tyhmä olen vielä
näissä meriasioissa. Minun täytyy todellakin tunnustaa, etten osaa
sanoa kerrassaan mitään.
-- No -- eihän se kuulu pastorin ammattiinkaan. Me tässä kyllä olemme
katselleet ja tuumineet, että kun veti tuon taivaan noin hikiseksi ja
umeaksi ja päiväkin paistaa kuin avannosta, ja kun merikin on noussut
koko aamupäivän, niin ei siitä muu voi tulla kuin tormi. Tormia ja
sadetta se nyt hakee, ei taida olla ihmisillä ensi yönä asiaa verkoille.
-- Jaaha, jaaha. Voihan se niinkin olla. -- Parhaitenhan sen ymmärrätte
te, jotka olette koko elämänne olleet meren kanssa tekemisissä. --
Minun tässä pitää vähän vielä terveydeksi kävellä ennen päivällistä,
että ruoka maittaisi paremmin. -- No niin. Hyvästi vaan ja Herran
haltuun, Herran haltuun!
Hän kätteli kutakin erikseen ja alkoi sitten hitaasti kävellä eteenpäin
pitkin rantatietä.
Miehet jäivät ääneti tupakoimaan ja katselemaan merelle päin.
* * * * *
Juuso tovereineen souti hyvää vauhtia kotiinpäin.
Heillä oli edessään runsas tunnin soutu.
Oli miltei tyyni ja täytyi siis soutaa koko matka.
He soutivat ääneti.
Heillä ei ollut mitään keskusteltavaa. Kukin hautoi omia ajatuksiaan.
Alussa he nauroivat lukkarin kiihkoilulle ja uhkauksille. Se oli niin
hänen tapaistaan ja täysin vaaratonta.
Sen jälkeen he luultavasti kaikki miettivät aivan samoja asioita,
nimittäin kokemuksiaan ja kuulemiaan kirkossa sekä äskeistä keskustelua
rannalla. Ne ainakin pyörivät Juuson aivoissa.
Hän ajatteli veljeään Anterusta ja sitä mitä pappi kirkossa oli
puhunut salakuljetuksesta. Sattuivat niin hyvin yhteen se mitä pappi
oli sanonut ja mitä veli oli kirjoittanut. Olihan velikin kirjeessään
nimittänyt salakuljetusta 'meriemme häpeäksi' sekä lausunut: 'Ensi
keväänä luulen tuon inhoittavan salakuljetuksen loppuvan'.
Helkkarin hyvin se todellakin kävi yhteen papin tämänpäiväisen saarnan
kanssa, ajatteli Juuso. -- Velimiehellä mahtaa jo olla osuuksia
viinatehtaissakin, sillä mitäpä muutakaan varten hän niin kiivailisi
salakuljetusta vastaan ja ennustelisi sen pikaista häviämistä. Hän on
herra ja hänellä on herran ajatukset. Hänen etunsa eivät ole minun
etujani, vaan ne ovat aivan samat kuin muidenkin herrojen!
Juusosta tuntui, että hän etääntyy veljestään yhä kauemmaksi ja että he
jo nyt kuuluvat eri joukkoihin, jotka taistelevat keskenään. "Ja nytpä
sitä vasta yritetäänkin!" hän vihdoin sähähti miltei ääneen.
Sitten sekaantui hänen ajatuksiinsa toisia kokemuksia ja mielikuvia,
jotka saattoivat hänet alakuloiseksi.
Hän oli istunut koko kirkkoajan miesten parvella.
Santra oli istunut alhaalla kirkossa Juusoa vastapäätä.
He olivat katselleet toisiaan koko ajan.
Juusosta oli tuntunut, että Santra katseli häntä lempeänä ja
surullisena ja näytti ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minä ikävöin
sinua ja minulla olisi sinulle paljon sanottavaa, ja sinullakin
luultavasti on sanottavaa minulle."
Juuso tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä että Santra tulisi hyvin
iloiseksi, jos saisi tilaisuuden puhella hänen kanssaan kahdenkesken.
Senvuoksi Juuso piti tarkoin silmällä milloin Santra lähti kirkosta,
ja hän riensi heti perässä, koettaen kohdata hänet kirkkotarhassa.
Siellä Santra seisoikin ulkona, naisten puoleisen oven luona eräiden
kirkonkylän tyttöjen seurassa. Juuso läheni tyttöjä ja yritti puhutella
Santraa, mutta tämä kääntyi selin Juusoon ja alkoi nauraa tyttöjen
kanssa. Sen vain ennätti Juuso kuulla, että muuan tytöistä kysyi:
"Mutta tunsitteko, tytöt, sitä naapurikylän poikaa, joka yritti ruveta
saarnaamaan kilpaa papin kanssa? Hahaha!" Ja sitten alkoivat tytöt
kävellä poispäin nauraen minkä jaksoivat. Silloin oli Juuso päättänyt,
ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää tästä lähtien ole niin tuhma että
pyrkisi Santran puheille. Tämän päätöksensä hän nyt vielä soutaessaan
kertasi mielessään vannomalla vannoen, että niin se asia olkoon -- ja
souti jotta airot norjuivat.