Korttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo
viisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä
aamulla.
Kolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressä
Uustalon isossa kammarissa.
Pöydällä palaa kolme kynttilää.
Siinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari
isoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme
ryyppylasia.
Miehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.
Talo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden
edessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä
kaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä
varsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi,
jonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen.
Vain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä
läpi täysin kuormattuina -- kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden
rannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu
muutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos
tyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.
Salmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä
siihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän
Jere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät
iloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen
syysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta
Uustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos
tulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai
kolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran
minuutissa peittyy -- aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn
sopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin "Uustalon
pappa", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat,
ja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja
Sepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi
tullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään
tulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä
uuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä
tunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai
rauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille,
koska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta
näyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee
keulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala
ui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi
on nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään
jyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä
katsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten
nouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi
paikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin
on niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea
ja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja
metsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla
auringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio
salmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana
kuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria,
parin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on
vedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös
vedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen
vaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas
jokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen
ja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja
Sepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä
milloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa
etsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon
Papan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin,
synkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen
sylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit
peitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta
talvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.
Milloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon
Pappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi
tuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle
metsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus
vain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät
tarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen
sisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala
vaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen
länsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä
tai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee
vilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä,
hiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa
tulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys
tehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen
maihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat
ja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.
Jaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.
Kaikki purjeet olivat käärityt.
Tullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa
ei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.
Joskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle.
Ei löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle.
Tullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on
ilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi -- vaikka hän onkin
vain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa
menee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja
päämiehensä puolesta -- että: "Täällä haisee joka paikka viinalle", ja
nuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös
Mikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: "No ihme
ja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä
täällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!" -- "Haisee haisee!
Viinalle haisee joka paikka!" -- "Jaa, sille en minä mahda mitään,
jos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti
ahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään
viinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun
Matiksen Hemman häissä! -- Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!"
Ja tullimiehet soutavat tiehensä.
Niin. Usein kävi sillä tavalla.
Nyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei
kuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä
viikkokauteen niillä vesillä. "Paha merkki", sanoi siihen Hinterikin
Juuso. "Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua." Eivät ne kuitenkaan
ilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala
tyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki
kolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan.
Jaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta
otettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan
ovi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle,
Uustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut,
jotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.
Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala
korkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari,
mukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin
Juuson kanssa hokemalla lakkaamatta: "Minä voitin sinut korttipelissä
ja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa."
Juuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta,
jonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin
pilvistä ja hyvin kaukaa:
-- Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule Hinterikin
Juuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!?
Näithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle sata
markkaa velkaa?
-- Näin, näin.
-- Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!
-- Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin
piippuunsa tulen.
-- Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä,
etten minä jaksa, hä!
Jere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko
ajan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin
hänen huutonsa kuulisi.
-- Luulek'sä etten minä jaksa -- hä!?
-- Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies
se on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen
piippuunsa.
Hinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut
hyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja
saa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle
jalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten
viskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen
palata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:
-- Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.
-- No -- kysy vaan.
-- Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan...
-- Entä sitte?
-- Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule
mitä minä sanon sinulle!
-- No?
-- Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta
aika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa
tullisyökäreistä.
-- Onhan minulla kaksi poikaa...
-- Kaksi poikaa?! --
-- Niin. --
-- Ne ei ole mitään, sanon minä! Kuulek'sä nyt, mitä minä kysyn
sinulta, Uustalon Pappa?
-- Kuulen kuulen. Sitähän minä tässä odotankin, että mitä sinä kysyt.
Hinterikin Juuso hoipertelee, koettaen hoitaa tasapainoaan käsillään
-- vasemmassa kiikkuu savuava piippu -- ja tulee aivan ukon eteen ja
supattelee kovaäänisesti ukon korvaan.
-- Mitäs tämä Sepän Jere sinulle sanoi taannoin?
-- Että hänellä on sata markkaa saamista sinulta.
-- Sanoikos se mitään muuta?
-- Sanoi, että sinä hävisit korttipelissä ja jäit sata markkaa Jerelle
velkaa.
-- Sanoikos se, että minä olen hänelle sata markkaa velkaa?
-- Sanoi.
Hinterikin Juuso peräytyi pari askelta, kolmekin, koetti pyörähtää
ympäri kantapäällään, niinkuin hänellä tapana oli, ja onnistuikin ja
hihkaisi:
-- Sata markkaa velkaa tai saamista! Sata markkaa velkaa tai saamista!
Se ei meinaa meikäläisen kukkarossa yhtään mitään. Poltti tämän nyt
satamarkkasen tupakassa tai haistoi nuuskassa, se ei meinaa minun
kukkarossani mitään! Eikä Uustalon Papankaan kukkarossa! Toista se
olisi sinun kukkarossasi, Sepän Jere! Sinä olet köyhä mies!
Hinterikin Juuso pani piipun hampaisiinsa, kävi pöydän ääreen istumaan,
kaivoi liivinsä povitaskusta kukkaronsa, josta otti esille setelitukon,
jonka levitti pöydälle, löysi satamarkkasen ja viskasi sen Sepän Jeren
eteen ja sanoi:
-- Tämä yksi satamarkkanen ei tunnu minun kukkarossani yhtään mitään,
oli se tuloa tai menoa! Siin' on! Kääri se nyt kauniisti ja vie
nannallesi! -- Mutta tiedätkö sinä, Sepän Jere, minkä tähden minä
hävisin korttipelissä?
-- Kun olet huonompi pelaaja...
-- Niin niin. Niin sinä luulet ja niin luuli Eskon Mikko ja niin
taitaa luulla Uustalon Pappakin, mutta minä itse luulen, että asia ei
ole sillä tavalla kuin luullaan. Minä surin sinun köyhyyttäsi, Sepän
Jere, ja olen aina surrut ja annoin sinun tahallani voittaa itseni,
etten tarvitsisi rahaa sinulle lahjoittaa, sillä lahja on kuin almu ja
tekee mielen alakuloiseksi. Toista se on, kun itse rahansa ansaitsee,
kaupalla, työllä, taikka korttipelillä! Niinhän! Hi hi hi!
Hinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan
jäkkäniskaksi. "Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!",
sanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja
kuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia
merenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson
leuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan
Sepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.
Eikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli
päin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin
teki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi,
humalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.
-- Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein
isäntä. -- Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle
ja matka teille.
Vasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen
aamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä
huolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.
Oli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso
tovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin
tuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia
pelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:
-- No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.
Miehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja
alkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja
vastalypsetyn maidon kanssa.
Syödessä sanoi isäntä:
-- Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.
-- Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos
ikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä
kukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei
olisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut
vielä opetan!
Syödessä juteltiin vielä yhtä ja toista. Muun muassa sanoi niille
maamiehille Hinterikin Juuso: "Jokaisella ihmisellä on omat
vastuksensa, niinkuin teilläkin maamiehillä hallat ja muut ja meillä
saarelaisilla tullimiehet. Jokaisen kannettavaksi on Herra pannut oman
ristinsä!" -- Siitä oltiin yksimielisiä, vieläpä isäntä lisäsi, että
ovat ne ristinä tullimiehet muutamille maamiehillekin, sillä: "Ei ole
sanottu, etteivätkö tullimiehet mene ennenaikojaan penkomaan suota
pahalta paikalta ja sitte olisi piru merrassa! Enemmän pahaa tuottaisi
kuin halla halmeessa! Mutta toivotaan nyt, että niin ei ole sallittu
tapahtuvan!"
Syötyä juotiin vielä kahvit, jota maustettiin viinalla ja tupakoitiin
ja juteltiin hetken ja sitte saarelaiset läksivät rantaan, lykkäsivät
jollansa mereen ja sousivat jaalalleen.