_Hellonen_ (piilossa). _Loviisa. Henrikson._
Sitten _Emma_. Viimein _Heinonen_.
_Henrikson_ (puku järjestettynä). Ah! Hyvää huomenta, rakas
siskoni!
_Loviisa_. Hyvää huomenta, veliseni, -- ja kiitos eilisestä.
_Henrikson_. Mutta minä pyydän...
_Loviisa_. Mitä sinulta puuttuu? Olet niin kalpea.
_Henrikson_. Olenko kalpea? Sepä on kummallista!
_Loviisa_. Olet ehkä rauhaton jonkun asian tähden?
_Henrikson_. En suinkaan! (Erikseen.) Vähän vaan poliisin
suhteen! --
_Emma_ (tulee kyökistä). Kas, siinähän olet ukkoseni! Vihdoinkin
olet noussut ylös!
_Henrikson_. Minulla oli vähän työtä eilen illalla...
_Emma_. Minä tiedän. Tuo kirjevaihto...
_Heinonen_ (tulee vasemmalta, puhuu ulospäin). Odota hetkinen,
poikaseni! Kyllä minä selvitän asian. (Huomaa toiset.) Ah! lankoni ja
hänen puolisonsa!... Kumarran kohteliaimmin.
_Emma_. Kuinka lankoni, nukuit yösi?
_Heinonen_. Makasin kuin tukki.
_Emma_. Todellako?
_Heinonen_. Niin olen aina maannut sitten naimisiin menoni.
_Emma_ (Henriksonille). Kuinkas sinun laitasi on?
_Henrikson_. Eipä juuri huonostikaan... (Itsekseen.) Hitto
vieköön! Tunnen oikein omantunnon tuskaa.
_Emma_. Olet kai väsynyt?
_Henrikson_. Eipä juuri muutenkaan.
_Emma_ (imarrellen). Voi kultastani, kuin hänen pitää niin paljon
rasittaa itseään!
_Loviisa_. Katsoppas Antti oikein onnellista avioliittoa!
_Heinonen_. Ei luulisi sinun olevan sukuakaan heille.
_Henrikson_. Minä istuin ja kirjoitin kello kolmeen saakka.
_Heinonen_. Ja kuitenkin olit ensin ulkona kävelemässä.
_Henrikson_. Niin, teidän seurassanne.
_Heinonen_. Ei, vaan sittenkun olimme tulleet teaatterista. Tai
ehkä erehdyin. Luulin kuitenkin ikkunasta nähneeni sinut. (Henrikson
iskee silmää.) Mitä sinä noin räpytät silmiäsi, veliseni?
_Henrikson_. Silmääni varmaankin meni jotain.
_Emma_. Se on vaan yönvalvomisen seuraus.
_Henrikson_. Yövalvomisenko?... Niin todellakin!... Tuo kirottu
kirjevaihto!...
_Emma_. Mutta, nyt on aika juoda kahvia. Paljonko kellosi on,
ystäväni? Se käy aina niin tarkasti.
_Henrikson_. Kelloni ... (etsii liivintaskuista) se on...
(Itsekseen.) Hiidessäkö kelloni on?
_Emma_. Eikö se ole taskussasi?
_Henrikson_. On kyllä... Ei, se on varmaankin huoneessani.
_Emma_. Ensikerran unohdit ottaa sen mukaasi. Minä haen sen (menee
oikealle).
_Henrikson_ (itsekseen). Jospa olisin kadottanut sen yöllä!
_Heinonen_. Näetkös, Loviisa, siinä on onnellinen avioliitto!
_Loviisa_. Juuri niin! Mies, joka työskentelee yökaudet...
_Heinonen_. Ja vaimo, joka tahtoo tietää, paljonko kello on.
_Emma_ (tulee takaisin). Ei kello ole siellä.
_Henrikson_. Eikö? -- (Itsekseen.) Perhana!
_Emma_. Ei kai se ole varastettukaan?
_Henrikson_. Kuinka voit sellaista luulla?... Nyt muistankin ...
minä lainasin sen eilen ... muistaakseni sinulle, veli Heinonen...
_Heinonen_. Minulleko?
_Henrikson_ (iskee silmää). Etkö muista sitä?... Eilen!
_Heinonen_. Mitä sinä taas noin isket silmää?
_Henrikson_. Niinkö?... Se on heikkoutta ... ei mitään muuta kuin
heikkoutta.
_Heinonen_. Muistisi myöskin näyttää olevan heikko, koska kello...
_Henrikson_. Kello tosiaankin!... Enkös minä sanonut, että se on
kellosepällä?... Niin, siellä se on -- korjattavana.
_Emma_. Sinä olet ollut viime aikoina hyvin hajamielinen, rakas
mieheni.
_Henrikson_. Se on vaan heikkoutta... Ohimoissani jyskää...
(Erikseen.) Päässäni on kokonainen paja.
_Emma_. Ukko raukkani! -- Minä vedän oman kelloni. Se seisahtui
eilen illalla. Lainaa minulle kellonavaintasi. Sehän on aina
kukkarossasi.
_Henrikson_. Aivan kernaasti... Kas tässä! (Etsii taskuistaan.)
Missä on kukkaroni?
_Emma_. Eikö sinulla ole sitäkään?
_Henrikson_. On tietysti!... (Itsekseen.) Myöskin se on poissa.
Mikähän tässä vielä lopuksi tullee?
_Loviisa_. Sinähän aina olet ollut sellainen järjestyksen mies.
_Henrikson_. Nyt minä muistankin... Se on kirjoituspöydälläni.
_Emma_. Ei siellä ollut mitään kukkaroa... Tämä näyttää kumminkin
hyvin kummalliselta.
_Henrikson_. Ei, minä selitän asian... Nähkääs, minä jätin kelloni
kelloseppään ... mutta kun kello oli rikki eikä ollut vedetty ... se
tahtoo sanoa: avain oli kukkarossa, se sopi kelloon... Mutta kelloseppä
otti sekä kukkaron... Ei, kun kellon... Ei... Niin, niin, kellon hän
otti... Se on harvinainen kello...
_Heinonen_. Mitä sinä alinomaa mainitset tuota kelloa?
_Henrikson_. Totta kai. Se kun on hyvä kello! -- Ilmanko se onkin
lyömäkello! Kelloseppä näet tahtoi ottaa kukkaron kellosta... Ei, kun
kellon avaimesta... Ei, kun kellon kukkarosta... Ei ... en tiedä
itsekään mitä sanon. (Vaipuu tuolille.)
_Loviisa_. Minä tiedän: Kello oli kukkarossa...
_Emma_. Ei, kun kellonavain oli kukkarossa...
_Heinonen_. Ja kello oli vieressä... Ja kelloseppä piti kellon,
kellonavaimen ja kukkaron...
_Henrikson_. Juuri niin se oli!... Nyt on asia selvillä!
(Erikseen.) Ash! -- Luulin jo saavani aivohalvauksen.