1.
Alhainen-elämä kirjoitti nyt mieluisinta sivuansa. Kuinka hauskaa
sillä oli, näpäytteli sormiaan vaan! Unettaren sydänverellä oli se
kirjoittanut ja tämän pienet, punaset iloset veripisarat olivat
tippuneet ja tippuneet, kunnes turmiollinen kokonaan uupui ja veri
lakkasi valumasta. Silloin pisti kekseliäs kirjoittaja kynänsä syvään
unettaren sydänlihaan... ja kas! mikä lämmin suihku sillä laiskalla
oli vieläkin puhjeta, suoraan kohti elämän teurastajakasvoja ruiskahti
verta, verta tilkka liikaakin.
Mitä sitten Helleville kirjoitettiin?
Mitkä mahdollisuudet?
Olihan kevät! Kirkkaiden lasten uudestisyntymisjuhla. Kenties kulki
nuori nainen Valkosissa tanssiaispuvuissa, sitoi ruusuja tukkaan ja
heläytteli nauruaan?
Tai veivät, armaat ystävättäret häntä viheriäisiin puistoihin, ilonen
parvi uusissa kävelypuvuissa. Siellä kohtasivat he notkeat nuorukaiset
ja ilmoissa kuiskutti kevät, veikeä herkkä.
Tai istui hän avattujen akkunoiden ääressä, hengitti merentuoksuja ja
kirjoitti lemmenlauluja... haikeita... suloisia... suuteloon uskovia.
Tuhat yllätystä, uskallusta oli keväällä, kuin rakastunut nuorukainen
se oli, joka ensi-lemmitylleen aavistamattomia aarteita tuhlaili.
Ja olihan Hellevi herkkä ja vastaanottavainen. Ruusujen, liljojen,
perhojen fanttasia hänellä oli. Häntä vaatettivat vain keijukaissiivet.
Maan lapsi, joka täällä taivaansa rakensi, herkät aistimet vainusivat
suloiset, korkeat nautinnot. Elämänilo juovutti pelkistä onnen
tuulahduksista, varisseista ruusun lehdistä, karanneista tuoksuvista
sanoista, silmänräpäyksen tuikkivista kipunoista... ah! ah!
Mutta ei Hellevi kulkenutkaan hennoissa pitsihelmoissa, ei nuokkuneet
ruusut hänen povellaan. Ei liidellyt hän enään puiston käytävillä,
huudellen: "Tita, Tita"! ja ajanut punasuitsin kuningasperhoa.
Mitä hän sitten teki?
Mitä keksi suursanainen, kerskaileva mielikuvitus?
"Braunin probleemin".
Kuka oli sitten Braun?
Eikö nuori nero? Kahleita karttava Ahasveerus, alaston jumalanpoika,
tanssiva Lucifer vaikein, vangittavin!
Turmeltuneitten tyttöunien tappaja, linnanneidon ryöstäjäritari, elämä,
ottaja...
"Es träumte mir einst
von wildem Liebesglühn..."
Ihanin nuoruuden-myrsky odotti neitoa, jumalattareksi kruunattavaa.
Puhu Hellevi! Julista naisten uusi kiitollinen totuus! Sepitä hymnit
uusille "voimaihmisille", kirkkojen, kotien, avioliittojen, lapsien
vihaajille!
Hellevi, Hellevi! Siunattu poikkeus naisten joukossa, uutta kieltä
ymmärtävä, uusia sanoja, uusia vaistoja, tahtoa ja makua.
Mitä Hellevi tiesi "voimaihmisistä!" Mutta Braunin vaikutukset hän
koki. Yhä raskaammin painuivat ne hänen elämälleen ja olennolleen.
Braun vei Hellevin rikkaan ystäväpiirinsä seuraelämään, päivät
ahkeroineiden ihmisten luvallisiin illanviettoihin. Joutavoivan
kamarihaaveilijan piti saada nähdä hiukan "toimivien" elämäniloja,
kuulla taistelevan maailman säveleitä, oppia ihailemaan kauneutta
mädänneen koiran välkkyvissä hampaissa.
Merkillistä joukkoa olikin Braunin seura. Niiden kanssa tutustuttiin
hotellien ja kondiittorien korkeampaan kulttuuriin. Se oli toista kuin
kodin lapsikamarituoksut. Alennuttiin joskus tekemään huvimatkoja
maaseudulle, mutta hyvin, hyvin myöhät iltatunnelmat korvasivat
hemmotelluille arvokkaimmat ympäristöt. Eikä seuruetta yksitoikkoisuus
pilannut. Kaikessa oli vastakohtien herättämä hedelmällisyys ja
hurmaus. Toiset miehet olivat kuivuneita kuin nahka, toiset turvonneita
pyöreiksi tynnöreiksi. Muutamat harmaita, muutamat alati tulehtuneita.
Ja naiset, tummia ja vaaleita, vapaita ja itsenäisiä. Kaikki tiedettiin
ja kaikesta puhuttiin. Vapaat tavat ja vapaat sanat, istuivat
ihailijoidensa syliin, koska halutti ja suutelivat, koska janotti.
Eivätkä he miehiä ikuisiin liittoihin orjuuttaneet, useimmat vielä
elättivätkin rakkaan, vihkimättömän miehen.
"Ne ovat kuin suuria lapsia", sanoi Braun haaveilevasti neitseellisessä
nuorukaissydämessään. "Ne ovat niitä tulevaisuuden jumalattaria" sanoi
Braun heräävän miehen pyhällä intohimolla.
Ja Hellevi ajatteli: niin — tämä on Braunin valtakunta... se on valmis.
Mitä se minuun muuten kuuluisi! En minä ole mikään maailmanparantaja
enkä siveellisyyssaarnaaja. Mutta minun pitäisi täällä kohota
kuningattareksi, tahtoo Braun. Ja voimakkaat kantavat minulle
laakerinsa ja raskautetut rukoilevat: pyhä äiti, armahda!
Mutta pian pakeni Hellevi kuin myrkytetty ja jätti ainiaaksi Braunin
seuran. Sairaaksi oli hänet heti saanut joukon rakkaus, heidän
rakkautensa plastiikka ja mimiikki. Mutta kun hän sen lisäksi näki,
että juuri kapellimestarin nerokkaisuus tässä suhteessa sähkötti
seuran, näki hänen pulppuavan nuoruutensa rientävän arvostelematta
huulilta huulille, painavan rintaansa vastaan paksuimmat vanhat rotat,
tuli tuska täydeksi ja Hellevi jäi jyrkästi pois.
Mutta olihan hänellä jäljellä opisto!
Siellä saivat taiteen taimet käydä ahkeraan harjoituksissa, katsella
nöyrinä johtajan silmiin ja laulaa heleillä enkeli-äänillään.
Pieni vika oli siinäkin asiassa. Köörin johtaja oli kummallisen uninen
aamupäivät. Ehkä valvoi yöt vanhuuttaan! Ei ollut muuten paha. Olihan
vaan väsynyt ja hiukan koomillinen, naisvihaaja, väittivät toiset.
Alituisesti oli oppilailla lupaa, joten laulajattareksi kehittyminen
hänen johdollaan oli alkaville vain ihanaa unta.
Sen sijaan kukoisti opistollakin rakkaus.
Pienet ystävättäret kuiskuttivat Helleville välistä onneansa, välistä
huoliansa, joiden aiheuttajana oli aina sama kapellimestari. Kaikille,
kaikille kuiski suuri mies lemmen kieltä. Hän oli se tyydyttämätön
sydän, ikuinen rakkaus miehen sielussa, naisen suloinen kevät ja
voimakas kesä. Sellainen on "voimaihmisen" lempi.
Mutta kuitenkin kaikitenkin kristillisiä vaistoja sairastava
Hellevi oli suotta syvästi haavoittanut. Tai ehkä se oli hänessä
talonpoikaisverta, poroporvarillisuutta, rajoitettua ymmärrystä, naisen
pientä itsekkäisyyttä, turhantarkkaa opettajatarmaisuutta, tai, tai...
Mitä kummaa tuo kaikki oikeastaan häneen kuului? Heittäytyä noin
jalomielisesti sairastamaan maailmantuskaa...
Asettihan Braun sitäpaitsi hänet korkealle yli muiden "äärettömän
kulttiveerattuna naisena". Ainoastaan Hellevin kanssa hän "ei
leikkinyt". Ei uhannut häntä samat vaarat kuin muita.
Mitä tarkoitti Hellevi? Kulkiko hän ja etsi "aiheita" ehkä, kuin
kalpea kirjailijatar?... Aikoiko hän kirjoittaa jonkun moraali-
tai immoraaliopin? Tutkiko hän taiteilija-sieluja, jotka olivat
hyveittensä ja paheillensa taistelukenttiä? Tahtoiko hän hävittää
uskon taiteilijoihin korkeimpina, vapaina olentoina? Analyseerasi
fysionomiikan avulla uudenaikaisia ruumiita, lupautui naiselliseksi
vainukoiraksi suurille filosoofeille?
Mitä tarkoitti Hellevi, joka leikki älyllään ilman tutkintoja ja
virkoja?
Tai olisiko hän ehkä sittenkin... uskaltaako sitä kysyä...
rakastunut...?
Rakastunut avuttomasti, niinkuin Schopenhauer opettaa: "Suvun geniuksen
vaatimuksesta."
Näin jutteli hän sydämelleen:
— Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi
voinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin.
Sillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti.
Hän kertoi minulle surullisen, julman elämäntarinansa ja herätti
säälini. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja
auttaa loppuun asti? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt
suuri rakkaus? Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun
hän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla
katselevan, ei hän enään mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän
keppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: "Niin teinkin!"
Kysyn: miksi? "Väkevämmän oikeudella." Nauraen ja liehakoiden palaa
hän luokseni inhottavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee
Platonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi.
Hän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja
ruumiita voi hän löytää suutareissa, räätäleissä ja puotipalvelijoissa.
Antiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa.
Ja hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka
hän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille
on kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi
aina kirkastua! Hyvin kirjoittaa, vaikka huonot modellit.
Näen, kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks' ajavat he
juuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän
lahjojaan voi käyttää. Niinkuin Korsikan Napoleonista singahtaa
hänestäkin neron kipinät läpi joukkojensa. "Viekas peliveikko on elo",
sanovat vanhat. "Viekkaampi on uusi voimaihminen", vastaavat nuoret.
Seisoin kerran julman hetken todistajana: näin, kuinka hän korollaan
murskasi pienen kissanpojan pään. Kuulen, kuinka hän kohtelee avuttomia
naisia, jotka eivät ole suostuneet hänen rakkauteensa... häpäsevimmät
jutut keksii hän viattomista, parjaa heitä samasta, mihin hän itse
heitä houkuttaa. Kaikki, mikä ei taivu, nöyrry hänelle, on heikkoa,
hyödytöntä, idioottimaista. Alas elämää rasittamasta! Pois potkikaa
voimaihmisen jaloista! Diaboliselta näyttää voimaihmisen hyvyys pienten
silmissä.
Näen konserteissa hienojen naisten istuvan hohtavat kasvot
kapellimestariin tähdättyinä. "Hän laulaa jumalallisesti, tämä
mieltäkiinnittävä, lahjakas nuorukainen." Ihanteellisimmat eivät säiky
juoruja ja monta hienoa suhdetta kehittyy, joista en tiedä, miten ne
päättyvät.
Minä myöskään en ole uskonut juoruja. Uskon vaan sen, mitä itse olen
nähnyt ja näen. Ja nyt tulen minun salaisuuteeni. Minä kuulen, näen,
tiedän, ajattelenkin vielä ja kuitenkin olen tylsä, kummallisen tylsä,
tunteeni ovat tyrtyneet. Kun hän on poissa, ajattelen: hän on konna.
Toisinaan se ei minua enään loukkaa. Kun hän on läsnä, olen idiootti,
likakasa, joka värähtelee hänen piiskaniskuistaan tai hyväilyistään.
Tai sitten ottaa minut tuo kammottava pelko yhä useammin on se tullut:
tuo mies on suudellut huuliani, nostanut minut syliinsä, ollut
tukahduttaa minut. Enkö olisi voinut välttää hänen ensi suuteloaan?
Aavistin heti, että oli turvatonta astua hänen vieressään. Miksi menin
hänen kanssaan ajelemaan? Puolustan itseäni: olin orpo ja hyljätty,
uneni tekivät minuun jo kipeätä. Ah! silloin järkähtyi olentoni
ensikerran. Kaikki meni sekasin ja raiskaantui. Ja siitä asti on tuo
kammottavin pelko tullut. Aavistin silloin jo ja aavistus on monta
kertaa palannut: tuo mies on kuolemani... menen sinne tai tänne, hän
vie onneni, rauhani, maineeni ja viimein henkeni.
Henkeni, kuinka se onkin kummallista! Elämä tuo keskellä rauhaa
luoksemme olentoja jotka käyvät meille hengenvaarallisiksi. Tuskin
uskallan sen itselleni kuiskata: hänessä elää murhaaja... hän tarvitsee
vain suurempia olosuhteita, tilaisuutta... sisimmässä syvässään on hän
nyt jo aika ajoin mielipuoli. Olen nähnyt kerran kummallisen helvetin
tuijottavan hänen suurista ulkonevista silmistään... hän sanoi itse. —
En voi olla yksin, sieluelämäni on helvettiä... Hän näki kuin kaikki
rikoksensa perätysten... en ymmärtänyt millaisia ne olivat... mutta
jotakin kauheaa hän näki ne kuristivat häntä kurkusta... tunnottomuus
oli kadonnut ja julmien hetkien työt raatelivat verikoirina hänen
sisintään... Ja samassa tuli hän tuskistansa mielipuoleksi ja hän
sanoi jotain, josta ymmärsin, että hän vannoi kauhean valan: kuolemani
olkoon niin suuri turmio kuin suinkin. Ja ne kaikki, jotka olen syössyt
onnettomuuksiin ja jotka kuitenkin seisovat... niille kostan... naiset
paljastan, häpäsen, raiskaan. Mutta siihen hetkeen asti vainoan,
hätyytän, uhkaan heitä.
Siihen tapaan hän mumisi...
Minulle selveni, että hänen voimakkain vaistonsa oli kiduttaa ja viime
hetkessä raadella... ah jumalani! Koitin huutaa ääneen, että heräisin.
Mutta en voinut... en uskaltanutkaan, en häntä vastustaa, en lähestyä
enkä poistua. Se oli elämän ankaruutta.
Ja näin olen hänen vallassaan eniten pelkoni tähden. Mitä enemmän pahaa
hän tekee minulle, sitä enemmän pelkään. En keltään uskalla enään
hakea apua... hän tappaisi minut tai kieltäisi kaikki ja valehtelisi
hurjimmat häpeät ylleni, niinkuin hän on muille tehnyt.
Kuka minua ymmärtäisikään? He sanoisivat kaikki: lopeta, tule pois,
rakasta muita. Oh, mitä neuvoja! Se on jo myöhäistä. Siitä asti
myöhäistä, kun ensi kerran vastasin hänen suuteloonsa. Hän ei antaisi
minun muita rakastaa. Jos menisin avioliittoon, myrkyttäisi hän mieheni
sielun. Enkä tunne sellaista, joka hänet iskisi. Ajattelen välistä,
että solmiaisin hänen kanssaan pyytämänsä suhteen. Mutta hän ei siedä
suhteen minkäänlaista julkisuutta tai laillisuutta. Ei suojaa, ei
kotia, ei edes lasta lupaa hän naisen rakkaudesta. Nyt ei hän tahdo
enään "kuuluisuuttanikaan", ei salli minun kehittää lahjojani. "Olet
epämiellyttävä, epäintresantti silloin", sanoo hän jäykästi. Ja hän
murhaakin oitis yritykseni arvostelullaan. Mikä on sitten edessäni?
Minun pitäisi vaan kulkea ja rakastaa häntä, hän tulisi luokseni,
koska häntä haluttaa, niin on hän sanonut. Ei hän kysy, jaksanko tässä
kauheassa elämässä mitään tehdä elääkseni, toimeentullakseni. Sellaisia
asioita antaa hän minun yksin miettiä.
Yhä vieläkin viimeiseen asti olen koittanut olla häntä kohtaan
hienotunteinen, kuin en mitään erityisen luonnotonta huomaisikaan
ja hän olisi pohjaltaan kunnon mies. Pelkoni olen peittänyt, hän
aavistaa sen ehkä vaistomaisesti. On omituista nähdä, kun oikein koitan
parastani, kuinka hän äkkiä uskoo itsensä hienoksi hänkin. Mutta
minusta tuntuu kuin leikkisin mielipuolena mielipuolen kanssa. Niin
kammottavaksi on elämäni, tuo leikkivä, naurava, hymyilevä, uneksiva
elämäni nyt muuttunut.