Syksy oli tullut Ristolaan ja syksyn mukana vallaton tuulipoika, joka
armotta riisti vanhoilta uhkeilta puurouvilta niiden keltaset ja
punaset lehtikorut, kieputti kirjavaa saalistaan ilmassa, ajoi takaa
maassa, potkien viimein kyllästyneenä leikkikalunsa kasoiksi nurkkiin
ja kuoppiin. Pikkunen, kesän hymyillyt ja ilosena poikana loiskutellut
Kolajärvikin synkisti sinisen silmänsä miehen tuimemmissa aikeissa,
ärjähdellen silloin tällöin kuin vihoissaan hänkin. Mutta öisin
lähtivät kaikki pimeyden peijakas-vekarat mielenosotuksille... ilmassa
vihelsi, sylki, huusi, vinkui, ulvoi ja nauroi ja ritisten ratisten
pani risut ja kuivuneet oksat, kun huimat risapöksyt kiitivät läpi
pensaikkoiden.
Ristolan naiset puuhasivat ahkeraan asuinhuoneissa. Oli herätettävä
viehättäviä syystunnelmia! nyökäyttivät he nauraen Ristolle, joka
ihmetteli naistensa yhtäkkistä luonteenmuutosta. Heidät myös oli
ottanut syksyn työintoinen henki. Aili oli kesänsä "keikkunut", Hellevi
"uneksinut". Sentapaista herkuttelua oli nyt saatu kylliksi. Jäsenet
notkeina ja taistelunhaluisina, silmät lujempina ja kirkkaimpina
heittäytyivät he kunnioitettuun "hyödylliseen" ja saivat siten
arvostelijansa ja moittijansa naamat venymään pitkiksi. Kyökin ja
ruokasalin pöydät täyttyivät tuoksuvista hedelmistä ja vehmaista
vihanneksista. Keittokirjat olivat auki ja keskusteltiin melkein
yksinomaan ruokaresepteistä, ruumiin muodostamisesta ravinnon, kylpyjen
ja hieromisen avulla ja muusta sellaisesta... Toisina päivinä käytiin
nautinnolla asuinhuoneiden kimppuun. "Talo taidetta huokuisi vaan",
hyräili Hellevi. Ristolan ei tarvitsi hävetä iloisia, teräväsilmäisiä
maalaripoikia, jotka silloin tällöin majoittuivat kauniille
paikkakunnalle.
Tanssien tuli työ tehdyksi ja Risto ympäröittiin sellaisella ilon,
ylimielisyyden ja hullaantuneitten pilapuheiden tulvalla, että
hän nousi kuin juovuksissa kahvipöydästä ja uhkasi viimeisellä
järkirääsyllään hirttää itsensä lähimpään pensaaseen, ellei hän muuten
jo särkyisi riemun runsauteen.
Naisten kiltimmät ja älykkäimmät enkelit, suoja ja vapaus liihoittivat
ilmassa. Siksi kukoistivat heidän kaikki puutarhansa.
Eräänä tällaisena iltapäivänä tuli Hellevi ruokasaliin ja istui
perkaamaan mustia viinimarjoja, hengittäen mielihalulla hedelmien
tuoksua.
Erityisen kiitollinen hän oli! Jäisi nyt Ristolaan talviksi ja kesiksi.
Työtä ja ansiota tuli kylän kansakoulussa, kolme tuntia päivässä
apuopettajana.
Niin viehkeää, erityisen viehkeää oli aavistuksissa... vahanpehmeinä
nousisivat hänen eteensä tulevat päivät, astuisivat äänettä levänneestä
yöstä ja taipuisivat alttiina muodostettaviksi juuri niinkuin hän
tahtoi. Ei hän nyt uneksisi, voimistelisi vaan äänetönnä ja älykkäänä
kaikessa, mitä tarvittiin. No, tietysti hän sentään pienet hämärä- ja
tähtitaivastunnelmansa pitäisi, mutta sehän oli myös tulevaisuuden
peltojen kyntämistä. Kun elämä tulisi, olisi hän taitava...
Hellevi katsoi kelloa. Kummallista, missä Aili viipyi, jo kolme
tuntia. Aamupäivällä oli vallaton ollut melkein liian villi. Istunut
paitahihasilla kyökin ikkunalla ja hakannut pihvilihat "porilaisten
marssia" hoilaten. Rovasti sattui tulemaan, jäi kuuntelemaan akkunan
alle ja taputti käsiään... se vanha hyväntahtoinen. Aili kiljahti ja
katosi kuin ammuttu.
— — Saisi tulla jo nyt... olisi lystikästä kerrottavaa... Risto oli
myös poissa, palannut kyllä aamupäivällä kaupungista, mutta kadonnut
sitten, pitäjälle kai...
Hellevi oli taas istunut kauvan aikaa ja uudelleen viehättynyt
hiljaisuuteen, kun Risto vihdoin astui sisään.
Onnellinen Hellevi huudahti ilosesti, mutta Risto näytti kummalta!
Tervehti oudolla tavalla, lyhyesti ja välttelevästi, silmät tummina ja
terävinä.
— Mikä nyt, mikä nyt!
Risto iskikin heti syihinsä, punasena harmista:
— En sinua enään ymmärrä...
— Mitä ihmettä...!
— Onneksi olet julaissut sen salanimellä, nyt ei sitä käsitä muu kuin
oma suku, lisäksi sentään lähimmät perhetuttavat. Ja siinä onkin
jo kyllin skandaalia. Ostin kirjan sattumalta kaupungissa ja toin
sen Ailille aamupäivällä. Hetken kuluttua puhuu Aili lukemastaan
"hebreaa" ja minun on myös katsominen. Kirjasi on juuri parhainta
"tuohikulttuuria", olet toki itse miellyttävämpi. Tässä nyt seistään...
Aili uskoo mahdottomiin, petoksiin muka! Mitä kummaa olet haaveillut!
Jumalan nimessä!
— Rakas Risto — —! Missä on Aili? Missä on kirja!
— Etkö tunne sitä jo kylliksi?
Mutta Hellevi syöksyi etsimään Ailia, jota oi löytynyt mistään. Vihdoin
kiiti hän pahoja aavistaen ylös vinttikamariinsa. Pöydälle oli heitetty
iltapäiväposti ja — uusi kirja... — — —
"Kuuru, kuuru lymmyä...
Kuuru, kuuru lymmyä..."
Illalla myöhemmin kulki Hellevi huoneessaan ilmeet ehkä hiukan jäykkinä
ja kokosi tavaroitaan kahteen matkalaukkuun.
Huulet vaikenisivat, mutta elämä juoksisi. Hellevin oli jättäminen
Ristola, sen hän ensiksi ymmärsi.
Ristolle kirjoitti maailmalle lähtevä koditon:
"Rakas Risto. Kautta äitini muiston: kenellekään rakkaistamme en
ole aikonut valmistaa loukkauksia. Ne ovat minulle yhtä uusia kuin
Sinullekin. Ja niinkö vähän luulet minun omaavan ylpeyttä ja makua!
Ei muuta nyt... ehkä joskus enemmän, ehkä piankin...
Voita Aili rakkaudellasi ja epäluulot haihtuvat.