language: Finnish
UHRI
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
KAARLE HALME
»Seuranäytelmiä» 166.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
927.
HENKILÖT:
OTTO HIRVOLA, kauppias.
ALMA, hänen vaimonsa.
AUNE, heidän tyttärensä.
MARTTI MAJANIEMI, lääkäri.
SAMU KOLKKO, kartanonomistaja.
HAAPALA, talollinen.
MAIJU, palvelustyttö.
OHJEITA ESITTÄJILLE.
Sisustus tekee kodikkaan ja asutun vaikutuksen.
HIRVOLA on vilkas ja hyvätuulinen eikä suinkaan luonteeltaan
rikollinen, mutta hän on heikkoa ainesta, suunnittelematon, liian vähän
harkitseva ja aina toivorikas. Hänen mielestään on kaikki mahdollista
ja kovin helppoa. Siksi hän on tullut tehneeksi rikollisia tekoja,
joitten arvoa hän ei täysin ymmärrä. Eikä hän tunne rikollisuuden tai
katumuksen tunnetta. Vain kiinnijoutumisen ja vankilan pelko häntä
ahdistaa. Vuosikymmeniä on hänelle kaikki onnistunut. Siksi hän aina
heti ärtyy pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Ratkaiseva isku tekee
hänet herpautuneeksi ja veltoksi, herättämättä erityistä myötätuntoa
tai traagillista mielialaa.
ROUVA on hieno, sävyisä luonne, suljettu ja alistuva. Ei
raukkamaisuudesta tai yksinkertaisuudesta hän ole antanut miehelleen
kaikkea valtaa, vaan sentähden, että hän on korkeammalla ja niin eri
tavalla ajatteleva, että harvoin heille sattuisi yhtymäkohtia. Tästä
alistumisesta ja itsensä kieltämisestä on hänen terveytensä kärsinyt.
AUNE on syvästi tunteva ja miettivä, mutta ei yhtään hempeämielinen.
Hänen vapaa iloisuutensa ja reippautensa ei saa esittäjää erehdyttää
pintapuoliseen ilakoimiseen.
MAJANIEMI on kirkas ja iloinen luonne, ilman vähintäkään
kaihomielisyyttä.
KOLKKO on älykäs ja itsekäs. On tottunut aina esiintymään mahtavimpana
ja viisaimpana. Hänen röyhkeä käytöksensä olisi sietämätöntä, ellei
hänen luonteessaan olisi sitä hyväntuulisuutta, mikä pehmentää
ja herättää mielenkiintoa. Naurullaan hän on tottunut peittämään
ajatuksiaan, joista ei aina tiedä tarkoittavatta ne totta vai leikkiä.
Hän sanoo mielellään kaikki asiansa töykeinä äkkiyllätyksinä, joilla on
tottunut hämmentämään ympäristöään, nauttien niistä itse sydämettömällä
tavallaan. Puhuessaan joskus vakavasti hän vaikuttaa pelottavasti
ja epämiellyttävästi. Silloin kun hän saa sattumalta tietoonsa
jotakin tärkeätä kuten esim. Haapalan rahajutun, ovat hänen kasvonsa
aivan elottomat, ainoastaan silmissä näkyy viekas väike.. Näin aina
tällaisissa tapauksissa. Silloin kun hän näyttää välinpitämättömältä
tai uniselta, Valmistaa hän vaarallisimpia hyökkäyksiään. On koko
ikänsä seurustellut kaikenkarvaisten ihmisten kanssa ja saavuttanut
kokolailla pintapuolisia tietoja ja käyttäytymistapoja, joita
viimemainittuja hän ei ylimielisyydessään aina viitsi noudattaa.
HAAPALA on yksinkertainen ja hyväntahtoinen, ilman erikoista
luonteenpiirrettä, minkä näyttäytymiseen ei ole tilaisuuttakaan.
MAIJU on iloinen ja vilkas.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Hirvolan arkisali. Vanhanaikainen sisustus, ilman erityistä
huolellisuutta tai tyyliä. Sateinen kesäpäivä. Rouva istuu ompelupöydän
ääressä työskentelemässä. Aune sohvalla, puolittain loikoen, lueskelee
jotakin kirjaa.
ROUVA. Mitä luet?
AUNE (kohoaa istumaan, tukahuttaen pienen huokauksen). Ikävää kirjaa.
ROUVA (katsahtaa ikkunaan). Ei kai vieläkään voi lähteä ulos?
AUNE (panee kirjan pöydälle). Tuollaiseen ilmaan!
MAIJU (tulee oikealta). Sinne tuli keittiöön muuan mies, jolla on koira
mukanaan. Sanoo, että kauppias on luvannut ostaa sen.
ROUVA. Olisit neuvonut konttoriin —
MAIJU. Sanoi, että hän kernaammin lepää ja kuivaa vaatteitansa — on
tullut korpimaasta asti —
AUNE. Tällaisessa sateessa!
ROUVA. Ilmoita sitten kauppiaalle —
MAIJU. Konttoriinko?
AUNE. Niin. Isä on siellä.
MAIJU. Kyllä. (Menee perälle.)
AUNE. Millainen koira se on?
ROUVA. En tiedä.
AUNE. Eikö isä ole sanonut?
ROUVA (hymähtäen). Ei hän sellaisista puhu.
AUNE. Millaisista?
ROUVA. Ei minkäänlaisista — asioista. (Pitkäveteisesti ja vähän
terävällä äänellä.) Ja tämä on kai myöskin — jonkinlainen asia, ja
jonkinlainen tarkoitus kai sillä myöskin on.
AUNE (nauraa ja nousee). Minäpä käyn katsomassa — tuota »asiaa». (Menee
oikealle. Maiju tulee.)
ROUVA. No? Mitä kauppias sanoi?
MAIJU. Käski miehen odottaa.
ROUVA. Kuulehan, Maiju! Minä luulen, että ne ovat nälkäisiä
kumpainenkin. Tarjoo miehelle ruokaa.
MAIJU. Kyllä annan —
ROUVA. Ja koiralle myös!
MAIJU. Kyllä.
ROUVA. Onko tohtori kotona — vai onko haettu sairaan luo?
MAIJU. Tohtori vietiin noin tunti sitten — jonnekin.
ROUVA. Kun huomaat hänen palaavan, niin pane kahvi tulelle — ja käy
kutsumassa tohtoria tänne! — Ihan siellä vilustuu — tuollaisessa
ilmassa.
MAIJU. Kyllä. (Menee oikealle.)
AUNE (tulee hetken kuluttua oikealta). Olihan se soman näköinen epeli —
mutta niin likomärkä, ettei sitä edes silittää voinut.
ROUVA. Minkälainen —?
AUNE (menee sohvalle). Lappalainen — sellainen pystykorva —
ROUVA. Hm! (Äänettömyys.)
AUNE (on ottanut kirjansa ja yrittää lukea, mutta kirja vaipuu
polvelle; ajatuksissaan). Isäin pahat teot —
ROUVA (tarkaten). Mitä sanot?
AUNE. Tässä kirjassa puhutaan sellaisista — murhanhimosta,
varastamistaudista ja muusta, joka voi kulkea perintönä — lapsille ja
lastenlapsille — huh!
ROUVA. Miksi luet sellaisista epämiellyttävistä asioista? Etsi jokin
hauskempi kirja!
AUNE (kuulematta). Ja ne sitten useinkin määräävät ihmiskohtaloita —
sellaiset seikat, joihin ei ole ollenkaan syyllinen — perii vain viat —
ne syntyvät ruumiin mukana, kuten ulkomuoto, samannäköisyys ja — ja —
aivan kuin hyveetkin. — Kummallista.
ROUVA. Niin — lapseni! Maailma ei ole täydellinen.
AUNE. Mutta se on ihmisten oma syy — miksi eivät paranna itseään!
ROUVA. Noo — jos se on perinnäistä — tautia — niin —
AUNE. Niin, niin! Silloin ehkä sitä ei voi parantaa itsessään — mutta
voi ainakin estää sen jatkumisen.
ROUVA. Miten sitten — arvelet?
AUNE. Minä ainakaan en menisi naimisiin, jos olisin perinyt jotakin
tuollaista — en!
ROUVA. Älä nyt! Jos on rakastunut, niin —
AUNE. No, niin! Silloin voi tehdä muita tyhmyyksiä — mitä tahansa —
mutta ei tätä. Ei tätä!
ROUVA. Sinusta on tullut jyrkkä —
AUNE (hymyillen). Ei, äiti kulta! Minä vain tunnustan tässä lausutun
ajatuksen: jos yksilöt estävät paheitten jatkumisen perinnöt, niin
syntyy terve rotu. — Minä en haluaisi viedä rikollisuutta eteenpäin.
ROUVA (arasti). Mutta jos ei tiedä —
AUNE (nauraa). No, jos ei näe, niin voi lyödä päänsä seinään.
ROUVA (leikillisesti). Sinusta on tullut kovin viisas —
AUNE (vallattomasti). Viisasko? Kun en haluaisi lyödä päätäni seinään
—! (Alkaa taas lukea. Äkkiä.) Kuule, äiti!
ROUVA. Hm?
AUNE. Minkätähden minusta on tehty sairaanhoitajatar?
ROUVA (katsoo Auneen, hymyilee sitten). Sentähden kai, että sinulla
olisi jokin työala — jos tulevaisuudessa tarvitsisit.
AUNE (selailee kirjanlehtiä). Minusta vain on tuntunut, että siinä on
ollut jokin muu tarkoitus.
ROUVA. Isälläkö?
AUNE. Eikö sitten sinulla?
ROUVA (hieman katkeralla sävyllä). Eihän minulla mitään tarkoituksia
ole. (Hetken kuluttua kevyemmin.) Mutta tähän toimenpiteeseen olin
tyytyväinen. — Nyt olen levollinen sinun suhteesi. — Jos jotakin
tapahtuisi — niin voisit elättää itsesi —
AUNE (ihmetellen). Tapahtua? (Hiljaisesti ja venytellen.) Eikö isä ole
rikas?
ROUVA. Sitä en tiedä — se kuuluu asioihin.
AUNE (katselee äitiään). Kyllä minäkin olen ollut sokea!
ROUVA (vähän hätkähtäen). Kuinka niin?
AUNE. Olen ollut jo iso tyttö viettäessäni koululomiani kotona — ja nyt
vasta huomaan, millainen ilma on kodissa.
ROUVA. No?
AUNE (vakavasti). Että kaikki täällä on vain asioita — joista minä en
tiedä yhtään mitään.
ROUVA (hiljaisesti, kuin puolustaen). No — mitäpä naiset niistä —
(Puolustaen). No — mitäpä naiset niistä —
AUNE. Onko isä niin omavaltainen?
ROUVA (vältellen). Näethän itse, kuinka hän on herttainen — ja aina
hyvällä tuulella —
AUNE. Niin on — minä olen sen nähnyt — jos kaikki käy tasaisesti
tasaisesti hänen mielikseen. Mutta jos sattuu esteitä?
ROUVA (liikehtien hermostuneesti). Niitä on kartettava.
AUNE. Etkä sinä aseta esteitä mihinkään.
ROUVA (katsoo ihmetellen). Mihin sitten nyt pitäisi —?
AUNE. Ei _nyt_ mihinkään! — Muistatko kun minut lähetettiin
sairashoitokursseille?
ROUVA (helpottuneesti). Sanoinhan jo, että se oli minunkin mielestäni
hyvä. — Etkö itse ole tyytyväinen?
AUNE (hymähtäen). Olenhan yhtä hyvin tyytyväinen tähän kuin mihin
tahansa muuhunkin — kun en kerran päässyt musiikki-opinnoille. — Se oli
vain se minun lähtöni — niin omituinen.
ROUVA (muistellen). Omituinen? Kuinka niin?
AUNE (hymyillen). Samassa kun tohtori Majaniemi oli tullut meille
asumaan — lähetettiin minut opettelemaan — sairaanhoitoa.
ROUVA (hämmästyen). Ettäkö ne asiat olisivat yhteydessä?
AUNE (katsoo veitikkamaisesti äitiään). Eiköhän vain?
ROUVA (pudistaa päätään). Ei ainakaan minun aivoissani.
AUNE (naputtelee kirjalla pöytään). Tällaisesta asioitten yhtymästä
minä voisin olla aivan raivoissani — minä tunnen sen — jos tuo tohtori
olisi sattunut olemaan joku vähemmän miellyttävä henkilö — kuin Martti.
ROUVA (iloisesti). Minä olen iloinen — että pidät hänestä. Hän on hyvin
kunnon mies — ja pitää paljon sinusta.
AUNE (iloisesti nauraen). Ja sinä saat tahtosi täytäntöön!
ROUVA (vakuuttaen). Minä en ole sellaista ajatellut ennenkuin —
AUNE. Ennenkuin — hän muutti meille?
ROUVA (vakavasti). En silloin.
AUNE. No, isä sitten kuitenkin.
ROUVA. Ei, Aune hyvä. Ei hänkään.
AUNE (katsoo kysyvästi). Eikö?
ROUVA. Ei.
AUNE (aivan kuin loukkaantuen). Miksi hän ei olisi sitä voinut —
ajatella?
ROUVA. Ei hän sitä tehnyt. — Minä luulen, että hän lähetti sinut
ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan — pois tohtorin läheisyydestä —
ajattelematta muuta sen enempää.
AUNE (ihmetellen). Miksi hän niin olisi tehnyt?
ROUVA. Hm!
AUNE. Ja minkä johdosta päätät? Sano!
ROUVA. Isä on ollut hyvin tyytymätön, että sinä tulit niin pian kotiin.
AUNE (hämillään). Niinkö?
ROUVA. Ihan äkkiarvaamatta.
AUNE (sivelee otsaansa). Minä en ymmärrä —; kun kurssi päättyi — mikä
tässä sitten —
ROUVA. Isä ei pidä tohtorista.
AUNE. Ei? Miksikä ei?
ROUVA (hieman ivallisesti). Isä ei pidä köyhistä ihmisistä.
AUNE. Köyhistä? (Purskahtaa nauramaan.) Ei köyhistä! (Nousee.) Onpa
sekin syy! (Iloisesti.) Tiedätkö mitä, äiti? (Menee ja ottaa äitiään
kaulasta.) Nyt minä vasta oikein pidän Martista — kun tiedän, että
asiaa ei ole suunniteltu. Sinä et usko, kuinka tuo pelko tarkoituksista
vaivasi minua! (Riemuiten.) Nyt minä olen siitä vapaa — ja Martti tulee
ihastumaan —
ROUVA. Martti?
AUNE (yhä iloiten). Niin — juuri Martti. Hän kosi minua eilen —
(vakavasti) — ja minua alkoi vaivata tuo inhoittava tunne sovitteluista
— (taputtaen ilosta käsiään) — mutta nyt hän saa minut. Hän saa
sairaanhoitajattaren sairailleen ihan aavistamatta.
MAIJU (tulee oikealta). Tohtori tuli äsken kotia — ja kahvi kyllä on
valmista. (Aune tasaantuu ja menee sohvaan.)
ROUVA. Pyydä sitten tohtori tänne!
MAIJU. Minä jo kävin pyytämässä. (Menee oikealle.)
ROUVA (nousee). Hyvä on. (Aikoo Maijun kanssa oikealle.)
AUNE (estää äitiään). Äiti! Älä vaivaa itseäsi! Kyllä minä menen
laittamaan kuntoon. (Taputtaa äitiään olalle.) Minulla on sitäpaitsi
Martille vastaus velkaa.
ROUVA (istuu). Pitäkää nyt asia kuitenkin vielä omina tietoinanne.
AUNE (herttaisesti). Sinä kuitenkin suostut?
ROUVA. Hm! Minä! — Minä toivoisin sitä. Mutta isä —! Olkaa varovaisia!
AUNE (veitikkamaisesti). Minä olen kuten äitikin. Minä en sekaannu
asioihin. Miehet saavat hoitaa. (Menee naureskellen oikealle.)
ROUVA (ryhtyy entiseen työhönsä, huokaa). Hm!
HIRVOLA (tulee perältä iloisena). Kuulehan, Alma! Ovatko vierashuoneet
kunnossa?
ROUVA (katsahtaa mieheensä). Ainahan ne —
HIRVOLA. Niin, niin! Mutta varmuuden vuoksi niitä voi vielä tuuletella
— ja muuta sellaista —
ROUVA. Kuka tulee?
HIRVOLA. Samu Kolkko tulee nyt päivälaivalla —
ROUVA. Joko taas?
HIRVOLA. Taas?
ROUVA. Joko teillä taas on säästöpankin tarkastus?
HIRVOLA (istuu sohvapöydän ääreen ja alkaa sytytellä savuketta). Eihän
nyt joka päivä — siitähän on vasta pari viikkoa —
ROUVA. Miksi hän sitten ei mene majataloon?
HIRVOLA (ärtyisesti). Miksi? — Siksi, että hän tulee meille.
ROUVA (aikoo mennä). Menen heti katsomaan —
HIRVOLA (hyvätuulisesti). No, no! Älähän nyt lennä! Eihän sillä nyt
niin hengenhätää —
ROUVA (ryhtyy työhönsä). Ainahan ne muuten ovatkin kunnossa —
HIRVOLA. Senhän arvaankin. Kyllä sinä asiasi hoidat.
(Äänettömyys.)
HIRVOLA. Mitä sinä muuten pidät »Metsäkuninkaasta»?
ROUVA (asettaa hermostuneesti ompeluksensa toisin). Hm!
HIRVOLA. Ei hänellä suotta ole »metsäkuninkaan» nimi. — On se ollut
ihmeellinen talo, se Metsäperä. Näyttää olevan loppumaton — sen metsä
— Kolkko on myynyt sieltä jo kai nelisellä sadalla tuhannella — ja
myy vain yhä. Hän on paikkakunnan varakkain mies — ei kenelläkään
ole ainakaan irtonaista rahaa niin paljon kuin hänellä — ja yhä hän
saa uutta — (tyytyväisenä) — vaikka voi tässä muutkin saada kohta —
isomman läjän yhdellä iskulla — (Rouva katsoo miestään. Hirvola jatkaa
naureskellen.) Katso vain — mutta totta se on.
ROUVA (tarkoituksettomasti). Joka päivä kai sinä rahoja saat.
HIRVOLA. Niin, niin — se on sellaista arki-pirinää — mitäs siitä!
Ei! Tässä on vain toinen juttu ratkeamassa — (vilkkaammin) — mutta
puhunpahan siitä sitten toiste. (Vitkaan, aivan kuin ajattelisi muuta.)
Mitä sinä pidät Samu Kolkosta?
ROUVA. En minä pidä hänestä.
HIRVOLA (katsoo rouvaa, puoliääneen halveksivasti ja moittivasti). Ole
vaiti! (Ratkaisevasti.) Se on mies, jota pitää kohdella ansioittensa
mukaan. (Polttelee — sitten aivan kuin sivumennen.) Hän on ihastunut
meidän Auneen — ja senvuoksi hän tulee.
ROUVA (pysähtyy työssään). Kosimaanko?
HIRVOLA. Niin luulen. (Nousee.) Eikä Aune sen parempaa naimatarjousta
saa ikinä. Häntä kohtaa erinomainen onni —
ROUVA (kääntyy mieheensä). Mutta ajattelehan nyt! Aune on saanut vallan
toisenlaisen kasvatuksen — ja koulutuksen —
HIRVOLA (naurahtaen). Niinkö?
ROUVA. Niin — hän odottaa mieheltään —
HIRVOLA (nopeasti katkaisten). Mitä sitten?
ROUVA (paheksuvasti). Ainakin jonkun verran ymmärtämystä — jos ei
muuta —
HIRVOLA (istuu ihmetellen). Luuletko sinä, että Samu ei ymmärrä — siinä
kuin joku toinenkin —?
ROUVA. Ehkä asioita — mutta — (pää painuu ompelusta kohti) — on tässä
maailmassa muutakin —
HIRVOLA (hyväntuulisesti). Mitä sitten?
ROUVA. Kolkkohan on aivan karkea — sivistymätön —
HIRVOLA (terävästi matkien). Ja Aune on sivistynyt —
ROUVA. Onhan toki — sentään toisella tavalla kuin Kolkko.
HIRVOLA. Kuten sinäkin.
ROUVA. Minä?
HIRVOLA. Niin — sinä olit toisella tavalla sivistynyt kuin minä —
(Iloisesti) — ja kuitenkin me olemme pärjänneet aivan erinomaisesti
— (matalammin ja aivan kuin ajattelisi taas jotakin muuta) ainakin —
tähän päivään asti.
ROUVA (tukahuttaen puoliksi ivallisen huokauksen). Hm. (Lempeästi.)
Minä pyytäisin sinulta yhtä asiaa.
HIRVOLA (vilkkaasti). No!
ROUVA. Ettet suunnittele Aunen naimista sinne etkä tänne.
HIRVOLA. Kuinka niin?
ROUVA. Antaisit hänen itsensä hoitaa sen asian.
HIRVOLA (vähän hermostuneesti). Ole vaiti! (Nousee, ratkaisevasti.)
Jos »Metsäkuningas» kosii — niin se asia on sitä myöten selvä. (Aikoo
perälle, mutta pysähtyy ja kääntyy.) Tosiaankin se koiranpenikka! Tuoja
kai on keittiössä?
ROUVA (nousee). Niin on.
HIRVOLA (avaa oikeanpuoleisen oven, huutaa). Maiju! — Käske se
koirantuoja tänne! (Sulkee oven ja tulee alas, rouvalle.) Sinäkin teet
viisaasti, jos puolustat Samu Kolkkoa.
ROUVA. Mitenkä minä voisin tehdä sellaista, mikä on —
HIRVOLA (kiivastuen). — mikä on meidän perheelle edullista ja
välttämätöntä? Et tietysti, sitä sinä et voi tehdä —
ROUVA. Välttämätöntä? Miksi se olisi välttämätöntä?
HIRVOLA (vielä kiivaammin). Siksi, että minä sen sanon — siksi!
ROUVA (tyynesti). Minä en ole koskaan sekaantunut sinun asioihisi —
mutta eihän tämä ole mikään tavallinen asiatoimi — (Haapala tulee
oikealta.)
HIRVOLA (vilkaisee tulijaan, sitten nopeasti rouvalle). Menehän nyt
katsomaan niitä vierashuoneita!
ROUVA (puoliääneen). Meidän piti täällä tarjota kahvia —
HIRVOLA (hiljaa, mutta käskevästi). Ei! Jääkää ruokasaliin! (Rouva
menee oikealle. Hirvola menee sohvapöydän ääreen ja sytyttää
hermostuneesti tupakan. Haapala yskii herättääkseen huomiota.
Hirvola kääntyy ympäri.) Kas ihmettä! Onko se Haapala itse? (Menee
tervehtimään.) Minä luulin, että te olitte sen pennun lähettänyt jonkun
muun mukana —
HAAPALA. Tulin itse tuolta korpien halki — oikoteitä —
HIRVOLA. Vai jalkaisin — sellaisen matkan! Tulkaa nyt istumaan.
HAAPALA (tulee pöydän ääreen). Kiitos! Eihän sitä hevosella viitsi
kierrellä taakattomana kulkijana.
HIRVOLA. Isäntä tekee hyvin ja istuu!
HAAPALA. Mahdoinko jo sen verran kuivahtaa tuolla keittiössä?
(Istuutuu.)
HIRVOLA. Jos olisin tietänyt, että isäntä itse — tässä olisi tupakkaa.
(Menee sohvalle.)
HAAPALA. Oli sitä pankkiasiaa tänne — kiitos vain — (Ottaa tupakan.) —
niin lähdin itse tuomaan pentua — mutta ei siitä tule kalua.
HIRVOLA. Onko vielä kipeä!
HAAPALA. En minä usko, että se paraneekaan — mikä lie sisäinen vamma —
mutta kun kauppias siihen taannoin ihastui ja sanoi, että täällä voisi
eläinlääkäri —
HIRVOLA. Niin — pitää ainakin yrittää. Ellei onnistu, niin pääseehän
siitä.
HAAPALA. No — pianpa siitä. Mutta en minä siitä mitään maksua ota — kun
sitä ei kerran terveeksi saatu. Päiviltään se meillä kuitenkin olisi
päästetty. Jos eläjän saatte, niin — onneksi olkoon!
HIRVOLA. No niin, no niin! Katsellaan nyt — saadaanhan sitten nähdä.
HAAPALA. Minun oikea asiani olisi se säästöpankin juttu —
HIRVOLA (levottomasti). No?
HAAPALA. Muistaahan kauppias, että olen sanonut irti rahani —
HIRVOLA (yhä levottomammin). Kyllä, kyllä, — nelisenkymmentä tuhatta —
HAAPALA. Ja nyt on irtisanomisaika ummessa.
HIRVOLA (sivelee otsaansa, ei tiedä mitä sanoisi). Tuota — tuota —
HAAPALA. Se vävy kun vaatii sitä tyttärensä perintöä — äitivainajan
jälkeen —
HIRVOLA (tuskassa). Niin — niin, olen taitanut unohtaa —
HAAPALA (hymyilee). Niin; mitäpäs kauppias sellaisia kaiken maailman
perheasioita —
HIRVOLA (ajatuksettomasti). Ei, ei — tietysti, ei — eihän. (Kauhulla,
jota koettaa peittää.) No, tuliko Haapala nyt noutamaan rahoja?
HAAPALA. Minä tulin — (Hirvola nousu äkkiä.) Onko kauppiaalla ehkä
kiire?
HIRVOLA (pakottaa itsensä levolliseksi, istuu). Ei — muistin vain erään
asian, mutta ei se ollut tärkeä. — Haapala oli siis ajatellut, että nyt
nostaisi?
HAAPALA (kaivaa pankkikirjan ja papereita povitaskustaan). No, kun
sattui —
HIRVOLA (naputtelee pöytää). Tuota — tuota —
HAAPALA (huomaamatta Hirvolan hermostumista) — sattui semmoinen lykky
sille vävymiehelle, että sai perillisten rahat metsästä — melkein
kaikki —
HIRVOLA (hämmästyy). Soo! — Ettäkö Haapala ei sitten tarvitsekaan?
HAAPALA. Siitähän juuri tahtoisin puhua. Sopisikohan se, että rahat
saisivat jäädä paikoilleen? Tarvitsisin vain neljä tuhatta.
HIRVOLA (ottaa pankkikirjan hätäisenä ja iloisena). Katsotaan,
katsotaan — pitäähän koettaa — hm! Täällä on yli neljäkymmentä
tuhatta —
HAAPALA. Siellä pitäisi olla se neljätuhatta —
HIRVOLA. Kyllä kai korkojen kanssa — ehkä vähän ylikin —
HAAPALA. Niin — mutta minä nostaisin vain ne neljätuhatta — muut saisi
jäädä, jos passaisi.
HIRVOLA. Sopiihan se — huonoina aikoina on kyllä menekkiä — johtokunnan
hyväksymiä lainoja odottaa suuri joukko.
HAAPALA. No, tämän voisi nyt sitten pankki käyttää.
HIRVOLA. Tietysti, tietysti — ilomielellä. (Nousee.) Odottaako Haapala
täällä, niin minä käyn konttorissa — järjestämässä asian.
HAAPALA. Mikähän tässä —
HIRVOLA (menee nopeasti oikealle ovelle, huutaa), Maiju! — Tuoppas
tänne Haapalalle kahvia — heti — vai niin, sinullahan onkin taakka
kunnossa — tule sitten tämän kautta —
MAIJU (tulee hymyillen, täysi kahvitarjotin käsissä). Olin juuri
menossa ruokasaliin.
HIRVOLA (iloisesti). Annappas nyt — isäntä ensin tullaa siitä. (Menee
perälle.)
MAIJU (panee tarjottimen pöydälle). Ehkä minä saan kaataa kannusta?
HAAPALA (hymyilee). Johan minä siellä sain keittiössä sekä ruokaa että
kahvia.
MAIJU (naureskelee). Ei se auta — meillä tehdään kuten isäntä käskee. —
Leipää myös!
HAAPALA. En minä enää jaksa.
MAIJU. Jätättekö te sen pennun nyt sinne keittiön nurkkaan kitumaan?
HAAPALA. Niinhän se kauppias —
MAIJU. No, minkäs sille sitten mahtaa! — Odotanko, että kaadan toisen
kupin?
HAAPALA. Odota, että viet kupit pois — en minä enää —
MAIJU. Minä tulen sitten hakemaan. (Menu oikealle. Haapala kiirehtii
juontiaan, yrittää sanoa jotakin ja katsoo taakseen, mutta Maiju on jo
ehtinyt mennä, juo rauhallisesti ja laskee kuppinsa pöydälle. Maiju
tulee heti takaisin.) En minä koskaan pääse perille.
HAAPALA, No?
MAIJU. Vieraita. (Avaa eteisen oven.)
KOLKKO (riisuutuu eteisessä). Hyvää päivää! Onko isäntäväkeä kotosalla?
MAIJU. Kyllä on.
KOLKKO (tulee sisään). Päivää taloon!
MAIJU. Kauppias tulee kai aivan heti — ja rouvasväki on ruokasalissa.
(Menee ottamaan kupit pöydältä.)
KOLKKO. No, minä täällä sitten —. (Haapala on noussut. Kolkko Maijulle.)
Sano, että Samu Kolkko tuli taloon!
MAIJU. Kyllä. (Menee oikealle.)
KOLKKO. Kas — Haapalahan se täällä —
HAAPALA (tervehtii). Odottelen kauppiasta —
KOLKKO (menee istumaan sohvaan). No, mitäs sinne korven taakse kuuluu?
HAAPALA (istuu uudelleen). Eipä entistä enempää.
KOLKKO (ottaa tupakan kotelostaan, leveästi). Nythän minä muistankin.
Te olette täällä pankkia tyhjentämässä! — teette suuren loven —
aikamoisen suoneniskun —
HAAPALA. Enkä — minä jo pyysin, että rahat saavat jäädä.
KOLKKO. Niin aina — vävymies on tehnyt hyvän metsäkaupan.
HAAPALA, Onko Kolkko kuullut?
KOLKKO, Ostajat kertoivat.
HAAPALA. Niin — sentähden nostan nyt vain nelisentuhatta —
KOLKKO. Vai niin — vai niin. (Nousee.) Minäpä pistäyn tuolla naisten
puolella. (Menee oikealle, välittämättä sen enempää Haapalasta. Haapala
rykii, katselee ympärilleen, nousee sitten ja siirtyy hitaasti perälle.
Maiju tulee oikealta.)
HAAPALA (hymyillen). Onpas lentämistä!
MAIJU (yrittää peräovesta). On sitä vain —
HIRVOLA (tulee perältä). Isäntä tulee tänne konttoriin, niin saamme
asian reilaan.
HAAPALA. Kyllä vain.
MAIJU (Hirvolalle), Rouva sairastui — ja sinne tuli —
HIRVOLA. Sairastui?
MAIJU. Niin — sellainen kohtaus —
HIRVOLA (tyytymättömänä). Niin, niin — vanha juttu! Ei minulla ole
aikaa. Onhan siellä lääkäri. Tulkaa, Haapala! On vähän kiire. (Menee
perälle.)
HAAPALA (seuraa). No, ei kai tämä pitkiä aikoja. (Kääntyy ympäri,
Maijulle.) Oikeinko pahasti se rouva —?
MAIJU. En tiedä. On se ennenkin —
HAAPALA. Jaah! (Menee perälle. Maiju aikoo oikealle, mutta kun hän avaa
oven, tulee Aune vastaan.)
AUNE. Maiju menee tohtorin odotushuoneeseen, jos äiti tarvitsee apua.
MAIJU. Kyllä. (Menee oikealle.)
KOLKKO (on seurannut Aunea sisään). Olipa se — olipa se —
AUNE. Suokaa anteeksi tämä häiriö — herra Kolkko tekee hyvin ja istuu.
KOLKKO. Kiitos, kiitos! (Istuu tuolille sohvapöydän ääreen.) Mahtoiko
olla vaarallinenkin tapaus?
AUNE, Toivottavasti ei — äidillä on ollut joskus ennenkin —
KOLKKO. Vai niin, vai niin! No, suotta sitten pelätä. Ja onhan siellä
lääkäri. Mehän voimme täällä istua — (naureskellen) — istua ja
jutella, kunnes isänne tulee.
AUNE (katsoo aivan kuin apua etsien ovelle). Niin. (Istuu ompelupöydän
ääreen.) Mutta ehkä minä sentään ilmoitan isälle —
KOLKKO (viittaa kädellään). Mitä hulluja! Minä istun kovin mielelläni
teidän seurassanne. Isänne kanssa meillä on kylliksi aikaa, Oli onni,
että näin heti jouduin teidän pariinne — tai — (nauraa leveästi) — eikös
se sentään ole hassua, että minä teitittelen! Olenhan nähnyt Aunen
tuollaisesta — (osoittaa kädellään) — vai kuinka?
AUNE (vähän nolona), Kuinka vaan —
KOLKKO (nauraa tyytyväisenä). Niin minustakin, Ja olenhan minä.
ennenkin Aunea sinutellut — vielä pari vuotta takaperin — mutta sitten
— sitten se tahtoi aina takertua kurkkuun.
AUNE (alkaa tulla huvitetuksi). No, mikäs siihen sitten tuli — siihen
kurkkuun?
KOLKKO, Kurkkuunko? (Iskee silmää, tyytyväisenä keksinnöstään.) Siihen
tuli vain se, minkä siihen pitikin tulla.
AUNE. No?
KOLKKO. Eevan antaman omenan puolikas siihen tarttui. (Nauraa.) Se se
tenäsi vastaan. Huomasin, etten puhutellut enää lasta — vaan — vain —
AUNE (nauraa). Vaan Eevaa.
KOLKKO. Ha, ha, ha! Te olette niin saamarin älykäs, Te tiesitte heti,
mikä minua vaivasi.
AUNE (on tyytymätön itseensä, kun otti osaa leikinlaskuun). Minä en
tiedä muuta kuin mitä nyt sanotte.
KOLKKO (häristää sormellaan). No! Nythän sinä rikoit sopimuksen.
AUNE. Minkä sopimuksen?
KOLKKO. Sinä teitittelit!
AUNE (harmistuen). Minä en ole sopinut mistään.
KOLKKO (hymyillen). Mutta eihän yksilaitainen vene pinnalla pysy.
AUNE (aikoo nousta, katsoo tyytymättömänä perälle, mutta huomaa
samassa, mitä kohteliaisuus vaatii, naurahtaa aseettomana). Upotkoon
sitten!
KOLKKO (kevyesti). Ei sitä vain niin — kun kerran jo on toinen laita
rakennettu — niin tehdään toinenkin.
AUNE (kuivasti). Te rakentelette veneitä?
KOLKKO (ottaa hymyillen tupakan). Niin — _me_ rakentelemme. Siitä on
olemassa hauska satu.
AUNE. Soo?
KOLKKO. Sen nimi on — (mutisee) — sinä ja minä.
AUNE. Mikä?
KOLKKO. Mitä?
AUNE. Sinä ja minä — niinkö?
KOLKKO (nauraa makeasti). Niin — sinä ja minä.
AUNE. No?
KOLKKO. Se oli se satu. Nyt on venhe valmis — kaksilaitainen.
AUNE (nauraa vasten tahtoaan). Aika lapsellinen temppu! (Ivallisesti.)
Paljon käytetty kai — ja aina hyvin tepsinyt?
KOLKKO (tyytyväisesti). Aina. Poikkeuksen tekevät ainoastaan tyhmät ja
hidasjärkiset. (Hymyillen kohteliaasti.) Kaikkein parhaat tarttuvat
heti ensi otteeseen. Mutta kaikkein nopeimmin sinä. Sinä olet parhaista
ensimmäinen. (Äkkiä ja rohkeasti.) Enkä minä muuten olisi sinua
valinnutkaan.
AUNE. Valinnut? Miksikä?
KOLKKO. Peränpitäjäksi rakentamaamme venheeseen, jota minä soudan.
AUNE (ei tiedä nauraisiko vai suuttuisiko, mutta sitten häntä alkaa
naurattaa). Minne sitten mentäisiin?
KOLKKO. Peränpitäjä määrää suunnan.
AUNE (nousee, nauraen ilakoivasti). Silloin varmasti joudutaan karille.
HIRVOLA (tulee perältä). Kas, kas! Kolkko! (Menee tervehtimään.) Terve,
terve! Terve tultua!
AUNE. Minä menen äidin luo — hän oli äsken vähän pahoinvoipa.
HIRVOLA (sivumennen). Kuulin sen.
KOLKKO (on noussut). Tiedätkös, Hirvola, missä Aune ja minä nyt olemme?
AUNE (hymähtää). Näkemiin!
HIRVOLA (menee sohvalle) No, missä olette?
KOLKKO (nauraa). Me kökötämme karilla. (Aune menee oikealle. Kolkko
istuu, nauraa vastahakoista naurua.) Soma on — soma on —
HIRVOLA. Mitä pidät Aunesta?
KOLKKO. Tykättävä tyttö — mikäs siinä —
HIRVOLA. Puhuitko hänen kanssaan — tarkoitan — noin vakavasti — tuosta —
KOLKKO. Vakavasti? (Halveksien.) Tyhmyrit puhuvat naisille vakavasti!
(Nauraa rehentelevästi.) Ja sitten he väittävät, että naisesta ei saa
selvää — naista ei voi ymmärtää —
HIRVOLA. Veli ei siis —!?
KOLKKO. En. Leikinlaskulla naiset pitää ottaa. — (Tyytymättömästi) —
ja ellei ota, niin saa ainakin lukea heidän ajatuksiaan kuin avonaista
almanakkaa.
HIRVOLA. Ja sinä luit?
KOLKKO (naputtelee pöytää). Hm.
HIRVOLA. Mutta jos sinä et suoraan kysynyt, niin —
KOLKKO. Suoraan? (Itserakkaasti.) Minulle ei sovi rukkasien saaminen.
HIRVOLA (aivan kuin puollustellen). Mistä tyttö sitten olisi ymmärtänyt
— ellet käynyt suoraan asiaan! — Kukapa sitä sitten sen paremmin —
KOLKKO (kuivasti). Sinä.
HIRVOLA. Niin — mutta täytyyhän —
KOLKKO (katkaisten kylmästi). Sinä naitat tyttäresi kenelle tahdot —
tai olet naittamatta.
HIRVOLA (tuskallisesti). Mutta enhän minä yksin voi — ellet sinä saa
suostutelluksi —
KOLKKO (nousee, toimekkaasti ja äänekkäästi). Mahtaakohan pankin
esimies olla kotona?
HIRVOLA (sivelee otsaansa, tarkoituksettomasti). Savinenko?
KOLKKO (nauraa). Niin, Savinenhan se on ollut. (Katsoo kelloaan.
Nousee.) On vähän asioita.
HIRVOLA (nousee, innokkaasti). Mitä sinä nyt sinne — täällähän nyt on
tärkeämpää.
KOLKKO (seisoo leveänä, kädet taskuissa). Paljonko sen Jussilan laina
taas olikaan?
HIRVOLA (kartellen). Voimmehan sitten katsella kirjoista.
KOLKKO (viekkaasti). Kyllä sinä sen ulkoakin muistat.
HIRVOLA (tavoitellen). Parisenkymmentä kai johtokunta myönsi.
KOLKKO. Mutta hän sai vain kaksituhatta. Ja koska Haapala jätti
jäljelle nelisenkymmentä, niin voimme kai auttaa niitä Kinttusen
alustalaisia omille palstoilleen —
HIRVOLA (aivan hämmästyneenä, mutisee). Niin — niin —
KOLKKO (päättävästi). Niin. Minä kai menen heille takaukseen. (Lähtee.).
HIRVOLA. Et kai viivy? Tulet kai heti takaisin?
KOLKKO (kääntymättä). Aivan heti. (Menee eteiseen.)
HIRVOLA (tuijottaa Kolkon jälkeen, lysähtää sitten sohvalle, pää
käsiin. Käsi pusertuu nyrkkiin ja putoaa voimakkaasti pöytään.
Tuijottaa eteensä, nousee sitten tarmokkaasti ja menee nopeasti
ulko-ovelle, kuuntelee, sitten puhelimeen.) Keskusasemalle — Kamreeri
Saviselle — halloo — onko kamreeri kotona — matkustanutko — Helsinkiin,
vai niin — ja viipyy — kuinka — pari kolme päivää — jahah — hyvästi!
(Kääntyy tyytyväisenä puhelimesta, myhäilee.) Hm! (Tulee pöydän luo.)
Hm!
MAJANIEMI (tulee oikealta, reippaasti ja hyväntuulisesti). Ei mitään
vaaraa — sen suurempaa —
HIRVOLA (muistamatta, mistä oikein on puhe). Vai niin — vai niin.
MAJANIEMI. Nyt on kohtaus jo oikeastaan ohi — mutta vastaisen varalta —
vähän lääkkeitä ja hoitoa —
AUNE (tulee oikealta). Minä lähetin Maijun apteekkiin. — Ajatteles,
isä! Äiti tuli ihan kalpeaksi —
HIRVOLA (hermostuneesti). Tohtori kertoi — että paranee. Tohtori istuu —
MAJANIEMI. Kiitos!
AUNE. Mene tuonne sohvaan!
MAJANIEMI (menee istumaan). Mutta viisainta olisi ajatella kylpymatkaa —
AUNE (iloisesti). Mainiota! Sellaisen me järjestämmekin äidille — ja
laitamme hänet oikein terveeksi — eikö niin, isä?
HIRVOLA. Ajatellaan — ajatellaan — (vähän kärsimättömästi) — mutta ei
nyt niin lentämällä. Minulla on nyt juuri — on tärkeitä asioita —
AUNE (rauhoittavasti). Ei tietysti — ei tässä heti. (Nauraa.) Eikä
ainakaan näin seisovalta jalalta. Istu nyt, isä! Martilla ja minulla on
vähän asiaa.
HIRVOLA (katsoo nopeasti kumpaistakin, rypistää kulmiaan). Vai niin! Hm!
MAIJU (tulee oikealta, arasti). Minä luulen, ettei tuon pennun laita
ole ihan oikein. Tulisiko joku —?
HIRVOLA. Mene sinä, Aune! Jos teillä on kummallakin asiaa, niin — yksi
kerrallaan —
AUNE (Martille). Minä tulen. (Maiju menee oikealle. Aune hymyillen.) Se
on meidän yhteistä —
HIRVOLA (tyytymättömästi). Yksi asiamies riittää! — Katso, mikä sitä
pikku lappalaista vaivaa! (Aune nyökkää Majaniemelle ja mene oikealle.)
Minä en usko, että siitä tulee mitään.
MAJANIEMI. Mistä?
HIRVOLA. Anteeksi! (Menee nopeasti puhelimeen.) Jos Kolkko tulee sinne
konttoriin, niin soittakaa heti minulle! Niin. (Tulee takaisin.) Tuosta
pentupahasesta.
MAJANIEMI. En minäkään usko, siltä se äsken katsellessani näytti.
HIRVOLA (vilkkaammin). Niinkö? Tohtori näki sen?
MAJANIEMI. Olisi paras lopettaa ajoissa.
HIRVOLA (yhä tyytyväisemmin). No, sitten olisi paras tosiaankin — ja
niinhän se Haapalakin arveli. (Yhä iloisemmin.) Tässä olisi tupakkaa.
(Majaniemi kiittää.) Ai niin — sehän on totta — tohtori ei polta.
MAJANIEMI. Minulla olisi —
HIRVOLA (keskeyttää). Pitäisi vain keksiä lyhyt ja hyvä tapa.
(Ystävällisesti.) Tohtori kirjoittaa voimakasta, tepsivää myrkkyä
— sellaista, joka tappaa heti ja tuskattomasti. (Innostuneesti.)
Sehän on selvin keino, sillä siitä päästään. (Ottaa taskustaan
paperiliuskakannan, josta repäisee lehden.) Tässä! Tehkää se
palvelus! (Ottaa liivintaskustaan kynän.) Tässä on mustekynä. (Nauraa
hermostuneesti.) Samalla saatte itse nähdä — ja me muutkin, miten se
vaikuttaa. Se olisi — se olisi ikäänkuin oppitunti — meille kaikille.
MAJANIEMI (katsoo Hirvolaa). Hermostuttaako se asia kauppiasta?
HIRVOLA (pysähtyy äkkiä liikkeissään, vilkaisee nopeasti tohtoria,
sitten levollisemmin). Noo — ei! Vain harmittaa, kun ollenkaan tuli se
hankituksi.
MAJANIEMI. Kyllä minä tallirengin kanssa järjestän asian metsämiehen
tapaan — susipyssyllä —
HIRVOLA (viittaa kädellään). Ei, ei! Ei ampumista —
MAJANIEMI. Kaukana metsässä —
HIRVOLA (nopeasti). Ei! (Aivankuin ajattelisi muuta.) Voisihan sitä,
mutta (ratkaisevasti) — minä en siedä pyssyjä.
MAJANIEMI. Hm!
HIRVOLA (ystävällisesti). Minä pidän tästä tavasta. (Osoittaa
paperia.) Tehkää hyvin! (Nauraa.) Parilla kynänvedolla on sentään
ihmeellinen voimat (Ystävällisesti pakottaen.) No! Olisi vähän kiire.
(Iloisesti.) Ja teillähän myöskin on asiaa. (Majaniemi ottaa kynän ja
alkaa kirjoittaa. Hirvola katselee intohimoisesti.) Varmaa ja nopeata!
(Majaniemi pysähtyy, katsoo Hirvolaa. Hirvola huomaamatta tohtorin
katsetta.) Nopeasti vain! Kaikkein voimakkainta! (Majaniemi pistää
nopeasti paperin liivintaskuun. Hirvola hämmästyy.) No?
MAJANIEMI. Minä otan järjestääkseni asian ilman lääkemääräystä.
HIRVOLA (on valmis kuohahtamaan tyytymättömyydestä, mutta hallitsee
itsensä; tiukasti). Soo? (Ottaa kynän hitaasti.)
MAJANIEMI. Teen mielelläni sen palveluksen. (Hirvola huulet
puristettuina, pistää kynän taskuunsa.) Jos nyt sallitte, niin —
(Nousten.) — Aune ja minä pidämme toisistamme — ja olemme jo keskenämme
suostuneet —
HIRVOLA (on ollut muissa ajatuksissaan). Hassutusta!
MAJANIEMI (hämmästyen). Mitä?
HIRVOLA (katsoo tohtoria aivan kuin nyt vasta kuulisi, hymyilee
väkinäisesti). Katsotaan nyt — jos tarvitaan — niin — kyllähän sen
pyssylläkin voi tehdä. (Menee nopeasti perältä ulos. Majaniemi jää
seisomaan hämmästyneenä.)
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Sama huone. Vähän myöhemmin.
AUNE (taluttaa äitiään oikealta). Täällä on sentään koko joukon
viileämpi.
ROUVA. Tuntuu täällä olevan. (Aikoo mennä ompeluksensa ääreen.)
AUNE. Ei, ei! Sinne sinä et saa mennä. (Hymyillen) — ei työhön! Tuonne
sohvaan äiti istuu kiltisti — eikä tee mitään.
ROUVA (menee sohvaan). Voinhan istua missä vain — mutta en minä ilman
käsityötäni voi olla. Anna se minulle!
AUNE (pahoitellen). Vaikka Martti sanoi, että pitää levätä — ei saa
rasittua.
ROUVA.(hymyillen). Oletkos nyt vaiti! Enhän minä enää ole sen kummemmin
sairas kuin ennenkään. Ja toimettomuus vasta oikein rasittaisikin. Anna
tänne vain!
AUNE (antaa ompeluksen vastahakoisesti). Mutta jos sinä vain tunnet
väsymystä —
ROUVA. No, ei suinkaan tämä sitä lisää. Levollinen nypelöiminen
rauhoittaa.
AUNE. Minä tuon marjamehusi tänne.
ROUVA, Joko tohtoria taas haettiin kylälle?
AUNE (tyytymättömänä). No, sellaisella kiireellä, etten ehtinyt sanaa
vaihtaa senjälkeen; kun hän oli täällä isän kanssa.
ROUVA. Luuletko, että hän puhui isälle?
AUNE. Niin hänen piti. (Menee oikealle.)
HIRVOLA (tulee perältä iloisena). No, kas, sinä! — Tässä se nyt on!
(Ojentaa kädessään olevan sähkösanoman.)
ROUVA. Mikä se on?
HIRVOLA. Sähkösanoma asiamieheltäni. Kalliokoski on ostettu.
ROUVA. Mikä se — sellainen on?
HIRVOLA (nauraa ja istuu pöydän ääreen). Niin — ethän sinä tästä mitään
tiedä.
ROUVA. En.
HIRVOLA (selittäen vilkkaasti). Katsohan — muuan norjalainen yhtiö
halusi ostaa hyvän kosken — ja alkoi kuulustella Kalliokoskea — sain
sen kuulla — tein muutamia nopeita liikkeitä — (nauraen) — aivan kuin
tohtori shakkilaudallansa. — Tiedätkös — ja arvaatkos, mitä minä tein?
ROUVA. En.
HIRVOLA. Minä tarjosin kosken norjalaisille kahdestasadastatuhannesta.
ROUVA.(ymmärtämättä). Olitko sinä sen sitten ennemmin ostanut?
HIRVOLA (nauraa makeasti). En. Ainoastaan hintaa panin kysymään
omistajilta. Tarjosin vain kuten omaani. Ja tein kaupan.
ROUVA. No?
HIRVOLA (viekkaasti). Kosken omistajat kyllä aikoivat nylkeä minulta
satatuhatta — se muuten on tuskin puolenkaan arvoinen — mutta tässä
näet — minä sain sen kahdeksallakymmenellä. (Heittää sähkösanoman
pöydälle.)
ROUVA (ihmetellen). Ja nyt —?
HIRVOLA (tyytymättömästi). Ja nyt — (Iloisesti.) Minä olen ostanut
kosken — ja myynyt kosken — mutta huikealla hinta-erolla — ja pistän
taskuuni satatuhatta puhdasta — (sivumennen) — loput — parikymmentä —
meni välityspuuhiin —
ROUVA (hiljaisella epäilyllä). Onko tuo nyt ihan —?
HIRVOLA. Mitä?
ROUVA.(arasti). Minä vain tarkoitin, että onko se sitten lopullisesti —
HIRVOLA (kärsimättömästi). Lopullisesti! — No! Rahat nyt eivät vielä
ole tässä pöydällä — kuten näet. (Rouva painautuu ompelemaan. Hirvola
hymyilee.) No, eikö se ilahuta sinua?
ROUVA. Minua kauhistuttavat tuollaiset suuret asiat. Jos vielä
epäonnistuisi.
HIRVOLA (halveksien). Sinä nyt olet!
ROUVA. Niin — minä en ole niin toivorikas kuin sinä.
HIRVOLA (ihmetellen). Mitä se tähän kuuluu?
ROUVA. En tiedä, eikö tähän — enhän minä tätä asiaa tunnekaan.
HIRVOLA. No, mihin sitten?
ROUVA. Ylipäänsä vain. Jos sinä ajattelet itseksesi jotakin, on se
jo silloin — aivan kuin tapahtunut — etkä ollenkaan muista, että on
muitakin tekijöitä —
HIRVOLA (hämmästyen). Mitä sinä nyt —?
ROUVA. Minä tarkoitan Aunea ja Kolkkoa.
HIRVOLA (kylmästi). Että mitä?
ROUVA (tyynesti). Että Aune ei suostu — enkä minäkään.
HIRVOLA (nousee nopeasti). Mutta siihen on suostuminen! Siitä minä olen
antanut sanani.
ROUVA (nojautuu sohvaan, ompelus sylissä). Minä vakuutan sinulle, että
tässä sinä erehdyt.
HIRVOLA (hetken vaitiolon jälkeen, tuskallisesti). On aivan
välttämätöntä, että Aune antaa suostumuksensa. Aivan välttämätöntä.
ROUVA. Miksi?
HIRVOLA. On sellaisia asioita — miten sanoisin —
ROUVA (hienolla ivalla), Asioistasi sinä et ole koskaan puhunut — enkä
minä ole niihin tahtonut tunkeutua. Eivätkä ne kuulu tähän. Tämä ei ole
mikään — tavallinen asia.
HIRVOLA (on valmis kiivastumaan). Sinä —
ROUVA (nostaa vähän kättään). Älä vaivaa itseäsi! Kiivastuminen ei auta
yhtään.
HIRVOLA (purren huuliaan, naurahtaa hermostuneesti ja alkaa kävellä,
pysähtyy, pakottaa itsensä levolliseksi). Mutta jos minä sanon sinulle,
että tämä on välttämätöntä — aivan välttämätöntä.
ROUVA (surunvoittoisesti). Sinä olet kahdenkymmenen vuoden ajan sanonut
minulle: tämä on välttämätöntä — tuo on välttämätöntä — enkä minä ole
koskaan kysynyt — miksi. Olen vain — menetellyt sen mukaan. Mutta nyt
on edessämme suurempi — niin, kaikkein suurin ratkaisu —
HIRVOLA (tuijottaen eteensä, raskaasti hengittäen). Niin on —
välttämättömyyskin — suurin —
ROUVA.(vakavasti). Mikään välttämättömyys ei ole niin suuri, että Aunen
onni olisi uhrattava.
HIRVOLA (synkästi). Mutta jos se on juuri hänen onnensa —
ROUVA (ihmetellen). Mikä?
HIRVOLA. Ja sinun — ja minun — meidän kaikkien onni — tuo
välttämättömyys — joka ehdottomasti vaatii tämän hinnan.
ROUVA. Minä en sinua ollenkaan ymmärrä.
HIRVOLA (tiukasti, hiljaa). Niin — niin se on.
Rouva. Mikä?
HIRVOLA (pyyhkii otsaansa, istuu, mutisee). Muuten — muuten —
ROUVA (eloisammin). Sinähän olet omituinen. Mikä sinua vaivaa?
HIRVOLA (tuskaisesti muristen). Muuten — on kai sitten — välttämätöntä —
ROUVA (nojaa kyynärpäällään pöytään). Kuule, Otto! Äsken sanoin, etten
ole koskaan turhia kysellyt. Nyt minä kysyn. — Miksi pitäisi Aunen
mennä naimisiin Kolkon kanssa?
HIRVOLA (katsoo vaimoaan, vitkaan). Hm! — Minä tarvitsisin rahallista
tukea —
ROUVA. Mihin?
HIRVOLA. Ylipäänsä — asioihini —
ROUVA. No, mutta — sinähän äsken sanoit saavasi koskikaupasta — eikö se
riitä?
HIRVOLA (alkaa hermostua). Mutta eihän se ole nyt tässä —
ROUVA. Nytkö — niinkö heti —?
HIRVOLA (matalasti, kiihkeästi). Niin — nähtävästi — kaikesta päättäen
— aivan heti.
ROUVA (tutkien). Ja toivoisit Kolkolta rahoja —
HIRVOLA. Niin, tai ei oikeastaan — ei rahoja tarvittaisikaan — eihän
olisi mitään kiirettä — voisin odottaa norjalaisilta — jos vain Aune
suostuisi.
ROUVA (pudistaa päätään). En minä ollenkaan pääse perille. (Ajattelee.)
Aune? (Keksii.) Sinä olet velkaa Kolkolle?
HIRVOLA (vapautuvasti, aivan kuin puhdistuisi kaikesta ikävästä). En!
En penniäkään.
ROUVA. Siis hänen nimeään sinä —
HIRVOLA. Ei, ei! (Pulpahtaa aivan kuin huomaamatta.) Mutta hän on —
pankintarkastaja!
ROUVA (huudahtaen). Ja sinulla on —?
HIRVOLA (hypähtää ylös). Älä huuda!
ROUVA (tuijottaa mieheensä). Sinulla on — vajaus?
HIRVOLA (istuu, veltosti, nyykäyttää päätään). Hm — hm!
ROUVA (henkeään pidättäen). Suurikin?
HIRVOLA (pyyhkii hikeä otsaltaan, hermostuneesti). Älä sellaisia
kysele! En minä niin tarkalleen tiedä. Ja summahan on tässä sivuseikka —
ROUVA (miettii). Mutta olihan juuri tarkastus —
HIRVOLA (katkeran ivallisesti). Oli.
ROUVA. Eikö tullut mitään ilmi?
HIRVOLA (naurahtaa synkästi). Ei.
ROUVA (tuijottaa mieheensä, nousee hitaasti, puhuen käheästi). Sinä
olet kavaltanut — ja väärentänyt papereita? Niinkö? (Hirvola nojaa
päätään käsiin ja naputtelee kenkänsä kärjellä permantoon.) Sinä olet
tahallasi kavaltanut — olet tieten tahtoen väärentänyt — (voiden tuskin
puhua) — syössyt itsesi ja perheesi onnettomuuteen. (Lähtee pöydän
editse.)
HIRVOLA (nostamatta päätään). Minne aiot?
ROUVA (nojaa ompelupöydän kulmaan tukeakseen itseään, selkä Hirvolaan
päin). En tiedä.
HIRVOLA (nostaa hitaasti päätään). Näetkös nyt! On välttämätöntä — eikö
niin? Onnettomuus täytyy estää.
ROUVA. Sitä ei enää voi estää.
HIRVOLA (nousee, melkein pyytäen). Aune voi sen estää.
ROUVA (liikahtamatta). Jos Aune uhraa itsensä — on se hänen
onnettomuutensa. Ellei uhraa, on se kaikkien onnettomuus. (Vaipuu
itkien tuolille.)
HIRVOLA (nousee ärtyneenä). Älä rupea parkumaan — sitä en voi
sietää. (Kävelee kiivaasti.) Jos vaara uhkaa, niin vaaditaan tointa
— jotakin tointa — ei asioita auteta vetisillä silmillä. (Pysähtyy
keskilattialle, kuiskaavalla ankaralla äänellä.) Älä itke! Kuuletko! En
voi sietää sitä. — Olisi tässä muutakin tehtävää. Menisit heti puhumaan
Aunelle —
ROUVA (on pyyhkinyt silmiään, nousee kiivaasti). Sinä raukka!
HIRVOLA (hämmästyneenä). Mitä?
ROUVA.(kääntyy mieheensä). Sinä kurja raukka!
HIRVOLA (kähisten raivosta). Ole hiljaa! Älä huuda!
ROUVA (voimalla, vaikka kuiskaten). Sinulle minä huudan — ja se on
tuskanhuuto kahdelta vuosikymmeneltä — mies, joka tekee kuten sinä — ja
on vielä valmis uhraamaan tyttärensä onnen — se mies on katala — enkä
minä sellaista miestä tunnusta puolisoksi enkä isäksi — en koskaan —
koskaan — (vaipuen uudestaan pöydän ääreen ja hermostuneesti itkien) —
koskaan — koskaan —
HIRVOLA (hämmästyneenä ja sanattomana, tekee toivottomuutta osoittavan
liikkeen, kävelee, pysähtyy sohvapöydän ääreen ja sytyttää tupakan,
vilkaisten joskus vaimoonsa, sitten rauhallisesti ja hiljaisesti).
Sinä saat ajatella minusta mitä tahdot — ja sanoa mitä haluat — joskus
— toisen kerran. Mutta nyt ei ole aikaa asioitten punnitsemiseen —
eikä tuomitsemiseen. (Rouva kuivaa silmiänsä ja aikoo nousta. Hirvola
menee ja painaa häntä olkapäistä kevyesti.) Ei! Älä lähde! Sinun täytyy
kuulla mitä nyt sanon. Minä en vaadi Aunea naimisiin — mutta minä
ehdotan jotakin muuta —
ROUVA (valittaen). Kaikki on liian myöhäistä.
HIRVOLA (tarmolla). Ei ole! Kuule minua! — Koskivoittoni sinä tunnet.
Sillä voin pelastaa aseman — jos nyt saan muutaman päivän hengähdysajan
— ja sen saan — jos Aune ei ole turhan kärkäs heti antamaan rukkasia
Kolkolle. — Jos todella tahdot estää Aunea onnettomuudesta, niin
kehoitat häntä toimimaan näin —
ROUVA (kuin unesta heräten). Aunea onnettomuudesta? Kuinka?
HIRVOLA. Sanomme Aunelle esimerkiksi, että minun asioilleni olisi hyvin
epäedullista, jos hän heti hylkää Kolkon. Hän ei siitä pahene, jos
pitää asiaa ratkaisemattomana muutamia päiviä. Naiset ovat sellaisessa
hyvin taitavia. — Ja silloin on kaikki pelastettu.
ROUVA (koettelee päätään aivan kuin sitä kivistäisi, hiljaisesti)! Ja
kieltäytyisi vasta milloin?
HIRVOLA. Ehkä ensi viikolla. Kyllä sitten heti ilmoitan. — Suostutko?
ROUVA. Aunen tähden — suostun.
AUNE (tarjotin kädessä, tulee oikealta, pahoitellen). Anna nyt
anteeksi, kun viivyin näin kauhean kauan. Tässä on mehua ja —
lääkkeesi. (Asettaa tarjottimen pöydälle, katsoo äitiinsä, hämmästyy.)
Mikä sinua vaivaa, äiti? Joko sinä taas saat takaisin sen kohtauksen?
ROUVA.(pyyhkii otsaansa). Ei se ole mitään — kyllä se menee ohi.
AUNE (hommassa). Nyt sinun pitää ottaa tätä lääkettä.
HIRVOLA (tuijottaa pulloa). Mitä se on?
AUNE. Lääkäri määräsi äidille —
HIRVOLA (ihmetellen). Myrkkyä! Onko se myrkkyä?
AUNE (nauraa). Niinkuin näkyy, mutta sitä annetaan vain tipoittain.
(Kaataa jonkun tipan lasiin.) Kas tässä! Ole hyvä! Tämä rauhoittaa
hermoja.
ROUVA (ottaa lasin vastenmielisesti). Onkohan se tarpeellista?
AUNE (hymyilee). No, no! Minä olen sairaanhoitajatar — vastustaminen ei
auta.
ROUVA (hymyilee ja juo). Niinkö —!?
HIRVOLA, Mitäpä tuollaiset tipat! Mahtaisiko auttaa, jos joisi koko
pullon —
AUNE (naureskelee ja panee pullon pöytälaatikkoon). Varmasti auttaisi —
elämäniäksi —
HIRVOLA (urkkien). Miten — iäksi?
AUNE. Kuolisi tietysti. Tässä on sinulla epämukavaa — tule sohvaan.
(Taluttaa äidin sohvaan.) Miksi sinä olet lähtenyt sieltä — vaikka minä
sinut sinne jätin?
ROUVA (istuu ja panee toisen käden silmilleen), Hyvä on!
AUNE. Minä istun tähän sinulle seuraksi — kirjani kera. (Istuu pöydän
ääreen.)
HIRVOLA (on koko ajan tuijottanut laatikkoa, johon lääkepullo
pantiin). Hm — hm!
AUNE. Mitä sanot?
HIRVOLA (kuin heräten pahanteosta). Minäkö? En mitään. (Pyyhkii
kädellään tukkaansa. Telefoni soi. Hirvola menee nopeasti kuulemaan.)
Halloo — Mitä? — Jahah — Kolkko on tullut — hyvä on. (Tulee
takaisin.) Kuule, Aune! Äidillä on sinulle tärkeätä asiaa — sangen
tärkeätä — minun täytyy nyt mennä — mutta minä pyydän sinua tekemään
— niinkuin äitisi sanoo — hän selittää — minun täytyy heti — (Menee
nopeasti perälle.)
AUNE (ihmetellen). Mitä ihmettä nyt? Isä oli aivan kiihkoissaan.
(Katsoo äitiä.) Mikä asia se on?
ROUVA (ottaa käden silmiltään). Isän oikeastaan piti siitä puhua —
AUNE. Äiti! Sinähän olet itkenyt! Nyt vasta sen huomaan. Mitä on
tapahtunut?
ROUVA (ponnistaen voimiaan). Isäsi kertoi äsken ikävistä — huonoista
asioista —
AUNE. Raha-asioistako?
ROUVA. Niin.
AUNE. Onko tullut tappioita?
ROUVA. Kai niitäkin — mutta hänellä on suuria asioita Kolkon kanssa —
AUNE. Onpa se ikävää — tuon rehentelijän —
ROUVA. Isä toivoo voittavansa näinä päivinä suuren — hyvin suuren
summan — mutta ennenkuin hän sen saa — niin — Kolkko voisi vahingoittaa
häntä — sangen pahasti — jos ei isä saa apua —
AUNE (terävästi). Apua? (Ajattelee, sitten äkkiä.) Minuako siihen?
(Hypähtää ylös.) Naimisiinko?
ROUVA (rauhoittaen). Ei, ei! Isä vain pyytää — mutta istuhan nyt —
AUNE (istuu ihmeissään). Mitä sitten?
ROUVA. Ettet sinä heti jyrkästi kiellä — hylkää Kolkon tarjousta — vaan
lupaat miettiä — tahdot ajatella —
AUNE. Kun minä edes tietäisin mitä isä sanoi Martille.
ROUVA. Ei isällä tietysti ole mitään sitä vastaan — jos sinä nyt autat
häntä —
AUNE (hymyilee). Pitämällä Kolkkoa kuumana?
ROUVA. Niin.
AUNE. Kyllä — mielelläni — kun vain saan sen sanoa Martillekin.
ROUVA. Tietysti — totta kai —
AUNE (viekkaasti hymyillen). Sitten minä ilomielellä — paistatan särkiä
hänellä. (Nauraa.) Sehän sopii hyvin — välityöksi — näin sateisella
säällä.
ROUVA (nousee raskaasti). Jos tämä ei isää pelasta, niin eipä siinä
ketään vahingoitetakaan —
AUNE. Huvi palkaksi. Menetkö pois?
ROUVA (hymyillen). Pitäähän toki katsoa, mitä keittiössä aiotaan
päivälliseksi —
AUNE (äkkiä). Ai! Siihen päivällispöytään en minä tule. Kolkko heti
aavistaisi Martista ja minusta —
ROUVA (on mennyt Aunen ohi, kääntyy). Niinkö luulet?
42
AUNE. Tietysti — heti!
ROUVA (taputtaa Aunea kevyesti olalle). Nainen voi selviytyä
pahemmastakin — luulisin.
HIRVOLA (tulee nopeasti perältä). No, selväkö?
ROUVA.(hitaasti oikeata ovea kohti). Olen puhunut —