Tildasi.»

Roland vastasi kirjeeseen, mutta hänen vastauksensa saapui Tukholmaan

vasta kun Tilda jo oli matkustanut. Se lähetettiin hänen jälkeensä

Tukholmasta Saksaan, siellä kaupungista toiseen ja vihdoin Ranskaan,

missä neiti Liwin oli päättänyt oleilla kuumimman vuodenajan rannikolla.

»Mitä tuttavuuksia sinulla on Amerikassa?» kysyi Elma, kun kirje

vihdoin saapui perille niin monia postileimoja ja osoitteita kuoressa,

että Tildan omaa nimeä tuskin enää näkyi.

»Vanhin veljeni», sanoi Tilda.

Elma huomautti:

»Pikku Tilda, mitä itsepäisyyttä se on, että sinä yhä vain sanot

veljiksi ja vanhemmiksi ihmisiä, joista tosin voit pitää, mutta jotka

kuitenkaan eivät ole sinulle edes sukua?»

»Miksi minä heitä sitten sanoisin? Konserttimestarin väeksikö?»

»Käytä mitä nimeä hyvänsä, mutta ei sellaista, joka on suorastaan

harhaanjohtavaa.»

»_Heille_», sanoi Tilda, »ei kukaan voi estää minua sanomasta isä, äiti

ja veli koko elämäni ajan, mutta _heistä_ puhuessa koetan noudattaa

Elman käskyä.»

»Se ei ole mikään käsky, vaan järkevä toivomus.»

»Niinkuin Elma tahtoo.»

Elma jätti asian silleen. Hän oli päättänyt ennen kaikkea olla

kärsivällinen.

Tilda luki selkä kumarassa Rolandin kirjettä, jossa tämä kannatti

kaikkia hänen itsensä lausumia hyviä päätöksiä. Hän sanoi myöskin,

ettei mikään saattanut tehdä häntä iloisemmaksi kuin se, että sai

olla se ainoa uskottu, joksi Tilda oli hänet valinnut. Se oli tosiaan

yhtä hyvää kuin veljenäolo — tai ehkä vielä vähän parempaa. Hän

neuvoi Tildaa ajattelemaan, että _jos_ neiti E.L. todellakin oli

hänen äitinsä, niin saattoivat syyt sen salaamiseen olla painavat ja

traagilliset, ja sille, jolla itsellään oli suruja, ei varmaankaan ole

vaikeaa ottaa lukuun toisten suruja, huomautti Roland.

Tytön lukiessa Elma istui lepotuolissaan tarkaten häntä.

Hän ei voinut salata itseltään, ettei hänen ollut onnistunut voittaa

lasta puolelleen läheskään niin kuin sisimmässään oli kuvitellut

helpostikin saattavansa tehdä. Hän oli kyllä edellyttänyt kyyneleitä,

ehkäpä huonon kasvatuksen, itsehillinnän puutteen ilmauksia, ja oli

mielessään siltä varalta suunnitellut parhaaksi menetelmäksi vetoamisen

Tildan kunniantuntoon. Mutta sen sijaan oli tytön luontainen viehkeys,

joka tuskallisesti muistutti sitä, mikä kerran oli tehnyt hänet niin

vastustuskyvyttömäksi tytön isän suhteen, heti voittanut hänet.

Tilda oli huomaavainen, vaatimaton, aina kiitollinen kaikesta, mitä

annettiin. Mutta ei enempää. Valoisan pinnan, nuhteettomien ulkonaisten

muotojen alle, sen aavisti Elma sangen pian, oli vedetty tarkka raja.

Hän epäili katkeramielisenä, että siinä piirissä, missä tyttö oli

kasvanut, oli rohjettu yllyttää tyttöä häntä vastaan, päinvastaisista

vakuutuksista huolimatta. Sitä epäluuloa vastaan puhui toisaalta se

seikka, että Tilda aina oli herkin ja herttaisin joka kerta, kun sieltä

oli saapunut jokin kirje.

Hänenkö oma persoonansa se siis lasta tympäisi? Hänen, tytön oman äidin

persoona?

Sen ajatuksen Elma torjui tyköänsä, sitä hän ei kestänyt. Mutta se

vastarinta, jota hän alituiseen, äänettömästi, julkilausumatta, tunsi

lapsen puolelta, pani hänen kärsivällisyytensä kovemmalle koetukselle

kuin hän oli saattanut aavistaa.

Tilda luki kirjeensä läpi ensin kiireenkaupalla, sitten hitaasti,

tarkasti harkiten. Elma näki hänen kauniiden, itsepäisten kasvojensa

kirkastuvan ja hellenevän, näki hienon punan korostavan poskien väriä,

näki silmissä ilon ja hellyyden kimmellystä.

Sitä ilmettä ei hänen itsensä ollut koskaan onnistunut aikaansaada.

Lahjoilla se ei onnistunut; ystävyydellä hän pääsi hiukan

alkutaipalelle, mutta ei perille asti, ei näin pitkälle.

Elma muisteli lähtöä Tukholmasta. Hän oli viipynyt mahdollisimman

kauan vaunun käytävässä antaakseen lapselle aikaa itkeä, mukautua

lähdön tapahtumaan. Hän olisi tahtonut painaa lapsen povelleen, puhua

vakaumuksestaan, että tulevaisuus nyt oli oleva valoisa ja onnellinen

heille molemmille. Mutta kun hän vihdoin, kuumana levottomuudesta,

ettei löytäisi oikeita sanoja, tuli sisään, istui Tilda jo valmiina

kylmähköön huomaavaisuuteen ja kiitollisuuteen. Oli syntynyt kahden

vieraskäynnillä olevan naisen välinen keskustelu.

»Puhuttelethan minua nimityksillä Elma ja sinä, pikku Tilda?»

»Kyllä, kiitoksia, jos Elma niin tahtoo.»

»Oletko väsynyt, rakas lapsi?»

»Kiitos, en kovin.»

Oliko hänen nälkä, halusiko hän lukea, mistä kirjoista hän piti?

Tahtoiko hän kuulla, mikä matkasuunnitelma oli; eikö hänestä ollut

hauskaa päästä näkemään maailmaa?

Oli toki, hyvin hauskaa.

Mutta vielä hauskempaa ehkä, jos se nuori poika, joka toi matkalaukun

asemalle, olisi ollut mukana.

»Olisi toki!» huudahti Tilda säteilevänä.

Elma oli kysynyt:

»No, mutta etkö usko, että myöskin me kaksi kenties voimme tulla

hyviksi ystäviksi?»

»Minä toivon sitä», vastasi tyttö kohteliaasti.

Sitten oli Elma antanut hänelle pienen summan taskurahoiksi,

jotka hän sitten matkan varrella näki käytettävän pääasiallisesti

postipaperin ja postimerkkien ostoon, kuvakorttien tai vaatimattomiin

kotiinlähetettäviin muistolahjoihin.

Elma ei ollut kyennyt rakentamaan siltaa lapsen luottamukseen; hän

tunsi itse yritystensä vaikuttavan teennäisiltä. Eräänä päivänä matkan

alkupuolella hän oli yrittänyt kysymystä, eikö Tilda koskaan ajatellut

tai kummastellut tuntematonta ja onnetonta oikeaa äitiänsä. Mutta lapsi

vastasi kuin sivumennen:

»Kun hän on voinut olla välittämättä minusta viisitoista vuotta, niin

ymmärtäähän Elma, etten minä lainkaan katso häntä äidikseni.»

Sitä kieltä ei sen koommin kosketettu.

Hotellissa oli neiti Liwin enimmäkseen ottanut kaksi huonetta. Se teki

matkan jonkin verran kalliimmaksi, mutta hän ei tahtonut valvomisellaan

ja polttelullaan myöhään yöhön rasittaa lasta. Niinä kertoina, jolloin

oli pitänyt tyytyä yhteen huoneeseen, oli Tilda saanut mennä sisään

ensin, ja Elma oli hotellin kirjoitushuoneessa tai hallissa odotellut,

kunnes lapsi ehtisi nukahtaa, minkä jälkeen hän itse vasta saapui.

Niinä öinä hän ei itse nukkunut. Hän kuunteli lapsen kevyttä, tasaista

hengitystä, kuuli hänen käännähtävän tai oikaisevan itseään vuoteessa

ja joskus mutisevan joitakin epäselviä sanoja. Niin pian kuin aamu

alkoi sarastaa sen verran, että Elma saattoi nähdä hänet, vaikkapa

ensi hämyssä vain hämärästi, nousi Elma istumaan kurottaen kaulaansa

voidakseen paremmin ahmia näkyä. Silloin ei unettomuus ollut enää

vaivaa. Ei ollut vähääkään väliä, vaikka päätä kivisti ja silmäluomia

poltti seuraavana päivänä, kun hänen näinä aamunkoiton viileinä, liian

pian haihtuvina hetkinä niin kauan oli täytynyt kaivata.

Eräänä tällaisena aamuna Elma oli rohjennut nousta vuoteeltaan, tosin

pelonalaisena, hiipinyt lapsen huolellisessa järjestyksessä olevien

alusvaatteiden luo — hän ei tiennyt, että järjestystä noudatettiin niin

huolellisesti Alice-äidin kunniaksi — ja painanut kasvojaan niihin,

hengittänyt vaatteiden tuoksua, jotka olivat verhonneet hänen lapsensa

ruumista.

Vuosikausia hän oli riistänyt itseltään ilon kantaa, hoitaa tätä

pientä ruumista, oppia tuntemaan sen pienintä yksityiskohtaa myöten,

ja nyt se ei enää tuntunut kuuluvan hänelle... Kirpeä mustasukkaisuus

heräsi hänessä tuota rouva Muriusta kohtaan, joka oli saanut kaiken

sen, mistä hänen oli täytynyt kieltäytyä. Hän ei ollut koskaan ennen

ajatellut mitään kilpailua, ei edes, kun päätti ottaa Tildan luokseen.

Silloin hän oli kuvitellut itselleen nuoren sielun muovailua, tytön

kehityksen ohjaamista, ja hän oli ollut onnellinen uskoessaan voivansa

olla hyödyksi. Oman elämänsä kokemuksista hän luuli voivansa antaa

nuorelle viisautta, ja se oli hänestä tuntunut kylliksi tärkeältä ja

riittävältä sielun liittämiseksi sieluun. Mutta tänä aamuna hän oli

äkkiä ja voimakkaasti käsittänyt, mitä toisella oli ollut: oikeus saada

osoittaa hellyyttä ensi päivästä alkaen, oikeus äidin nimeen heti, kun

se sana tuli lapsen huulille, oikeus hoitaa, valvoa, väsyttää itseänsä,

keventää pieniä suruja ja luoda iloa pienillä poikamaisilla leikeillä,

oikeus tuntea onnenväristystä, kun lapsenkäsi hapuillen etsi hänen

kättään.

Hän käsitti sen yhdellä kertaa puristaessaan povelleen yksinkertaisia,

kotonaommeltuja, pieniä tytönalusvaatteita.

Lopulta hän oli nukahtanut ne povellaan, nukahtanut niin suloisesti

kuin olisi lapsi itse maannut siinä pienenä ja avuttomana. Hän

heräsi siihen, että Tilda oli noussut ja mahdollisimman hiljaa

ryhtynyt peseytymään. Elma makasi liikkumattomana, salaa tarkaten

lapsen sulavia, vaistomaisia liikkeitä, huolellista saippuoimista,

levotonta kahden pienen leukaan ilmestyneen nyppylän tarkastusta.

Empimättä paljasti lapsi ruumiinsa, kylmästä vedestä hiukan väristen,

ja ensimmäistä kertaa oli Elma, äiti, nähnyt nuo kaunismuotoiset,

nuoret jäsenet, jotka olivat lihaa ja verta hänen omasta lihastaan ja

verestään.

Niitä oli toinen kylvettänyt, hoitanut, pukenut ja hyväillyt; toinen

iloinnut niiden terveydestä ja vartunnasta, voimasta ja kauneudesta.

Tilda käännähti, huomasi Elman olevan valveilla ja peitti itseään

hiukan.

»Voiko Elma käsittää, mihin minun alusvaatteeni ovat joutuneet?»

»Kultaseni», vastasi Elma, »minä halusin vain tarkata niitä ja korjata,

jos olisi tarvittu, ja satuinkin nukahtamaan siihen.»

Tilda sanoi:

»Ei mitään ole rikkinäistä. Me katsoimme läpi kaikki, ennenkuin läksin,

äiti ja minä.»

Mustasukkaisuus tempasi Elman mukaansa.

»No», vastasi hän arvostellen, »kauhean paikattuahan kaikki on, mitä

sinulla on, ja näyttää lisäksi olevan paikattua viime hetkessä.»

Tilda oli vaiti. Mutta Elman mieli oli liian kuohuksissa, hän ei voinut

enää hillitä itseänsä, hänen täytyi iskeä vielä:

»Kyllähän minä huomasin, ettei sinun kasvatuskodissasi vallinnut

kovinkaan kehuttava järjestys, ja yhtä ja toista voisi sanoa sinunkin

varusteistasi. No», lisäsi hän sovinnollisemmin, »eihän se ole sinun

syysi.»

»Kenenkäs muun?» huusi Tilda ja oli samassa hypähtänyt esiin kuin

raivotar. »Eikö Elma luule äidin nähneen tarpeeksi vaivaa? Koetapas

itse pitää neljää lasta! Minunhan, juuri minun olisi pitänyt olla

ahkerampi ja auttaa häntä. Ole hyvä, äläkä ikinä enää sano hänestä

halaistua sanaa!»

Äiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto.

Samat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti

ei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua.

Elma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti

itseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei

toisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen

tiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen

äärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei

ollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi

huokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin,

uhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään

käsittänyt!

Ulospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla

lyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista

ilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta

vastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen

päättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen

lapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava

sana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta,

masensi myrskyn.

Väsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa,

antoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan

johonkin teatteriin.

Ja tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut

varovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen

tappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut

lapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja

välittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen

ilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen

kohdannut.

Kirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän

tahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi

hänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi

ollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut

oikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä.

Kun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun,

kysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin

mahdollista:

»Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius

kirjoittaa?»

»En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin

vain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!»

Ja hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä.

»Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota

sitä vastaan muilta kuin minulta.»

Ja silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät

jälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut

tyynesti:

»Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa!

Silloin karkaan ennemmin.»

»Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi

vuoksi!»

Sitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa

selkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin

sovinnonkättä?

»Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi

jatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys

valloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena

siitä, kuinka se otettaisiin vastaan.

Tilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan

arvokkuudella:

»Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää

rahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta

kuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole

kotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai

tietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle

anteeksi.»

Elma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja

suuteli kevyesti lapsen sormenpäitä.

»Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus

näytän kovemmalta kuin olen.»

Illalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen:

»Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun

pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa

tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan.

Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani

arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula

napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa

minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan,

niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin

hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina

päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei

lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän

sen) — ja sitten tulee _muutama sana_. Jos hän on minun oikea äitini,

niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä

huolimatta on hetkiä, jolloin _melkein vihaan_ häntä.»

2.

Elma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan

hotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa,

ja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle

sieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet

Bourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä.

Mutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos.

Hän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä

muistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä

vilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä

myöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja

Bourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka

hän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli

kuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten,

valaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain

pariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin

tuttujen seikkojen näystä.

Mutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan

hän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä

puhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut

kauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa.

Mennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä,

vaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka

vastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone

oli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma

odotti.

Tyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli

vielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta

aika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä.

Hän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori

neiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus

viettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut

edes kysynyt, missä se sali oli.

Hänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä.

Tildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei

voinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja

täällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä

hirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli

mielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin,

sanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä

puheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa

ja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni

kuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä

tuntunut vähimmin uskottavalta.

Tyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus,

hillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan,

piti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda —

seurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva

Pasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen

pukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda

vilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa.

Elma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen

täytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti

hillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit,

hänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon

vaatimuksesta kuin rotujen sota... Hän näki nuoren miehen tarttuvan

pieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa,

Elman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula

tuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat.

Kiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan

lähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä

hissiin valmiina purkamaan koko inhonsa.

Mutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään

tapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin

leikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen

kurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi

tytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan:

sovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin

röyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken,

nauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia.

Julmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli

Paschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti

Liwinin huoneeseen...» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt

katsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään

noutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin

tyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen

kasvatuksen seurauksia.

Niin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma:

»Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän

sinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?»

»Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan

terveisiä.»

»Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?»

»Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.»

»Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän

kanssaan.»

»Mitä syytä Elmalla on siihen?»

»Kysytkö sinä syitäkin?»

»Tietenkin.»

»Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch

tänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.»

Tilda sanoi jäykkänä:

»Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy

muuten ulkomailla koko vuoden.»

»Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?»

»Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.»

»Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän

täytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään

luottamusta...» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän

sytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui.

Oli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut

karannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä

pelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan

helpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt

vastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella.

»Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi

sinun vuoksesi.»

»Levottomaksi? Mitenkä?»

»Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi,

kenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi

vuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin

huolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta

petollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten

ja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta,

niin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin

suuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?»

Tilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen:

»Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty,

ollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee

nyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun

kuulen, mitä Elma minusta luulee.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä.

Samassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen

levottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli

sanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli

kokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt

hänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta

oli niin vaikea pitää.

Ja kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin!

Lupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä.

Napitti auki puseron, riisui kengät.

»Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.»

Elma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen,

palmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon

tabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen

laidalle.

»Saako Elma unta nyt?»

Toinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen

kättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä!

Jos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka

voisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi,

vikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää

ja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään.

Elma saattoi ainoastaan kuiskata:

»Lapsi, anna minulle anteeksi!»

Silloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka

koskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi:

»Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla,

sen minä olen nähnyt tänään.»

Heti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan

viereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä.

Mutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän

toiselta puolen tytön hiljaista hengitystä.

Siitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen

ensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu,

lohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen

tuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä

ikävöimässä jo tuntikausia ennen.

Tukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi

kuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone

oli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli

valinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut

hemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt

odottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen

asunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein

yksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt

astui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen.

Kaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän

hämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä.

Mutta Tilda kiitteli ja ylisteli kaikkea.

»Vain yhtä minä vielä tahtoisin pyytää», rohkeni hän sanoa.

»Se on hänen ensimmäinen pyyntönsä minulta», ajatteli Elma ja vastasi

hymyillen:

»Se on ennakolta myönnetty.»

»Jos Elma vuokraisi pianon, niin että voisin jälleen ryhtyä

harjoittamaan.»

Piano tuli, ei vuokrattu, vaan oma, jonka Elma oli antanut ostaa.

Yksinkertaisten, valkoisten huonekalujen täytteeksi hän hankki

värillisiä tyynyjä, kauniin peilin, maton. Ikkunalle kukkivia kasveja.

Koulu alkoi. Elma oli tahtonut, että Tilda ilmoittaisi nimekseen Liwin.

Hän toivoi, oli hän sanonut, että Tilda tulevaisuudessa käyttäisi

sitä nimeä, kun hän aikoi ottaa Tildan ottotyttärekseen ja vähitellen

asettaa hänet kaikkiin ottolapsen oikeuksiin. Mutta siinä tuli taas

tenä eteen.

Tilda selitti — ja sama kapinallisuudenilme, jota ei ollut näkynyt

Hampurinkohtauksen jälkeen, välähti esiin — että hän ennemmin menisi

kaduille kerjäämään kuin jäisi lihapatojen ja pianon ääreen ja

kauniiseen huoneeseensa, ellei hän edelleenkin saa olla Tilda Murius.

Elma jätti silloin asian tuonnemmaksi. Hän tiesi jo olevansa voitettu.

3.

Ei myöskään Pasch-asiaa otettu enää esille. »Kuinka olenkaan

muuttunut», ajatteli Elma. Mutta Tilda puolestaan muisteli

hiljaisuudessa odottamattoman kohtauksen kaikkia yksityiskohtia.

Hänelle oli tämä kohtaus muodostunut matkan huippukohdaksi. Se oli

auttanut häntä vihdoin luopumaan aikomuksestaan pysytellä loitolla

Elmasta, sillä kuinkapa saattoi se, joka itse oli onnellinen, olla

säälimättä ja hoivaamatta sitä, joka kärsi?

Kohtaus: hän oli juuri saapunut kirjeineen eteishalliin, kun matalia,

kadulta johtavia, punaisella matolla peitettyjä portaita ylös oli

lähestynyt eräs seurue. Puhuttiin ruotsia, Tilda käännähti puoleksi ja

kuuli äkkiä nimensä mainittavan. Alexis seisoi hänen edessään.

Hän oli heti esittänyt Tildan isälleen ja äidilleen: se

kultalankaristityttö. Rouva Pasch oli sanonut: »Kuinka lystikästä,

hyvin omituista. Eikö neiti tahdo istahtaa meidän seuraamme hetkiseksi?

Alexis, poikaseni, katso, että saamme hiukan hyviä hedelmiä. Eikö niin,

ystäväni?»

Viimeiset sanat oli sanottu pääkonsulille, joka oli vastannut:

»Kuten haluat, tietenkin, Alexandra.»

Tildan mielessä pysyi vielä selvänä, kuinka tämä sama rouva Pasch,

satumaisen valkoisena ja kauniina, kerran oli hänelle, pienelle,

niiaavalle tytölle, lausunut käsittämättömät sanat:

»Ja kuinka herttaisia sitä ollaan, ja niin hyvin kasvatettuja...»

Mutta rouva Pasch ei sitä tietenkään enää muistanut. Hän oli luonut

Tildaan yleissilmäyksen pyöreillä, kirkkailla silmillään, ja Tilda oli

ennen kaikkea käsittänyt, mikä onni oli, että hänellä sattui olemaan

yllään hauska ja sopiva puku, ei matkapuku, joka sekin oli sangen

hyvä, vaan hiukan parempi. Onneksi oli pian tuotu sisään tarjotin

täynnä kaikkinaista hyvää, melooneja, persikoita, rypäleitä. Alexis

valikoi hänelle niitä rykelmän lasilautaselle. Hänkin tarkasti häntä

silmillään, jotka myöskin olivat pyöreät ja kirkkaat samoin kuin äidin.

Hänen tarkastuksensa oli kuitenkin mahtanut johtaa suotuisaan

tulokseen, sillä hän sanoi, hiukan hiljemmällä äänellä, jotta eivät

kaikki olisi kuulleet:

»Sinusta on tullut vieläkin kauniimpi.»

Pääkonsuli kysyi:

»Ja saako kysyä, kuinka nuori neiti on juuri täällä?»

Näytti kuin hän sillä hetkellä olisi muistanut lääketieteen ylioppilaan

Pontuksen, jolle hän antoi rahaa opintoja, muttei suinkaan kalliita

matkoja varten, ja hiukan kummastellut nähdessään lahjakkaan, mutta

köyhän nuorukaisen sisaren täällä, hienossa hotellissa, hienoissa

pukeissa.

»Minä olen täällä neiti Liwinin kanssa», vastasi Tilda.

»Neiti Elma Liwininkö?»

»Niin, minä tulen asumaan hänen luonaan ensi talvena.»

Tällöin rouva Pasch lopetti ryhmän toisten henkilöiden kanssa

ylläpitämänsä keskustelun ja sanoi:

»Ah, kuinka mielenkiintoista. Ja viisasta neiti Liwinin puolelta. Hän

tarvitsee seuraa, sitähän minä aina olen sanonut. Oletteko te sukua?»

»Emme», vastasi Tilda.

Rouva Pasch sanoi:

»Elma Liwin on aina harrastanut hyväntekeväisyyttä. Hän oli monta

vuotta meidän mukanamme Samariittiyhdistyksessä. Eikö hänen isänsä

ollut se tunnettu tuomiorovasti?»

»Niin luulen», vastasi Tilda.

»Entä äiti, mitä sukua hän oli?»

Sitä ei Tilda tiennyt.

»Äiti», sanoi pääkonsuli, »oli omaa sukuansa Hökhufvud. Hänen isänsä

oli vanha Hökhufvud, presidentti, jolla aikanaan kuuluu olleen enemmän

ritari- ja kunniamerkkejä kuin kenelläkään muulla Ruotsin alamaisella.»

Tämän keskustelun aikana näkyi selvästi, että Alexis ei lainkaan

pitänyt siitä, että Tilda vedettiin tähän keskusteluun, hän kun

kuitenkin tiesi niin vähän sekä Liwineistä että Hökhufvudeista. Lopulta

hän työnsi Tildaa varten tuolin hiukan syrjemmälle ja sai aika ovelasti

tämän siirtymään sille istumaan.

Alexis ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan laisinkaan niin kuin

tavatessaan hänet kadulla heti ylioppilastutkinnon jälkeen, jolloin

hänellä tuskin oli ollut aikaa sanoa hyvää päivää ja hyvästi, olipa

nyt syynä sitten tosiaan ollut kiire tai, kuten Tildasta oli tuntunut,

hänen nukkavieru sadetakkinsa. Hotellin salissa Alexis oli päinvastoin

niin huomaavainen kuin oikein hienolle daamille, ja Tilda oli kernaasti

antanut hänelle anteeksi, että hän ehkä hiukan oli halveksunut häntä

sen takin vuoksi. Se ei varmaankaan johtunut ilkeydestä: takki oli

todellakin ollut kamala.

Alexis näytti hänelle joukon matkansa varrella ottamiaan

valokuvia. Vanhemmat ja hän olivat tehneet laajoja matkoja ja

käyneet harvinaisilla seuduilla, ei tavallisilla jokapäiväisillä

matkailijapaikoilla, sanoi hän. Enimmäkseen he olivat kulkeneet omalla

autollaan, uudella autolla, joka nyt tuotaisiin kotiin Tukholmaan.

Sitten kuunteli hän, kun Tilda puolestaan kuvasi matkavaikutelmiaan

ja niitä retkiä, joita hän tahollaan oli tehnyt neiti Liwinin kanssa,

enimmäkseen rautateitse.

Todettiin, että molemmat matkaseurueet olivat olleet samanaikaisesti

Sveitsissä, ja Alexis pahoitteli, ettei onni ollut suosinut heitä, niin

että olisivat joutuneet samaan paikkaan ja samaan hotelliin.

»Silloin olisimme pitäneet vasta hauskaa», sanoi hän. Ja lisäsi

sitten: »Niin, rakas Tilda, muistatko vielä kaikkia meidän hassuja

hullutuksiamme? Kun me esimerkiksi piilouduimme kotona alaslaskettujen

uudinten taa ja pidimme pitoja permannolla? Äiti ei tiedä siitä vielä

tänäkään päivänä.»

Tildalle ei näissä ja monissa muissa muistoissa ollut mitään

hassunkurista, mutta hän oli kyllin viisas ollakseen sitä

huomauttamatta. Alexis tarttui hänen yhä edelleenkin rakkaimpaan

koruunsa, kultalankaristiin, ja veti sitä Tildaa kiusoitellakseen, ja

Tilda antoi ensin perään, mutta nykäisi itsensä sitten irti, niin että

hely livahti Alexin kädestä.

Heti senjälkeen oli Elman lähettämä sana saapunut.

»Älä huoli mennä heti», pyysi Alexis, joka aina tuntui olevan tottunut

tekemään, mitä itse halusi.

Mutta Tilda ei ollut tahtonut olla tottelematon. Hän kiitti puolestaan

ja sanoi hyvää yötä, ja Alexis saattoi häntä hissiin. Hän ehdotti:

»Kuule, me matkustamme pois huomenaamulla. Etkö voi tulla takaisin, kun

olet kuullut, mitä asiaa neiti Liwinillä on, tai kun hän on nukkunut?»

»En, ei se käy laatuun.»

»Minulla on jotakin sinulle sanomista.»

»Sano se sitten heti!»

»Ei, hissipoika kuulee.»

»Hän osaa kai vain saksaa.»

»Hän ymmärtää sen kuitenkin, jos sen sanon.»

Alexin katse oli maanittelevasti kiintynyt Tildan silmiin. Silmistä

se lipui hänen suulleen ja kaulalleen, tai mitä hän lie etsinyt,

katseeseen tuli jotakin hapuilevaa, ja Tilda oli varmasti tietävinään,

mitä Alexis tarkoitti: hän aikoi sanoa hänelle pitävänsä hänestä;

että se oli totta, mitä hän jo kauan sitten oli sanonut, juuri niiden

hassujen hullutusten aikana, kun oli luvannut pitää hänestä aina, niin

pahasti ja oikullisesti kuin hän sittemmin joskus olikin käyttäytynyt.

Kiusaus jäädä tai suostua hänen ehdotukseensa oli suuri.

»Silloin ovat isä ja äiti jo menneet ylös», houkutteli Alexis vielä,

»me saamme olla aivan itseksemme; vain puoli tuntia, Tilda. Vain

neljännestunti!...»

Mutta ajatus, mitä hänen oma äitinsä Alice olisi ajatellut, pidätti

häntä. Hän ehdotti kompromissia.

»Tule mukaan hissiin!»

Hississä seisoi Alexis aivan hänen vierellään, mutta ei sanonut nyt

sanottavaansa, se kun joka tapauksessa olisi ollut hyödytöntä. Vasta

viime hetkessä, juuri kun hissipojan piti sulkea ovi alaspaluuta

varten, suuteli hän pikaisesti Tildan kättä.

Tämä se teki, ettei Elman toruminen merkinnyt niin paljon, ja tämä se

oli tehnyt Tildan jäykän mielen niin herkäksi — Tilda ymmärsi sen itse.

Tuo hetki hississä oli kallisarvoinen muisto. Sen vuoksi kannatti jo

uhratakin jotakin, eikä uhraus sitäpaitsi enää ollutkaan mikään uhraus,

sillä elämä Elman kanssa alkoi käydä paljon helpommaksi kuin hän

koskaan oli pitänyt mahdollisena.

Elma Liwin oli muuttanut osan tapojaan. Niinpä hän söi aamiaista

Tildan kanssa, ennenkuin tämä riensi kouluun, hän sai ensimmäisen

aamutervehdyksen, ensimmäiset puheet suklaata juodessa tai puuroa

syödessä. Se väsytti häntä tosin, mutta hän ei hennonut siitä luopua,

ja kun tyttö meni kouluun, asettui hän ikkunan ääreen ja katseli häntä

vielä.

Tilda juoksi alas portaita. Kun hän tuli kadulle, katseli hän

ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen, mitä tällä oli tarjoamista:

katukuva oli toinen kuin ennen, toisia puoteja, toisia maitovaunuja

varastohuoneen edustalla, toisia koiria ulkona tuuletettavina ja

haukkumassa, toista valoa, toisenlaisia varjoja. Mutta aina jotakin. Ja

samassa hän oli kadonnut kadunkulmasta.

Tildan mieleen ei olisi ikinä juolahtanut, että Elma saattoi seistä

häntä katselemassa niinkuin hän teki. Sellainen hempeämielinen

tunteilu sopi Muriuksille, heidän ympäristöönsä ja ystävilleen, mutta

ei laisinkaan Elma Liwinin tyyppiin. Tilda oli vähitellen tutustunut

tuomiorovastin ja hänen puolisonsa ja tämän isän, presidentti

Hökhufvudin muotokuviin; ne olivat kaikki hänestä tuntuneet olevan

ankaraa herrasväkeä, peräti erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut,

ja Elma kuului siihen joukkoon.

Kun tyttö oli kadonnut kadunkulman taa, levähti Elma hetkisen.

»Neiti on hullu sen tytön suhteen», torui Hulda. »Mitä neiti kahkailee

pystyssä jo puhteella, neidillähän on aikaa nukkua kunnollisesti.»

Ja sehän oli totta. Ja kun neiti Liwinin oli aika lähteä omaan

työpaikkaansa, oli hän sitäpaitsi tämän lyhyen lepohetken aikana

ehtinyt luoda jonkin uuden levottomuuden aiheen itselleen. Hän tiesi

sen olevan niin päätöntä kuin suinkin. Milloin hän oli unohtanut

pyytää Tildaa tulemaan noutamaan häntä iltapäivällä kotiin, milloin

taas tiedustella, mitä Tilda muutoin sinä päivänä aikoi tehdä. Hänhän

tiesi liiankin hyvin, että jokainen vapaa hetki merkitsi suorinta tietä

ja juoksujalkaa ylös portaita neljänteen kerrokseen ovelle, jonka

messinkisessä nimikilvessä seisoi _Konserttimestari P.A. Murius_.

Kieltää hän ei sitä voinut. Täytyi keksiä toinen käyttö ajalle. Ja

kuinka innokkaasti hän niissä ajatuksissa askarteli!

Elma luopui kutsuista ja seuraelämästä, minne hän ei voinut ottaa

kasvattitytärtään mukaansa. Elma kehoitti Tildaa kutsumaan Muriuksen

pojat luokseen sen sijaan, että vietti jokaisen vapaan iltansa siellä.

Jonkin kuvauksen sieltä hän oli silloin tällöin saanut, niinpä

esimerkiksi, että Libert ja Tilda olivat jälleen ruvenneet yhdessä

soittamaan. Eikö sitä voisi tehdä yhtä hyvin Tildan omassa huoneessa ja

hänen pianollaan?

Libert noudattikin sitten pari kertaa neiti Liwinin kutsua, mutta

ei arvatenkaan viihtynyt. Hän oli kömpelö keskustelemaan, eikä

soitostakaan tullut paljon mitään. Sitäpaitsi, selitti Tilda, hän

oli nyt saanut paikan siinä musiikkikaupassa, jossa hän aina niin

mielellään oli oleskellut. Siellä hän myi nuotteja ja konserttilippuja,

ja iltaisin hän soitteli tanssimusiikkia milloin missäkin. Pontus

sitävastoin tuli sitä mieluummin. Hän käsitti, mitä näyttäytyminen

ja edullisen käsityksen antaminen omasta itsestään merkitsi. Hänhän

tunsi sitäpaitsi neiti Liwinin ennestään ja puheli hänen kanssaan

opinnoistaan ja laskelmistaan, joita hän oli tehnyt saadakseen

pääkonsulin niukan avustuksen riittämään. He tulivat keskenään hyvin

toimeen, tuo keski-ikäinen neiti ja hän. Mutta Tilda ei näistä

käynneistä paljon piitannut.

Sensijaan Elma otti hänet mukaansa teatteriin. Se oli suurimpia

uhrauksia, sillä Elma Liwin ei ollut koskaan mielellään näyttäytynyt

teatterisalissa tai muissa julkisissa paikoissa, minne ihmisiä

vedettiin huvittelemaan, katselemaan, tapaamaan toisiansa. Siellä

hän saattoi kohdata niin monta, joiden näkemistä hän mieluummin

tahtoi karttaa, nyt vielä enemmän kuin milloinkaan ennen, esimerkiksi

jonkun Paschin tai vain jonkun Alexandra-rouvan monista tuttavista,

komiteatovereita tai muita, jotka sitten levittelisivät uutista neiti

Liwinin uudesta kumppanista, kasvattityttärestä. Sitä pidettäisiin

tietenkin omituisena puolivanhan ikäimmen päähänpistona. Elma tahtoi

karttaa kaikkia huomautuksia. Ja siellä saattaisi kohdata myöskin erään

naislääkärin, joka olisi valmis tekemään johtopäätöksiänsä.

Mutta varsinkin Elma halusi karttaa Erik Bourgstenia, ainoaa ihmistä,

joka oli saanut katsahtaa hänen elämäänsä ja ehkä aavistanut sen

heikkouden, aavistanut, että oli olemassa heikko kohta, jonka

peittelemistä kaikki oli tarkoittanut.

Sittenkin hän rohkaisi mielensä ja istui teatterissa, konserteissa

ja esitelmätilaisuuksissa, mikäli vain tytön aika salli. Yleisö sai

tottua näkemään neiti Elma Liwinin, aika muhkean naisen, jolla oli

omituisen sulkeutunut, kunnioitustaherättävä ulkomuoto, useimmin musta,

yksinkertaisuudessaan hieno puku, ja hänen seurassaan vilkassilmäisen,

kauniin nuoren tytön, joka kaikessa näytti olevan suojelijattarensa

vastakohta. Heidän välisensä seurustelu tuntui olevan tuttavallista.

Eräänä päivänä loppukesällä Tilda sai tervehdyksen Alexilta. Se

oli kuvakortti Lontoosta ja siinä lyhyt kiitos viimeisestä. Tilda

näytti korttia Elmalle, ja Elma ymmärsi tytön täten tahtovan osoittaa

avomielisyyttä. Tytön hyvä tahto oli ilmeinen, mutta kuitenkin ärsytti

tuon nuorukaisen muiston palautus Elmaa. Hän työnsi kuvakortin syrjään

sitä hiukan vilkaistuaan ja sanoi:

»Minun nuoruudessani ei oltu kirjevaihdossa nuorten herrain kanssa.»

»Elman nuoruus on mahtanut olla hirveätä», vastasi Tilda. »Minä olen

iloinen, että elän nykyaikaan.»

Elma ei saanut vastatuksi: »Minun aikani oli parempi ja piti parempaa

kuria kuin nykyinen.»

Hänestä tuntui kuitenkin, että jotakin sellaista piti sanoa, että

nykyaikaisen vaarallisen vapauden suhteen oli oltava varuillaan.

Alexin kuvakortti oli pöydällä heidän välillään. Se esitti kuvaa

Westminster Abbeysta. Tilda oli ryhtynyt jälleen lukemaan läksyjänsä.

Pieni kirjekortti tuntui kasvavan, oli kuin se olisi peittänyt koko

pöydän. Elma ei saanut sitä mielestään pois. Aina heräsi hänessä uusia

pelkoja, uutta epäluuloa. Täytyisikö hänen lopulta paljastaa koko

totuus lapselle, esittää oma kohtalonsa peloittavana, välttämättömänä,

varoittavana esimerkkinä?

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »päästä minut sitä tekemästä! Minä en voi.»

Tilda pani pois kirjansa, oikoi jäseniänsä ja haukotteli, otti taas

kuvakortin, luki uudelleen, mitä siihen oli kirjoitettu ja purskahti

nauruun:

»Hän on tehnyt tavausvirheen!»

Niin oli postikortti taas palautettu tavalliseksi kuvakortiksi,

muutamiksi jokapäiväisiksi sanoiksi, joista yhdessä päälle päätteeksi

vielä oli tavausvirhe. Varjot haihtuivat. Lapsi istui tuossa

kirkassilmäisenä, avoimena ja turvallisena kuin kaikkina muinakin

iltoina. Elma huokasi syvään helpotuksesta.

Mutta hyvänyönsuudelman aikana hän pidätti Tildaa hiukan kauemmin kuin

tavallista ja pyysi:

»Anna minun kuitenkin varoittaa sinua. Vapaus ei ole leikin asia.»

Tilda vastasi tietäen jo useammin kuin kerran voittaneensa itsensä:

»Minä aion hoitaa vapauttani.»

Illalla ennen maatapanoa Tilda kirjoitti tavallisen viikkoraporttinsa

Rolandille Amerikkaan:

»Rakas Roland, minä kadun nyttemmin kovasti, että koskaan tulin

sanoneeksi, että melkein vihasin häntä. Sitä en lainkaan tee,

_päinvastoin_, hän on usein hyvin herttainen, ja että hän tuntee

suurta huolta minun vuokseni, on varmaa. Hän seuraa kaikkea, mitä

teen. Kun olen poissakin, on ikäänkuin tuntisin sen, ja kaikkein

enimmän, kun olen kotona _meillä_. Hän ei voi tottua siihen, että minä

aina mieluimmin olen siellä, ja minun käy itsenikin sääli, mutta en

voi asiaa auttaa.

— Mitä siihen tulee, että hän olisi minun todellinen äitini, olen

lakannut sitä ajattelemasta. Kun olen kerran häneen kiintynyt, olkoon

kernaasti. Joskus se tuntuu kummalliselta. Miksi hän salaa sitä.

Tiedätkö, mitä luulen: ettei hän lainkaan osaa eläytyä toisen ihmisen

tunteisiin tai ajatuksiin — ainoastaan omiinsa. Ja joskus luulen, että

hän pahoittelee sitä itse.»

4.

Tuli uusi vuosi ja kevät ja Tilda täytti kuusitoista. Sinä kevätkautena

hän kävi rippikoulun. Hänellä oli aina puuhaa, koulu vaati myöskin

aikansa ja musiikkiopinnot niinikään. Konserttimestari oli selittänyt,

ettei hän enää suostunut opettamaan Tildaa, hän oli sairas, väsynyt,

ei kelvannut enää mihinkään. Elma sai kuulla sen ja hankki toisen

opettajan.

Hulda oli ehdottanut, että Tilda syntymäpäiväkseen tai ainakin

ripillepääsypäivänään saisi kutsua koko entisen kotiperheensä

päivällisille, mutta Elma ei suostunut. Ei siksi, etteikö hän olisi

suonut Tildalle sitä iloa, mutta hänelle oli itselleen mahdotonta

hoitaa emännyyttä ja osoittaa herttaisuutta niille ihmisille, joiden

kanssa hän salassa kamppaili lapsestaan.

Hänestä oli tuntunut — ellei hänen mielikuvituksensa pettänyt —

etteivät Tildan käynnit entisessä kodissa ainakaan olleet tiuhentuneet

eivätkä kestäneet myöhempään illalla, vaikka kevätillat pitenivät

ja houkuttelivat viipymään kauemmin. Elma istui ikkunan ääressä

tähystellen lastaan, kun tämä jonakin iltana oli poissa. Hän tarkkasi

kadunkulmaa, josta lähestyvät ihmiset äkkiä astuivat esiin. Tyttö ei

tavallisesti pitänyt kiirettä. Usein hän tuli nuorimman niin sanotun

veljensä kanssa käsitysten. Tanssikausi oli lopussa, ja viuluniekalla

siis parempaa aikaa kävelyihin.

He juttelivat, he olivat innokkaita käyttämään aikaa hyväkseen

viime hetkeen saakka. Joskus oli Elma huomaavinaan huolestumista

kasvojenilmeessä. Mutta kun Tilda sitten tuli ylös Elman luo, ei

tämä kysellyt, hän ei tahtonut sekaantua Muriuksen perheen huoliin,

olivatpa ne mitä laatua tahansa, hän tahtoi pysytellä heidän piirinsä

ulkopuolella ainakin itse, vaikkei voinutkaan pakottaa Tildaa siihen.

Kesällä Elma otti kuten edellisenäkin vuonna vapautta muutamiksi

viikoiksi lomansa lisäksi aikoen hoitaa terveyttänsä. Tilda ja hän

matkustivat jälleen ulkomaille. Matka tyydytti häntä. Hänestä tuntui,

että hän voimistui, hermot rauhoittuivat. Täällä oli myöskin Tilda

yksinomaisemmin hänen seuranaan, ja hänen toiveensa tulevaisuuden

suhteen varmenivat.

Seuraavana syksynä muuttui konserttimestari Muriuksen itseluottamuksen

puute ilmeiseksi luulotaudiksi. Hän pani maata eikä suostunut

enää nousemaan ylös, makasi vain hiljaa eteensä tuijottaen aivan

toimettomana tai istui, patjoja selkänsä tukena, lukemassa raamattua,

josta hän sitten teki mitä murheellisimpia päätelmiä. Ystäviä

kehoitettiin käymään hänen luonaan, mutta hän ajoi heidät ulos, ja

vähitellen lakkasivat nämä kokonaan käymästä. Garibaldi lähti suurelle

kiertomatkalle, mutta ei saanut edes tulla sanomaan hyvästejä,

konserttimestari ei tahtonut nähdä ketään, jolla vain oli jotakin

tekemistä musiikin kanssa. Pikku Libertin oli pakko käydä tuttavien

luona harjoittelemassa.

Konserttimestari muutti jälleen pihanpuoleiseen huoneeseen; muutos

päätettiin eräänä aamuna kädenkäänteessä. Pontus sai ottaa kirjansa

kainaloonsa ja suoriutua toistaiseksi miten taisi. Talonmiestä

pyydettiin apuun huonekaluja siirtämään. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä

kertaa, ja hänellä oli oma käsityksensä konserttimestarin järjentilasta

aikoja sitten selvillä. Nyt herra Murius ei enää välittänyt röyhkeistä,

meluavista notarioista. Hänenhän täytyi nyt pian joka tapauksessa

kuolla, ja se saattoi yhtä hyvin tapahtua pihanpuoleisessa huoneessa.

»Konserttimestari elää kauemmin kuin kukaan meistä», sanoi talonmies.

»Mitä!» huusi konserttimestari raivostuneena ja pauhasi talonmiehen

mennessä tälle:

»Katso, rutto on lyöpä sen, joka ruton on, miekka sen, joka miekan on,

nälkä sen, joka nälälle kuuluu.»

Profeetta Jeremia oli häntä erikoisesti miellyttänyt, ja talonmies,

notariot, kuka tahansa sai sovittaa itseensä sanat rutosta ja miekasta.

Mutta nälkää koskevan kohdan hän katsoi tarkoittavan itseänsä, häntä,

joka ei enää kyennyt pitämään huolta omistansa, vaan antoi heidän

kaikkien kulkea nälkäkuolemaa kohti. Usein hän kieltäytyi senvuoksi

nauttimasta ruokaa, jota rouva Murius koetti hänelle tyrkyttää, eikä

uskonut rouvan vakuutuksia, että ruokakonttori ei vielä ollut ihan

tyhjä. Hän vastasi siihen:

»Voi minua, joka olen syntynyt riidan ja pahan tuottajaksi kaikille.

En ole keneltäkään korkoja kiskonut eikä kenenkään ole tarvinnut minua

kiristää, mutta kuitenkin kiroavat he minua kaikki.»

Tässä ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei kironnut häntä,

päinvastoin pyrkivät kaikki lievittämään hänen tuskiansa, mutta hän oli

kadottanut kykynsä nähdä sitä.

Kun huonekaluja oli pari päivää kannettu edestakaisin, sai rouva Murius

sentään viimein hiukan aikaa lähimmän tulevaisuuden järjestämiseen.

Pontuksen täytyi saada oma huoneensa, se oli hänen opinnoilleen

välttämätöntä. Suureen huoneeseen, jota nyt jälleen sanottiin saliksi,

asettui rouva Murius itse niiksi öiksi, joina hänen ei tarvinnut valvoa

sairaan luona. Mutta kolmannen, kadunpuoleisen huoneen, hän vuokrasi

pois. Libert sai nukkua keittiökomerossa, jota nykyjään ei kuitenkaan

voitu ajatellakaan tarjota kenellekään palvelijalle.

Libert asetti herätyskellon soimaan varhain aamulla. Hän nousi

reippaasti heti, kun kello alkoi soida, peljäten muutoin nukkuvansa

uudelleen, ja huomasi ilokseen päänsä olevan täynnä uusia aiheita,

jotka olivat kuin ihmeen voimalla kypsyneet hänen nukkuessaan. Hän pani

kahvin tulelle ja ryhtyi harjaamaan vuokralaisen, äidin, Pontuksen ja

omia jalkineitaan. Tällä välin jatkoivat uusien sävellysten aiheet

askarteluansa hänen päässään; nämä kengänkiilloitusaamut olivat hänelle

ihania, vapaita, rauhaisia hetkiä, ja väliin sattui, että hänen piti

laskea puoliksiharjattu kenkä kädestään kiireesti merkitäkseen muistiin

jonkin sointiyhtymän.

Kun rouva Murius vähän myöhemmin tuli keittiöön, tapasi hän silloin

Libertinsä paljasjalkaisena, vielä puolipukeissa, nuottipapereita

edessään, kengät vielä harjaamatta ja kahvi kiehumassa ylitse, jotta

kaasu pihisi. Libert sekä nolostui että harmitteli sitä, kuinka pian

puoli tuntia kuluu, eikä rouva Murius saattanut muuta kuin nauraa

lohduttaakseen häntä.

Sitten hän kattoi nopeasti keittiöpöydän itselleen ja pojilleen, pani

kuntoon vuokralaisen kahvitarjottimen ja kiilloitti vielä puhdistamatta

olevat kengät, sillävälin kuin Libert kiireesti puki ylleen, heitti

peitteen vuoteensa päälle ja lähti harppaamaan musiikkikauppaansa

mukanaan pari kolme suurta voileipää, jotka hänen äitinsä kesken kaiken

muun oli ehtinyt leikata, voidella ja varustaa vielä jollakin hyvällä

viipaleella.

Vuokralaisesta ei ollut suurta vaivaa. Mutta huone oli kuitenkin

siistittävä ja senjälkeen piti Pontuksen saada osansa niin pian kuin

mahdollista. Hän pani itse kuntoon vuoteensa, kantoi ulos ämpärin

ja pyyhki pölyt, mutta rouva Murius katsoi varmimmaksi olla itse

mukana, sillä Pontuksen siivous ei ollut sen perinpohjaisempaa kuin

Libertinkään. Joskus täytyi hänen kuitenkin heittää kaikki kesken, jos

hänen miehensä huusi ja hän ymmärsi tuskien käyvän tälle ylivoimaisiksi

yksinäisyydessään.

Konserttimestari pidätti häntä, tarttui kiinni hyväätekeviin,

ystävällisiin käsiin ja ehkäisi kaikki askaret.

»Anna minun vain pikkuriikkisen siistiä», pyysi rouva. »Täällähän on

kuin sikolätissä.»

Mutta se ei surettanut herra Muriusta, että hänen kotinsa oli kuin

sikolätti. Eikö Job ollut istunut tuhkaläjässä?

Joskus hän kimmastui, kun rouva oli viipynyt liian kauan poissa, oli

kohtuuton ja ilkeä, vaikka sitten katui kahta katkerammin ja rukoili

Jumalaa, että joku rikas ja hieno mies pian tulisi ottamaan hoitoonsa

hänen vaimonsa, jotta tämä saisi sellaiset olot, jommoiset hänellä aina

olisi pitänyt olla. Mutta kun rouva yritti askareilleen jälleen, esti

hän häntä yhäkin.

Kuka ehtisi ostaa päivän ruuan ja voisi tehdä sen niin äärimmäisen

säästävästi kuin tarpeellista oli? Ainoastaan yksi tiesi äyrilleen,

kuinka paljon oli käytettävissä: vuokralaisen pieni vuokra, Pontuksen

pieni avustus, Libertin mitätön palkka. Kuka valmistaisi ruuan,

kattaisi sen pöydälle, pitäisi huolta, ettei mieliala pöydän ääressä

sentään ihan masentuisi, ja kuka sitten pesisi astiat ja siistisi

keittiön edes jonkin verran kunnolliseksi? Kuka pesisi neljän hengen

vaatteet, silittäisi ja paikkaisi? Siihen ei ollut vaikea vastata, oli

olemassa vain yksi henkilö. Mutta kuitenkin häiritsi konserttimestari

häntä yhtä mittaa vaatimuksillaan oman persoonansa suhteen, eikä rouva

useinkaan tahtonut käsittää, kuinka hän saattaisi ehtiä joka paikkaan.

Ei kukaan sanonut: »Nyt pitäisi Tildan olla täällä!» Ei edes Pontus.

Hän katsoi, ettei nyt enää kannattanut valitella Tildan menettämistä.

Viisitoista vuotta oli Tilda jakanut leipää heidän kaikkien kanssa ja

kuluttanut osuutensa kodin varoista, eikä kukaan nurkunut, että niin

oli tapahtunut. Nyt hän oli lentänyt ulos ja eli hyvissä oloissa, eikä

kukaan suorastaan ajatellut, että häntä pitäisi kehoittaa palaamaan

pesään, kun se oli lusahtamaisillaan lysyyn. Oli olemassa vain se tie,

että Tilda itse oivaltaisi velvollisuutensa, ajatteli Pontus: hänhän ei

ole sokea eikä kuuro.

Näin mietiskeli viisas Pontus, mutta vaikeni perheneuvottelussa, jos

sellaista pidettiin, ja päätti itsekseen odottaa sopivaa tilaisuutta.

Kun Tilda tuli käymään, tahtoi konserttimestari pitää häntä luonaan,

ja olihan siitä aina rouva Muriukselle jotakin apua. Tildasta tuntui

tosin ikävältä, ettei saanut olla niin paljon äidin seurassa kuin

oli ajatellut, mutta tuntui kuitenkin hyvältä havaita, että hän

saattoi lievittää isän vaivoja. Tilda luki hänelle raamattua kuten

hän pyysi, muttei Jeremian eikä Jobin kirjaa, vaan pani sormensa

kauemmaksi ja sanoi: »Nyt luen siltä sivulta, joka aukenee.» Ja

aina aukeni Uusi testamentti, ja Tilda luki joko Kaanaan häistä tai

leivän ja kalan ihmeestä, sairaiden parantamisesta tai Lazaruksen

kuolleistaherättämisestä.

»Joko sinä menet?» sanoi konserttimestari, kun Tilda lähti.

»Minun täytyy.»

»Sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää meitä!» Ei, se oli hänen omakin

ajatuksensa.

Ilman, että Pontus tiesi asiasta, oli Tilda näet jo tiellä

velvollisuuttansa kohti, ei samaa velvollisuutta kuin viime kerralla,

vaan vielä tärkeämpää. Hän ei ollut sokea eikä kuuro eikä tuhma.

Hän näki, kuinka uhattuna koti oli, kuinka äiti rasituksesta

surkastui ja laihtui. Ja kun pojat yrittivät häntä auttaa, kävi

se niin nurinkurisesti, ettei siitä useinkaan ollut mitään apua.

Tässä tarvittiin erityistä apuihmistä, ei palkattua ja nyrpeätä

henkilöä, vaan vapaaehtoista ja luontevaa voimaa, jolle mikään talon

heikkouksista ei ollut tuntematon: tytärtä.

Mutta kuinka voisi Elman saada käsittämään sen välttämättömyyden? Siinä

oli pulma.

Joka kerta, kun Tilda palasi anteliaan suojelijattarensa luo, omaan

kauniiseen huoneeseensa ja Huldan hoivattavaksi, oli hän päättänyt

puhua avoimesti. Mutta kun hän sitten näki Elman, nuo ankarat,

uurtuneet kasvot, jotka — sen hän tiesi — vain hän voi saada

kirkastumaan, ja jotka aina juuri sinä päivänä tuntuivat väsyneemmiltä,

rasittuneemmilta kuin tavallista, niin petti rohkeus. Hän oivalsi, että

Elma ei käsittäisi eikä tahtoisi käsittää asiaa.

Hän kyllä kuuntelisi, harkitsisi asiaa mielessään, haluaisi olla

oikeudenmukainen, ja ehkäpä lopulta tarjoaisi rahaa. Rahaa, joko

emännöitsijän tai sairaanhoitajattaren hankkimiseen, vuokraan tai

sairaalahoitoon. Mutta siihen se päättyisi, muusta ei voinut olla

puhettakaan. Sen sopimuksen järkyttäminen, että lapsi oli oleva

hänen, Elma Liwinin, eikä kenenkään muun luona, mikä oli Tildan

äidin nimenomainen määräys, ei voinut tulla kysymykseen. Ja vaikkapa

Alice Murius, vastoin luuloa, saataisiinkin ottamaan vastaan rahaa

melkein ventovieraalta, mitä se sittenkään merkitsi, kaivatun tyttären

kotiintulon, todellisen avun rinnalla?

Monena syysiltana kävelivät Tilda ja Libert yhdessä Muriuksen talosta

Liwinin taloon, jos Libert oli joutilas ja äiti saattoi tulla toimeen

ilman häntä. He kulkivat viteeseen Humlegårdenin poikki, joka

kerran oli niin täynnä kuviteltuja vaaroja. Vieläkin täytyi heidän

painautua toisiaan lähemmäksi, muistaessaan lapsuutensa velhoja ja

pahantekijöitä. He vilkaisivat sivumennen muinaiseen Keisaripalatsiin.

Nyt olivat kaikki suuret ikkunat tyhjiä ja pimeitä puistolyhtyjen

niukassa valossa. Lehdettömien puiden märät, törröttävät oksat ja

latvat sekaantuivat taivaan nokiväriin.

»Kävellään vielä pieni kierros, eihän nyt ole kovin myöhä», sanoi

Libert.

Vielä pieni kierros. Tilda tiesi, että Elma odotti häntä, että

pidätetyn paheksumisen ja julkilausumattoman moitteen piirre kaivautui

hänen kasvoilleen yhä syvemmäksi joka neljännestunnin kulumisesta.

Hän ei tahtonut tehdä Elmalle pahaa, hän oli luvannut sen itselleen

ja luvannut äidille ja Rolandille. Mutta hänhän tiesi kuitenkin, että

hänen velvollisuutensa vaati häntä ihan toiselle taholle, ja niin

kauan kun hän kulki täällä Libertin kanssa, oli helpompaa pitää sitä

velvollisuudentunnetta täysin hereillä.

»Kuule», sanoi Libert eräänä iltana, »nyt ne alkavat kaupungeissa taas

pitää tanssiaisia. Minulla on kolme tilausta tällä viikolla.»

Hän oli jo tunnettu ja etsitty, eikä hän myöskään ollut kalleimpia.

Heitä oli kaksi soittajaa: Libert viuluineen ja eräs pianisti, ja he

jakoivat ansion: puolet kummallekin, tai oikeammin sanoen, Libert

toivoi, että vähitellen tultaisiin siihen. Toistaiseksi otti pianisti

enemmän, sillä hän piti itseään tunnetumpana ja Libertiä vain apurina,

suojattina, jota hän elätti.

»Mutta kuule», sanoi Libert Tildalle, »_sinun_ pitäisi olla toisena

hänen sijastaan! Niin päästäisiin ylimalkaan jakamasta.»

Libert pysähtyi tätä sanoessaan, ja hänen silmänsä säteilivät. Erään

puistonlyhdyn heijastus sattui suoraan niihin. Hän tunsi saaneensa

neronleimauksen.

Sitten he kävelivät kauan ja harkitsivat hänen ehdotustaan, Tilda ja

hän. He kun olivat niin tottuneita soittamaan yhdessä, voittaisivat

he epäilemättä suosiota. Ehkäpä olisi tanssiaisia Tukholmassa tänä

talvena niin runsaasti, että heillä olisi työtä joka ainoa ilta. He

saattaisivat silloin piankin saavuttaa sellaisen menestyksen, että

uskaltaisivat korottaa hintaa. Heitä kyseltäisiin kukaties piankin yhtä

ahkerasti, kuin ketä muuta suurta tanssimusiikkikuuluisuutta tahansa.

Libertin nykyinen pianisti lukuunotettuna...

»Libert», sanoi Tilda, »sinä olet nero!»

»Jaa, kuule», vastasi poika. »Hyviä aatteita minulla on tosiaankin

usein.»

5.

Mutta jo kun Hulda avasi eteisen ovea ja huomautti, että neiti Liwin

oli tänään saanut tavattoman kauan odottaa teetänsä, tunsi Tilda, että

suunnitelma, niin hyvältä kuin se oli näyttänytkin, kuitenkin oli

mahdoton toteuttaa. Oli jokseenkin varmaa, ettei hän saisi Elmaa siihen

suostumaan.

»Sinä olet viipynyt myöhään», huomautti Elmakin.

»Anteeksi, minä unohduin Libertin seuraan. Me teimme — me rakentelimme

tuulentupia.»

Elma ei kysynyt, mitä ne tuulentuvat olivat. Joitakin Muriusten

tuulentupia, mutta turhaahan Tildan oli niihin liidellä.

Hulda oli saanut käskyn lykätä teentuonnin, kunnes tyttö oli kotona,

ja hän toi nyt sisään hyvinvarustetun tarjottimen: siinä oli voita,

marmelaatia, vastaleivottua vehnästä, sokeria ja mantelia. Elma sanoi:

»Sinun on varmaan nälkä, lapsi. Ja etkö ole märkä? Katso kenkiä!»

Kengät olivat tosiaan märät ja tahraiset pitkästä vaelluksesta pitkin

puiston sateenliuottamia teitä. Ne olivat herra Feuerilta Hampurissa

ostetut kengät, hyvin erilaiset kuin ne, joilla ennen maailmassa

oli piirretty hyppykaavion rajoja hiekkaan, kun Tilda oli ulkona

leikkimässä yllään merimiesnuttu ja lyhyt poimuhame. Kaikki oli

erilaista. Tildan povea ahdisti, hengitys tuntui vaikealta ja vielä

enemmän pureskelu. Hänen oli mahdoton nauttia Huldan vastaleivotuista

vehnäsistä.

Sinä iltana tuntui Tildasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut oikein

todenperään ymmärtänyt, kuinka kahlehdittu ja sidottu hän oikeastaan

oli. Kun Elma ja hän olivat sanoneet hyvää yötä, itki hän. Kauan kuului

Elma liikkuvan ja puuhailevan arkihuoneessa. Tähän aikaan hän hoiti

ruukkukasvejansa, järjesteli jo ennestään hyvässä järjestyksessä olevia

laatikoitaan ja kaappejaan, ja Tilda hillitsi nyyhkytyksiään, jottei

tulisi ilmi. Jos Elma olisi kuullut hänen itkevän, tullut sisään ja

tehnyt kysymyksiä, mitä olisi hän vastannut? Elma ei olisi hyväksynyt

niitä vastauksia, joita hän olisi voinut antaa.

Kun huoneessa vihdoin oli hiljaista, ja hiljaisuutta jatkunut yli

tunnin, nousi Tilda. Ellei hän ottanut ratkaisevaa askelta nyt, ei

siitä tulisi ikinä mitään.

Kun hän ensin oli suostunut tulemaan Elman luo, oli se tapahtunut

järkisyistä. Hän oli oivaltanut ne ja mukautunut niihin. Nyt oli

järkevyys toinen, eikä mikään puolustanut enää viipymistä täällä,

hyödyttömässä ylellisyydessä ja mukavuudessa.

Kylmästä ja kiireestä väristen hän pukeutui. Hän ei rohjennut tavata

Elmaa enää, hän ei kyennyt kamppailemaan tämän järkähtämätöntä tahtoa

vastaan, ei ollut varma, pystyisikö uhmaamaan sitä vetoamista äidin

toivomukseen, johon Elma nojautui. Oli jäljellä vain pako. Oikean jalan

kenkä joutui vasempaan jalkaan ja vasemman oikeaan, hän huomasi sen

vasta, kun oli lähtövalmiina eikä arvannut menettää kallista aikaa

vaihtaakseen kenkiä.

Miten kotona oli laita, sen tiesi Tilda hyvin: isän huoneessa istui

väsynyt äiti valvomassa, sillä konserttimestari oli ollut huonona,

ja istui arvatenkin lisäksi epämukavalla tuolilla, sillä talon ainoa

mukava tuoli oli korituoli ja se narisi eikä potilas saattanut sitä

sietää. Luultavasti valvoi myöskin Pontus, jolla oli tentti edessään,

ja ehkä myöskin Libert keittiökomerossaan, toivehikkaana, täynnä

aatteita ja myöskin uskoa häneen, Tildaan.

Tilda hiipi eteiseen. Ei muuta tavaraa kuin mitä taskuihin mahtui, ei

äyriäkään rahaa — kaikki rahathan olivat Elman. Varovasti työnsi hän

patenttilukonsalvan syrjään, kuuli takanaan pehmeiden huopatohvelien

askelia ja ymmärsi, että Elma oli kuullut. Äkkiä hän avasi oven

rientääkseen ulos, mutta Elma oli jo hänen luonaan ja tarttui kovasti

hänen käteensä.

»Tule», sanoi hän vain.

Elma sytytti orvokkikaihtimisen lampun arkihuoneessa. Hän oli

kietaissut yönutun ympärilleen. Hänen edessään seisoi Tilda täysissä

pukeissa, päällysvaippa yllään, hattu päässä, liikkumattomana.

»Minne sinä olet menossa?»

»Kotiin.»

»Keskellä yötä? Ethän edes olisi päässyt sisään.»

»Minä olisin herättänyt alakerroksen asukkaat. Kaikki minut siellä

tuntevat. Minun täytyy mennä sinne.»

»No, ja entä huomenna?»

»Minä en olisi tullut takaisin.»

Elma asteli edestakaisin. Hän ei katsahtanut Tildaan. Yönuttua hän piti

kiinni toisella kädellään, painaen kättä kovasti poveansa vasten. Hän

hengitti raskaasti. Väliin tuli heikko voihkaus, jota hän ei voinut

pidättää. Nyt se oli tullut, sen hän oli aina tiennyt, sitä aina

pelännyt!

»Vai tämä nyt sitten on loppu», sai hän sanotuksi. »Sinä jätät minut,

sinä karkaat kuin seikkailija öiseen aikaan, ilman että meidän

välillämme on pahaa sanaa vaihdettu. Sinä vain et tahdo enää olla minun

luonani!»

»Elma!» huusi lapsi. »Anna minulle anteeksi! Mutta Elma ei voi ymmärtää

minun tunteitani heitä kohtaan. Siellä ei voida tulla toimeen ilman

minua — täällä voidaan. Minun täytyy mennä sinne korvatakseni edes

jotakin kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni.»

»Mutta jospa minä en voi tulla toimeen ilman sinua?»

»Kyllä Elma voi.»

»Ja mitä minä olen tehnyt, sitä ei lasketa?»

»Kuinka sitä voisi verrata?»

»Ei, sitä ei voi verrata!» puhkesi Elma. »Ei, mutta voitko sinä mitata,

mitä vuodet ovat olleet minulle, kun minun on täytynyt olla vailla

kaikkea sitä, mitä nuo vieraat ihmiset ottivat ja saivat? Voitko sinä

tietää salattuja, osaatko lukea minun elämäni tarinaa? Voitko aavistaa

sen nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, sen lyijynpainoa, sen vavahdusta

jokaisesta satunnaisesta sanasta? Oi, sinä kiittämätön, sinähän et

tiedä mitään! Sinä teet omia pieniä päätelmiäsi!»

Elma oli koroittanut ääntänsä. Hän kohotti käsiänsä yli pään, heristi

niitä kuin uhmaten taivaista kaitsijaa ja vaatien häntä vastuuseen, kun

oli niin huonosti hoitanut häntä ja hänen oikeuttansa.

»Kaikki on minulta riistetty viimeistä myöten!» huusi hän. »Kirottu

olkoon elämä!»

Kauhistuneena Tilda katsoi äitiänsä. Jokainen sana, jonka tämä lausui,

oli omiansa paljastamaan tämän äitiyden ja kaiken sen kärsimyksen,

mitä siihen oli täytynyt sisältyä, mutta kuitenkaan hän ei vieläkään

lausunut sitä suoraan julki. Ja lapsen sydän kovettui tästä. Vielä

seisoi Tilda liikkumattomana päällysvaatteet yllä, käsineet käsissä.

Ja äkkiä kääntyi Elma hänen puoleensa sellaisella raivolla, jommoista

lapsi ei koskaan ennen ollut nähnyt:

»Niinpä mene sitten tiehesi, jota pikemmin, sen parempi! Minä olen

saanut kyllikseni, minä en ota vastaan enempää. Kaikki, mitä omistan,

olisi kerran ollut sinun, kun olisit kasvanut ja kypsynyt. Minun iloni

oli sitä ajatella. Minun toivoni oli voida ilmaista sinulle elämäni

koko synkkä salaisuus. Mene, mitä kirousta, mitä turmiota kohti

tahdot! Riennä vain, ennenkuin ehdin peruuttaa ja ehkä alan kerjätä

sinua jäämään. Tiehesi! Minä olin hullu, kun yritinkään ottaa hoiviini

luiskun sikiötä.»

Kauhistuneena oli Tilda painanut kädet korvilleen päästäkseen

kuulemasta. Mutta sanat tunkeutuivat kaiken läpi:

»Kirous!»

Nopeasti ja matalalla äänellä vastasi Tilda:

»Jos Elma synkällä salaisuudellaan tarkoittaa, että me olemme äiti ja

tytär, niin olen sen jo ymmärtänyt. Mutta minä en ikinä tule äidistäni

käyttämään sitä nimitystä, jota Elma äsken käytti — eikä kukaan ole

pääsevä käyttämään sitä minusta.»

Sitten hän juoksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli ulkona

eteisen ovesta, ja Elma kuuli oven paukahtavan kiinni. Hän kumartui

pöytää vasten, jonka viereen oli pysähtynyt. Sammuiko pienen,

himmeäkaihtimisen lampun valo? Hänestä tuntui, ettei hän nähnyt

enää mitään. Oliko hänellä kipuja? Sitä hän ei enää tuntenut. Mutta

hän ymmärsi, että hänen lapsensa pakeni, hänen omien sanojensa

karkoittamana. Hänen lapsensa katosi yöhön yksinään, turvattomana, eikä

ehkä pääsisi sisään missään, saisi harhailla tuntikausia, palellen,

ehkä ahdisteltuna, inhoittaville kohtaamisille alttiina.

Elman viha sammui. Sen sijaan tuli sanomaton sääli. Hän levitti tyhjää

syliänsä, pyytäen lasta siinä lämmittelemään, tulemaan vakuutetuksi,

että mikään uhri ei ollut kyllin suuri, jos vain lapsi oli onnellinen.

»Lapseni», mutisi hän, »onneton, rakas lapseni, älä vain pelkää minua

enää! Minä teen kaikki, mitä tahdot!»

Hän sai ikkunan auki, sai huudetuksi. Se oli kuin tuskan huuto yössä ja

kaikui autiolla kadulla:

»Tilda, Tilda! Odota!»

Alhaalla ei Elma voinut erottaa mitään, hänen silmiänsä sumensi,

ei kyynelet, vaan suuri pimeys hänen ympärillään. Mutta hän kuuli

vastauksen, epäröivällä äänellä lausutun sanan:

»Kyllä.» Vaivoin hän pääsi alas ulko-ovelle ja sai sen auki, ja Tilda

seisoi sen ulkopuolella väristen.

»Elman ääni oli niin tuskallinen», kuiskasi hän.

»Älä pelkää enää, lapsi.»

Kun he jälleen olivat ylhäällä, sanoi Elma:

»Mene nyt nukkumaan. Minä en enää vastusta sinun toivomustasi. Minä

luovutan pois lainan, jota olen saanut pitää. Älä kiitä minua! Ei

sanaakaan enää, Tilda, asia on ratkaistu.»

Aamulla sanoi hän:

»Hulda, Tilda-neiti muuttaa takaisin konserttimestarin luo. Hänen on

ikävä sinne, ja minä viihdyn kai sittenkin pohjimmaltani parhaiten

yksin.»

Hän tuotti Tildan huoneeseen matka-arkun, joka oli ollut heidän

mukanaan molempien kesien matkoilla. Kirjavat paperilaput —

hotellien nimiä, reklaamikuvia luonnonkauniista maisemista —

tullitarkastusmerkit, kolahdusten tai kantajain hihnojen jäljet

muistuttivat niitä teitä, joita oli yhdessä kuljettu. Lapsen

vaatekaapista ja laatikoista hän poimi itse, kun Tilda oli koulussa,

ja pani huolellisesti kokoon kaikki, mitä oli tytölle hankkinut. Monta

kertaa muisti hän tällöin epäröintiänsä: pidättyisikö, ettei tärvelisi

hemmoittelulla, vai antaisiko perään ja hemmoittelisi niin runsaasti

kuin mielensä teki? Nyt hän katui, että koskaan oli pidättäytynyt.

Rakkauttansakin hän oli näin peitellyt, peläten paljastavansa liikaa.

Oli arvellut, että olihan aikaa — ja nyt oli liian myöhäistä.

Elma painoi joka vaatekappaletta kasvojansa vasten, hengitti sitä

hienoista tuoksua, joka kertoi, että nämä vaatteet olivat verhonneet

elävää, nuorta ruumista. Erään, jo jokseenkin kuluneen puseron, hän

vei kuin varkain omaan huoneeseensa. Kun kaikki oli valmista, käski

hän Huldan tilata kaupunginlähetin. Huldan ehdotus, että syötäisiin

edes pieni jäähyväispäivällinen, hylättiin. Oli parasta, sanoi Elma,

että Tilda lähti niin pian kuin kaikki oli kunnossa — sittenhän se oli

tehty, ja Tilda saisi kai tervetuliaispäivälliset konserttimestarin

luona sen sijaan.

Elma ojensi lapselle kättä:

»Kuten näet, olen pitänyt lupaukseni.»

Mutta kun Tilda itkettyneenä yritti syleillä häntä, koetti kiittää,

pyysi saada käydä joka päivä tervehtimässä, torjui Elma kaikki.

»Ei, lapseni. Älä pane minun voimiani liian kovalle koetukselle. Minun

laitani on aina ollut se, että olen valinnut joko — taikka. Sinä näet,

että olen tyyni. Anna minun säilyttää mielenrauhani, Tilda, ja jätä

minut itsekseni, kunnes kutsun sinua — jos kutsun.»

Ja niinkuin taannoin Huldalle, sanoi hän vielä jäykemmin:

»Minä viihdyn parhaiten niin.»

Sitten hän lisäsi tavallisella äänellä:

»Mutta sinä voit lähettää veljesi Pontuksen tänne joskus. Minä olen

ruvennut pitämään siitä säädyllisestä nuorukaisesta.»

6.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Pontus jo tuli.

Jossakin määrin oli Tildan äkillinen palaus entiseen kotiin häntä

hämmentänyt. Se tapahtui liian äkkinäisesti, tuntui melkein

karkoitukselta, siltä, että neiti Liwin oli väsynyt kasvattityttäreen

ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta päästäkseen hänestä vapaaksi.

Pontus oli ainoa, joka tulkitsi tapahtumaa tällä tavoin, eikä

tarkistanut vaikutelmaansa kenenkään kanssa. Mutta perheen ainoana

mallikelpoisena jäsenenä hän oli heti tuntenut tarvetta ottaa selkoa

asiasta nähdäkseen, mitä ehkä oli tehtävä.

Hän sai odottaa hyvän kotvan arkihuoneessa ihaillen sen hänen

mielestään erinomaista sisustusta. Häntä kummastutti vain, että

neiti Liwin ei lähettänyt mitään selitystä, miksi antoi hänen istua

odottamassa lähes puoli tuntia.

Kun hän vihdoin ilmestyi, oli hän kuitenkin yhtä tyyni ja hillitty kuin

tavallista.

Pontus aloitti:

»Minä ehkä saan lausua», sanoi hän, »kaikkien meidän kiitoksemme neidin

hyvyydestä antaa Tildan palata meille. Olot kotona tekevät sen äidille

erittäin rakkaaksi. Hänen olisi tietenkin pitänyt tulla itse —»

Elma kysyi:

»Onko konserttimestari yhä yhtä sairas?»

»On, paha kyllä.»

»Tilda on kai hyvin kiintynyt heihin molempiin?»

»Niin on. Ja», lisäsi Pontus, »minun täytyy sanoa, ettei omaa lasta

olisi voitu kohdella paremmin kuin Tildaa on kohdeltu meillä.»

»Sen olen kyllä havainnut.»

»Anteeksi, että kysyn», pyysi Pontus, »mutta mitä tulee hänen äitinsä

sanomaan palaamisesta meidän, hm, huonompiin oloihimme?»

»Äiti on luopunut puhevallastaan», vastasi Elma.

»Toivottavasti sentään ilman kahnauksia tai ikävyyksiä? Tai

tyytymättömyyttä?»

»Täydellisesti. Tilda on saanut valita.»

»Se äiti», sanoi Pontus, »mahtaa olla sangen sääliteltävä ihminen.»

Elma jätti siihen vastaamatta.

»Minä ajattelin ehdottaa teille jotakin», sanoi hän sen sijaan aivan

käytännöllisellä sävyllä. »Senvuoksi halusin teitä tavata. Minä tahdon

näet tehdä jotakin Tildan hyväksi. Minun terveydentilani vaatii minua

nyttemmin viettämään peräti hiljaista elämää enkä senvuoksi tahdo

tavata Tildaa, ennenkuin olen tuntuvasti parantunut.»

Pontus huomautti väliin:

»Mahtaa olla hyvin kuluttavaa antautua nuoren tytön kasvatukseen, kun

on kauan elänyt yksin.»

»Onhan se, on niinkin», vastasi Elma kylmästi. »Minä olen kuitenkin

edelleenkin mieltynyt Tildaan. Hän on hyvin herttainen.»

Kohtelias kaiku vastasi:

»Hyvin herttainen.»

Kesti hetken ennenkuin Elma jatkoi:

»Minä olen ajatellut tarjota teille, kandidaatti Murius, opintolainaa,

korotonta opintoapua, takaisinmaksettavaksi joskus tulevaisuudessa, kun

se teille saattaa soveltua. Ainoa ehtoni on, että te täst'edes maksatte

kotiinne kahta vertaa enemmän kuin ennen, jotenka rahat, välillisesti,

tulevat myöskin Tildan hyväksi.»

Hän pyysi Pontusta laskemaan, kuinka paljon hän tarvitsi, ja he sopivat

määräsummasta. Paschin apurahojen suhteen hän sai menetellä, miten

tahtoi.

»Ja sitten vielä toinen ehto», sanoi neiti Liwin, »että asia pysyy

ehdottomasti meidän koskemme. Minä en tahdo rasittaa Tildaa millään

kiitollisuudella ja uskon voivani luottaa teihin.»

»Ehdottomasti», vastasi Pontus.

Kun nuorukainen oli mennyt, moneen kertaan vakuutettuaan

kiitollisuuttaan, jota Elma koetti kädenliikkeillä torjua, kutsui neiti

Liwin Huldaa ja sanoi, ettei hän toistaiseksi ottaisi vastaan vieraita

eikä edes tulisi puhelimeen. Työpaikkaansa hän aikoi ilmoittaa itsensä

sairaaksi.

»Minä lähetän noutamaan tohtoria», sanoi Hulda.

»Tänne ei tuoda tohtoreita.»

Muutamien päivien kuluttua kutsutti Elma sen sijaan luokseen sen

juristin, jonka apua hän vuosien kuluessa oli tarpeen tullen käyttänyt

asioitaan järjestäessään, saman henkilön, joka kerran hänen puolestaan

oli ollut puhumassa rouva Muriuksen kanssa, tarjoamassa korvausta erään

tyttölapsen ylläpidosta viidentoista vuoden aikana, vaikka tarjousta ei

otettu vastaan.

Yhdessä tarkastivat nyt lakimies ja neiti Liwin jälkimmäisen

taloudellisen aseman. Se perintö, minkä neiti aikoinaan oli saanut

isältään ja äidiltään, oli ollut melko suuri, ja omaisuus oli

vähitellen kasvanut.

»Neiti on hoitanut hyvin leiviskänsä.»

»Se on sukuominaisuus», vastasi neiti.

Ainoastaan parina viime vuotena oli pääoman korot käytetty kokonaan, ja

Elma sanoi, että niin tulisi luultavasti vast'edeskin tapahtumaan.

»Aikooko neiti leventää elämäänsä?» sanoi lakimies hymyillen.

»Arvattavasti.»

Sitten hän jätti lakimiehelle testamentin, jonka hän näinä päivinä

oli kirjoittanut ja pyysi tätä ottamaan sen säilöön, sekä pitämään

sen sisällystä salassa siihen saakka, kunnes sen avaamisen aika tuli.

Lakimies luki hiljaa paperin, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut, mutta

hän oli ääneti vielä hetken sen jälkeen, kun oli lukenut loppuun.

Lakimies meni. Muita kävijöitä ei tullut. Ei ketään lähetetty

noutamaan, ei kukaan päässyt sisään. Hulda vartioi saamiensa ohjeiden

mukaisesti ovea. Makuuhuoneeseensa kuuli Elma ääniä eteisestä: Rick

Brunjohannin kimeät, säälittelevät huudahdukset, Pontus Muriuksen

kohteliaat tiedustelut. Joskus kuului myöskin hyvintunnettu tytönääni,

huolestunut ja pyytelevä. Mutta Huldaan saattoi luottaa, kukaan ei

päässyt hänen ohitseen.

Eräänä päivänä saapui kukkia: _Rouva Alexandra Pasch_ toivottaen

pikaista paranemista. Toisena päivänä, liki joulua, jolloin sireenit

parhaillaan alkavat kukkia kukkakaupoissa, tuotiin huolellisesti

kääritty, kukkiva pieni puu: _Erik Bourgsten_, toivottaen terveyden

pikaista palautumista ja kunnioittavassa ystävyydessä.

Elman toverit ja ystävättäret lähettivät myöskin tervehdyksiä ja olivat

hänestä huolestuneita. Hänestä siis huolehdittiin, ei paljon eikä

monien puolelta, mutta häntä ei ainakaan unohdettu. Niin kauan kuin

elää, ei voi ihmisistä päästä irti, ajatteli hän.

Jouluna hän lähetti Huldan kautta rahasumman parille Samariitin

hyväntekeväisyyslaitokselle, mutta nimettömästi. Hän oli tehnyt niin jo

monena jouluna, mutta aina ilmoittaen koko nimensä. Nyt tuntui hänestä

tarpeettomalta, että tämä nimi enää oli näkyvissä — toistaiseksi.

Muita joululahjoja hän ei lähettänyt.

Mutta uudenvuoden jälkeen hän palasi työpaikkaansa. Siellä oli jo

ajateltu sijaisen hankkimista hänen tilalleen. Mutta hän selitti, ettei

hänen terveydessään ollut mitään vikaa, hän oli nyt levännyt kyllikseen

ja kykeni jälleen astumaan paikalleen rivissä.

Niin oli vanha kiertokulku taas käynnissä. Ylös aamuisin, joskus

levottoman, joskus hiukan rauhallisemman yön jälkeen. Ulos paikalleen.

Jumalan kiitos, että on työtä, ajatteli hän. Työtä, ihmisiä, joiden

kanssa täytyi keskustella, toimitettavia vaaleja, epäkohtia tai

laiminlyöntejä oikaistavana. Liwin on yhäkin mies puolestaan,

sanottiin hänestä. Oli kuin hän olisi joutunut seikkailuun, joka oli

temmannut hänet mukaansa pariksi vuodeksi. Mitä se oli ollut, ei

kukaan tiennyt. Joka tapauksessa hän oli nyt palannut — terveenä tai

ainakin parantuneena halusta uusiin seikkailuihin. Ja pian lakattiin

hänestä puhumasta. Hän ei koskaan ollut kuulunut niin sanottuihin

mielenkiintoisiin, voittaviin henkilöihin, joita pyritään monin tavoin

lähentymään.

Kun hän oli päivätyönsä päättänyt, palasi hän säännöllisesti kotiin.

Sama hahmo katuelämässä kuin ennenkin: yksinkertainen huopalakki,

suora, miesmäinen päällysnuttu, kädet nutun taskuissa. Mutta hänen

silmänsä, jotka olivat olleet niin haluttomat käyttämään silmäparin

luonnollista etuoikeutta katsella maailmaa, sen sekä loistoa että

surkeutta, olivat nyttemmin käyneet vieläkin välinpitämättömämmiksi.

Joku vastaantulija saattoi kai joskus hiukan ihmetellä noita

harmahtavia kasvoja, joiden suun kerran kaunis kaari oli suoristunut

päättäväisyyden viivaksi; yksi ja toinen tunsi hänet ja johtui kukaties

sivumennen ajattelemaan naisten kykeneväisyyttä. Mutta usein hän,

omissa ajatuksissaan kulkien, ei edes vastannut tervehdyksiin.

Illalla odotti jälleen työ. Elma huomasi, ettei hän enää kyennyt

saamaan käsistään yhtä paljon kuin nuorempina päivinään. Hän pakotti

itseänsä. Hän poltti liian paljon, sen hän tiesi itse. Joskus suoristi

hän ruumistaan, levähti muutaman minuutin ja muisti, kuinka usein hän

oli nähnyt isänsä vanhemmiten istuvan näin, silmät kiinni.

Mutta hän ei verrannut itseään enää isäänsä, hän oli lakannut

askartelemasta entisyyden kimpussa. Hänestä oli kuin jokin kahle olisi

katkennut ja hän nyt vihdoinkin kulkisi omaa tietään.

Huldalta hän kuuli, ettei Tilda lakannut itsepäisesti tiedustelemasta

häntä ja pyytämästä saada tulla käymään hänen luonaan.

»Ei vielä!» käski Elma vastata.

7.

Näytti siltä kuin siunaus olisi seurannut Tildan tuloa takaisin

Muriusten kotiin.

Ensinnäkin Roland. Hän kirjoitti olojensa parantuneen huomattavasti

ja tulevansa luultavasti käymään kotona, kun hänen isäntänsä asioissa

arvatenkin tuli tehtäväksi matka Englantiin. Englannista hän aikoi

omalla kustannuksellaan pistäytyä Ruotsissa ja säästeli parhaillaan

rahaa tätä matkaa varten. Siitä huolimatta hän saattoi, kuten ennenkin,

lähettää pienen avustuksen äidin talouteen.

Myöskin Pontus tuntui löytäneen jonkin mahdollisuuden avustaa kotia

paljon runsaammin kuin ennen, vaikka ei ilmaissut tämän rikkauden

lähdettä. Hän kirjoitteli pieniä kansantajuisia kirjoitelmia

lääketieteen alalta ja viittaili siihen, että niistä maksettiin hyvä

palkkio. Kun Pontus ei epäillyt, etteikö hänen tulevaisuutensa olisi

valoisa, ei hän ollut luopunut Paschinkaan apurahasta; mieluummin

hän säästeli salassa, kun sai hiukan enemmän kuin tarvitsi, ja kun

hän ei koskaan tavannut Alexia, ei hänen tarvinnut nieleksiä tämän

suojelijaeleitä. Alexis liikkui toisessa maailmassa kuin uurastava

opiskelijana toisen maailmasta toisen maailmaan oli yhtä pitkä matka

kuin maasta kuuhun, vaikka molemmat olivat Tukholmassa.

Libert ei, kuten vanhemmat veljet, ollut saanut suurempia tuloja, eikä

edes suurempaa luottamusta musiikkikaupassa. Hän ajatteli liian vähän

ostajia, sanottiin, eikä hän sitä moitetta kummastellut, kun tiesi

itsekin päänsä olevan täynnä kaikkea muuta. Mutta iltaisin olivat Tilda

ja hän usein yhdessä suorittamassa tanssimusiikkia tilauksesta. Ero

kitsaasta pianistista, jonka kanssa hän ennen oli toiminut yhdessä, ei

ollut vaikea, ja musiikkikaupassa hän sanoi tilauksia tehtäessä:

»Minä soitan täst'edes ainoastaan sisareni kanssa.»

Epäröitiin hiukan ja arveltiin, että palkkiota piti siinä tapauksessa

alentaa.

»Se muuttuu pian», vastasi Libert, »kun vain on saatu kuulla hänen

soittavan.» Ja vaikka palkkio oli pienempi, niin sehän kuitenkin tuli

kotiin jakamattomana.

Tilda ompeli itselleen yksinkertaisen, lyhythihaisen mustan

silkkipuvun, samalla vaatimattoman ja arvokkaan, joka soveltui

hyvin viuluniekan hiukan vanhanaikaisen smokingin rinnalle. Hän oli

lopettanut koulunkäyntinsä kesken lukukautta, vaikka tunsi, ettei Elma

olisi sitä hyväksynyt. Mutta sille, joka aikoi ansaita toimeentulonsa

pianolla, ei kirjatieto ollut tärkeintä, päätteli Tilda, ja rouva

Murius oli samaa mieltä, sillä hänelle oli tytön takaisintulo ollut

niin suuri ja valtavan onnellinen yllätys, ettei hän joutunut lähemmin

ajattelemaan päästötodistuksia kahdeksannelta luokalta.

Tildan käydessä kotona ei koskaan oltu ilmaistu, kuinka suuresti

Alice-rouva itse asiassa oli kaivannut häntä, ja milläpä oikeudella

sitä olisikaan huomautettu? Rouva Murius tiesi, missä Tildan paikka

oli, ja että toisella äidillä oli oikeus lapseen. Mutta nyttemmin oli,

tiesi Pontus ilmoittaa, tämä toinen äiti itse luopunut puhevallastaan.

Hän vetäytyi takaisin tuntemattomuuteensa, ei pyytänyt mitään omasta

kohdastaan, ja rouva Murius saattoi ilman tunnonvaivoja nauttia

ilostansa.

Konserttimestarinkin huoneessa tuntui helpotus. Hän oli tottunut

pitämään Tildaa tyttärenä ja toisaalta taas rakkaana vieraana,

puolueettomana henkilönä, joka kykeni arvioimaan, minkälaiset talon

olot todella olivat. Kun Tilda sitten pänttäsi hänen päähänsä, ettei

hänen pitänyt ajatella kuolemaa eikä työn ja toiminnan lopettamista

musiikin palveluksessa, täytyi hänen ottaa asia harkittavakseen. Tilda

löysi myöskin raamatusta tukea kaikille väitteilleen.

»Ja Libertin ja minun täytyy harjoitella», sanoi hän. »Joka ei työtä

tee, ei hänen syömänkään pidä.»

»Niin no», huokasi konserttimestari.

Niinpä täytyi hänen siis ruveta jälleen sietämään pianon ääntä, ja se

kävi helpommin kuin hän olisi uskonut.

»Isän pitää istua mukana pöydässä, muuten on niin alakuloista», sanoi

Tilda.

Huoahtaen nousi ukko, ajoi partansa jo hävyn vuoksi ja puki vaatteet

ylleen. Hän oli maannut kauan ja oli vielä heikko polvista, mutta

hänestä tuntui kuitenkin, että tämä ateria, jonka hän pitkästä aikaa

jälleen söi omaistensa parissa, maistui merkillisen paljon paremmalta

kuin se ruoka, joka tarjottimella oli tuotu hänen huoneeseensa. Kun

päivällinen oli lopussa, pani hän senvuoksi kätensä ristiin ja mutisi

niinkuin lasten vielä ollessa ihan pieniä:

»Kiitos, hyvä Jumala, ruuasta.»

»Tulisiko minusta tosiaan vielä ihminen?» sanoi hän vaimolleen. »Onko

mahdollista, että minäkin vielä rupean elämään?»

Sen uskoi rouva Murius varmasti.

Ukko asteli huoneessa, missä hän ei viikkokausiin ollut käynyt,

kosketteli sormenpäillä laatikkoa, missä hänen viulunsa oli pitkät ajat

ollut koskemattomana. Ja kun Libert, taas omituisen mielijohteensa

kannustamana, rohkeni ottaa viulun esille, viritti sen ja soitti sillä,

suvaitsi ukko sen.

»Niin», sanoi hän pojalleen lempeästi, »sinulla on musiikkia veressä,

sinullakin, sitä en kiellä.»

Ja hän kuunteli kärsivällisesti, kun Libert soitteli hänelle omia

pieniä sävellyskokeitaan. Ukko tuli ajatelleeksi, että hänellä ei

ollut ainoastaan vaimoa, joka oli hänelle peräti liian hyvä, vaan

myöskin kolme hyvää kunnon poikaa, kukin omalla tavallaan lahjakas,

viulunvinguttajakin. Oli kuin muurit olisivat luhistuneet ja hän, vanha

mies, nähnyt jotakin uutta.

Eräänä päivänä, jonkin aikaa uudenvuoden jälkeen, sai Libert

tanssimusiikkitilauksen tanssiaisiin erään everstin, eversti Oberonin

luona.

Se oli vaativa perhe, ilmoitettiin hänelle musiikkikaupassa,

everstinna oli itse käynyt sanomassa, että hän ei huolinut mistään

poropeukaloista. Se oli tosin vain pieni tanssitilaisuus, hänen

seitsemäntoistavuotiaan tyttärensä tuttaville, mutta musiikin suhteen

hän oli silti yhtä tarkka.

Libert puki ylleen puhtaan paidan ja smokinginsa, Tilda kävi

hiuskampaajalla ja sai aaltosuortuvan otsalleen. Ei ollut yhdentekevää,

minkänäköinen oli, vaikka ottikin osaa tansseihin vain pianistina.

Olihan sitä samalla sentään tanssiaisten kaikkein tärkeimpiä

henkilöitä, ja Tilda oli huomannut, että pianisti usein sai ohimennessä

huomaavaisen silmäyksen.

Eversti Oberonin asumus oli suuri ja komea. Musiikki oli hyvissä

ajoin paikalla, kuten pitikin, siltä varalta, että haluttiin antaa

erikoisia ohjeita. Yksi huone oli kokonaan tyhjennetty tanssia varten

ja eräässä parkettipermannon nurkassa oli pieni koroke, jolle flyygeli

oli nostettu. Libert viritti viuluaan, kun yhä enenevää äänten sorinaa

alkoi kuulua muista huoneista, jonne vieraat kokoontuivat. Emäntä

lupasi antaa merkin, milloin ensimmäinen tanssi oli alettava.

Merkki annettiin, ja molemmat soittajat ryhtyivät tehtäväänsä. Nyt

oli näytettävä, että he eivät olleet poropeukalolta, ja että eversti

Oberonin koko seurapiiri voisi kääntyä heidän puoleensa tarvitessaan

tanssimusiikkia. — »Se riippuu sinusta, Tilda», sanoi Libert, sillä

omasta puolestaan hän oli varma asiastaan.

Nämä eivät olleet mitkään Garibaldi-tanssiaiset. Naapureille oli asia

ennakolta ilmoitettu, ja heiltä pyydetty ystävällistä suopeutta,

ja luvattu lopettaa juhla määrätyllä kellonlyömällä. Ketään

oopperalaulajaa ei esiintynyt tanssien aikana tai niiden lomassa,

sillä laulua eivät Oberonin nuoret kaivanneet. Ei kukaan vanhempi

mies, kaikkein vähimmin isäntä itse, eversti Oberon, riisunut yltään

nuttua ja esiintynyt paitahihasillaan maalaispelimannina. Iät ja

yhteiskunta-asemat eivät täällä olleet sekaisin, eikä tanssiaisten

maailmankuuluin kavaljeeri tuonut sisään tanssitettavaa keittiön

puolelta. Läsnä ei yksinkertaisesti ollut ketään, jolla olisi ollut

edes niin suuri maailmanmaine kuin Garibaldilla.

Täällä oli nuoria miehiä, joiden ulkomuoto ja käytös oli mitä

edullisin; nuoria naisia, joiden pukujen väri oli ruusunpunainen,

aprikoosinpunerva, niilinvihreä, kangas crêpe de chineä, voile ninonia,

chiffonia, georgettea, taftia, koruina volangeja ja metallipitsejä.

Tilda tarkkasi heitä ja osasi nyttemmin varsin hyvin erottaa eri

kangaslajit ja nimitykset. Hänen täytyi ihailla kaikkea tuota

kauneutta, aistia ja suloa. Paljon oli tarjolla silmänherkkua, kun oli

tanssiaisissa soittamassa.

Kun tanssi oli lopussa, tyhjeni parkettipermanto, siellä ei ollut

istumasijoja, joten ei kannattanut jäädä sinne, jos tahtoi muutaman

minuutin levähtää. Yksi ainoa pari jäi jäljelle, ja sekin vain

saadakseen olla häiritsemättä. Muuan ikkunakomero uutimineen tarjosi

jonkinlaisen, vaikka vaillinaisen suojan, ja he menivät sinne.

Soittajia he eivät ajatelleet, kaksi tuntematonta nuorta ihmistä salin

toisessa päässä: mitäpä heistä. Eivätkä soittajat puolestaan, jotka

juuri neuvottelivat seuraavasta kappaleesta, ajatelleet heitä. Mutta

kun neuvottelu oli päättynyt, kääntyi Tilda saliin päin, ja hän näki,

kuinka ikkunauudin siirtyi syrjään mustan, kapean hännystakinselän

tieltä, näki ruusunpunervan, lukemattomista volangeista sommitellun

chiffonipuvun ja näki mustan käsivarsiparin rohkeasti syleilevän

chiffonipukua.

»Nyt me alamme!» sanoi Libert.

Mutta Tilda näki liian paljon, eivätkä salin toisessa päässä olevat

tehneet mitään piiloutuakseen. He nauroivat ja kisailivat ja

suutelivat. Tytön kasvot peitti sileä, ruskea niska, joka kuului

hännystakkiselkään, niska, jonka Tilda oli nähnyt ennen... Silloin

käännähti tyttö äkkiä, oli varmaan kuullut jonkun tulevan, ja nuori

kavaljeeri teki saman liikkeen, mutta päinvastaiseen suuntaan, juuri

soittokorokkeen puoleen. Se oli Alexis.

Tildan ja Alexin katseet kohtasivat, ja Tilda näki, että Alexis tunsi

hänet. Semmoisesta ei erehdy. Mutta Alexis kääntyi silmänräpäyksessä

taas poispäin ja hänen kasvojensa ilme osoitti, ettei yhtään mitään

ollut tapahtunut. Hän kiersi vain käsivartensa nuoren ruusunpunervaan

volangipukuun puetun tytön uumenelle ja liukui hänen kanssaan

permannolle, kun musiikki samassa alkoi soittaa, viulunsoittajan

kyhnäistyä nuorta naispianistia.

Libert ei ollut nähnyt mitään. Hän ei nähnyt mitään seuroissa, missä

hän kävi soittamassa, paitsi harvinaisissa poikkeustapauksissa, jolloin

joku naisista oli saattanut lähestyä häntä ja pyytää jotakin erikoista

sävelmää ja hymyillä hänelle. Silloin hän kiinnitti huomiota siihen

naiseen ja ehkä haaveili hänestä sen illan — eihän voinut tietää,

mitä pidättyväisen Libertin mielessä saattoi liikkua. Mutta eversti

Oberonin tanssiaisissa ei kukaan neitosista lähestynyt häntä, ei kukaan

sanonut koko iltana ainoatakaan sanaa hänelle tai Tildalle, paitsi

palvelijoita, jotka everstinnan ystävällisestä käskystä toimittivat

heille virvokkeita ja sopivalla hetkellä hiukan illallista.

Koko illan tanssi Alexis heidän ohitseen, milloin ruusunpunaisen,

milloin valkoisen, milloin sinisen neitosen kanssa, mutta ei ollut

kertaakaan katsahtanut soittolavalle, ikäänkuin sitä ei olisi

ollutkaan, vaan soitosta olisivat huolehtineet näkymättömät enkelit.

8.

Kello kaksi yöllä sanoi everstinna Oberon Libertille, että musiikkiin

oli oltu sangen tyytyväisiä, mutta että nyt ei enää tanssittaisi. Hän

pani samassa kirjekuoren Libertin käteen, joka pisti sen taskuun.

Everstinna sanoi Tildalle:

»Neiti näyttää niin nuorelta, neiti on varmaankin hyvin pystyvä nuori

nainen.»

Saleissa hyvästelivät vieraat; tanssisalissa himmensi eräs palvelija

valoa. Vaatimattomina odottivat Libert ja Tilda tungoksen vähenemistä

päällysvaatteiden luona, ennenkuin etsivät omansa ja pääsivät

rientämään kadulle, missä paksuja lumihiutaleita oli alkanut sataa

tanssiaisten vielä kestäessä.

Talon edustalla odotteli muutamia autoja, joita pantiin juuri käyntiin

— arvatenkin, ajatteli Tilda, oli myöskin Paschin auto niiden joukossa.

Libert ja hän kiiruhtivat kotia kohti. Heidän askelensa eivät kuuluneet

lumessa, eivätkä he kuulleet kenenkään seuranneen ja tavoittaneen

heitä, ennenkuin kuulivat äänen:

»Tilda, mihin niin kiire?»

Se oli Alexis.

Hän oli päättänyt kävellä kotiin, luikertanut velvollisuudestaan

saattaa kohteliaasti jotakin nuorista neitosista ja seisoi nyt

niiden molempain edessä, joita hän koko iltana ei ollut näkevinään.

Tavallisuuden mukaan ei hän välittänyt paljon Libertistä, vaan kääntyi

vain Tildan puoleen.

»Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin. Saanko saattaa sinua kappaleen

matkaa?»

Ja Libert antautui heti kiltisti vanhaan osaansa ja — katosi. Hän lähti

taas kävelemään, tallustaen edellä lumessa, paksu ulsteri yllään,

viululaatikko toisessa kainalossa ja toisessa nuottikotelo, jonka hän

oli ottanut Tildalta. Alexis sanoi:

»Tilda, sinun pitää antaa minulle anteeksi. Sinä kuulet: minä en

kiellä mitään! Minä näin sinut. Minä en halunnut, että ne kaikki

siellä saisivat tietää, että sinä olit ollut minun lapsuusflammani ja

laskisivat minusta leikkiä.»

»Eikö sitten sovi, että jollakin on ollut lapsuusflammaa, joka elättää

itseänsä tanssimusiikilla.»

Siihen ei Alexis vastannut.

»Minkävuoksi sinä olit siellä?» kysyi hän. »Etkö sitten enää ole neiti

Liwinin luona? Eikö siellä ollut paljon parempi?»

»Ei!»

»Me emme voi seistä tässä näin. Minun täytyy puhua sinun kanssasi,

mutta minä en ollut ottanut lukuun tätä, minulla on vain ohuet kengät.»

Hän pysäytti ohiajavan vuokra-auton ja työnsi Tildan edellään siihen.

»Minun täytyy saada selittää asia paremmin», maanitteli hän. Ohjaajaa

hän käski ajamaan minne vain, katua ylös, toista alas, noin puoli

tuntia, ehkä vain kaksikymmentä minuuttia, sitten ilmoitettaisiin

varsinainen osoite, ja hän saisi hyvät juomarahat.

Alexis jatkoi:

»Minä jouduin suunniltani, kun näin sinut, Tilda. Sinä et tietysti usko

minua. Minä kiroan koko tanssiaisia! Nuo tytöt, minä olen ilveillyt

ainakin puolentusinan kanssa ja suudellut paria, vain uhmalla. Minä

en siedä ketään heistä. Tiedän kyllä, että minua pidetään aivan

verrattomana nuorena miehenä, kaikkien tulevien anoppien ihanteena, ja

äitini alkaa jo katsella tulevaa morsianta. Mutta minussa on jotakin,

joka ei sovellu laskelmiin.»

Hän hengähti hiukan. Tilda tunsi hänen hengityksessään imelää tuoksua.

Katulyhdyn kohdalla hän näki myöskin, kuinka hehkuvan punaiset Alexin

kasvot olivat. Pyöreät, kiiltävät silmät, jotka muistuttivat hänen

äitinsä silmiä, tuijottivat suoraan eteen, tavallista kiiluvampina.

Hänen suupielensä värähtelivät.

»Minä olen vain kaksikymmenvuotias, Tilda, mutta olen jo ehtinyt olla

mukana jos jossakin. Sitä ei kannata sinulle kertoa. Kotoa saan rahaa

niin paljon kuin tahdon, tai ainakin melkein. Isä on vain hyvillään,

kun annan sen mennä. Mutta mihin minä olen antanut sen mennä,

ulkomailla ja täällä? Minua ellottaa sen muisteleminenkin.»

»Kuka sinua pakottaa?» kysyi Tilda.

Alexis hätkähti.

»Oletko sinä tuhma?» kysyi hän vastaan. »Sitä en uskonut. Pakottaa?!

Minulla on oikeus tehdä, mitä päähäni pälkähtää. Minä olen ollut

tukkihumalassa, juopumuksesta sairaana, minut on kynitty puhtaaksi,

olen pelannut pelipetturien kanssa ja iloinnut senlaatuisten ihmisten

parissa, jonkalaatuisista sinulla ei ole edes aavistusta — jos tahdot

tietää. Se on sitä ikäkautta nuoren miehen elämässä, sanoo isä. Hänestä

on kaikki normaalia. Ja hän on oikeassa. Tämä kausi on pian lopussa,

minä olen pian siihen kyllästynyt. Parin vuoden päästä olen kypsä

menemään kihloihin neiti Oberonin tai jonkun hänen kaltaisensa kanssa

ja tulemaan juuri siksi henkilöksi, miksi minut on alusta alkaen

suunniteltu tulemaan. Käsitätkö sinä? Mutta se, sekin minua ellottaa!

Viitoitettua tietä kulkeminen.»

Hän kumartui Tildan puoleen, joka istui liikkumattomana auton toisessa

nurkassa. Hän antoi päänsä vaipua Tildan polville.

»Minä en ole ihan selvä nytkään», sanoi hän, »senvuoksi saatan puhua

vapaasti. Tilda, koko maailmassa ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka

kanssa voin puhua niinkuin haluan! Tilda, rakas pikku Tilda!»

»Alexis raukka!» mutisi tämä.

»Niin, lellittele minua, sano minua raukaksi. Pane kätesi minun

otsalleni, noin!»

Tilda pani kätensä hänen kuumalle otsalleen, ja Alexis rauhoittui,

huokasi syvään ja jatkoi, sillä vaieta hän ei sittenkään osannut:

»Mikä hulluus minussa on? Pohjimmaltani en kelpaa huijaamaan ja

heittämään hiiteen kaikkia seikkailuita; mutta tahdin mukaan

marssiminen ja tuleminen pääkonsuliksi numero kaksi, sekin on minusta

jollakin tavoin yhtä tympäisevää. Täytyy olla olemassa kolmas. Tilda,

sinullako ja yksinkö sinulla on sen avain?»

Mutta se mielikuva mahtoi hänestä tuntua hassunkuriselta, sillä hän

naurahti.

Hitaasti liukui auto katua ylös, toista alas, kuten oli määrätty.

Eräässä käänteessä tunsi Tilda äkkiä, missä he olivat: he kulkivat

Elman asunnon ohi. Hän kurottautui katsomaan. Aivan oikein, Elman

makuuhuoneen ikkunasta näkyi tulta, ainoa heikko valoneliö koko suuren

talon pimeässä seinässä. Se oli sama ikkuna, josta epätoivoinen ääni

oli huutanut yöhön, joka oli hyvin samantapainen kuin tämäkin yö, niin

raskas, niin täynnä epätietoisuutta. Tuo tuskanhuuto: »Tilda! Odota!»

— kuinka usein se sittemmin olikaan hänen mielessään kaikunut. Se oli

sitä laatua, jota ei ikinä unohda.

»Sinähän et kuule minua», sanoi Alexis nyrpeissään. »Mitä sinä katsot?»

»En mitään.»

Sillä se ei ollut mitään semmoista, josta olisi voinut puhua Alexin

kanssa.

»Minun täytyy ajaa kotiin», sanoi Tilda.

»Joko sinä tahdot jättää minut?»

»Minä en kuitenkaan voi tehdä mitään sinun hyväksesi.»

»Et tahdo.»

»Jos voisin, tahtoisin.»

Mutta hän tunsi, ettei hän voisi antaa Alexille mitään todellista

apua. Heidän sisässään, heidän välillään ja ympärillään oli varjoja.

Tilda tiesi, että Alexin sydän, joka näennäisesti avautui hänelle, ei

kuitenkaan kuulunut hänelle, se oli kaikesta huolimatta kaukana poissa.

Alexis muutteli asentoansa levottomana, tuli vielä lähemmäksi Tildaa,

painoi polttavaa päätänsä vielä lujemmin hänen polviansa vasten. Mitä

hän tahtoi, mitä hän odotti? Hyväilyjäkö, lohduttelua, suudelmia?

Paljasta kättänsä vasten tunsi Tilda hänen karhean tukkansa ja tunsi

kiusausta vain ojentaa sormiansa ja silitellä tätä tukkaa, koskettaa

päätä, jota niin ristiriitaiset ajatukset ahdistelivat — ja hän ymmärsi

myöskin, mitä se kiusaus sisälsi. Hän tunsi sisässään paisuvan jotakin

uutta, mahdin, jota hän ei ollut ennen tuntenut, ja joka saattoi

temmata hänet mukaansa, ellei hän pitänyt varaansa.

Ja ellei hän välittänyt pitää varaansa? Jos hän päinvastoin vain antoi

perään, antoi, mitä Alexis halusi, hetken lohdutusta, suudelmia,

huomenna merkityksettömiä?

Äsken naurahti Alexis, ja se oli ollut ilkeä naurahdus. Koko

tanssiaisillan oli Alexis kieltänyt hänet. Ei edes pientä, salaista

tuttavuudenhymyä ollut uskaltanut antaa tanssiessaan ohi toisten

kanssa. Mutta nyt hän odotti kuitenkin Tildalta jotakin ja kiusasi

häntä.

Äkkiä istahti Alexis taas pystyyn asentoon, ja häntä puistatti niinkuin

palelevaa. Pyöreät silmät eivät enää tuijottaneet eteenpäin, suu ei

enää värissyt. Hän katsoi suoraan Tildaan, läheltä, ahmaisi katseillaan

koko hänen kasvonsa ja katsoi katsomistaan. Mutta se ei kuitenkaan

saattanut Alexia lähemmäksi häntä, tuntui Tildasta, päinvastoin. Se

mitä Alexis katsoi, ei ollut Tilda, vaan jotakin, jonka hän yksin

mahtoi tuntea.

»Niin, Tilda», sanoi Alexis, »sinuthan minulla pitäisi olla, etkö

käsitä sitä itse? Se on kirjoitettu — mutta kuitenkin on kirjoitus

väärä. Avio ei ikinä voi tulla kysymykseen meidän välillämme. Se on

hävitöntä sanoa, mutta emmekö voi olla täysin tosia? Minä en kuulu

niihin, jotka tekevät muuta kuin mitä maailma heiltä odottaa, kuinka

hurjistelenkin tai olen hurjistelevinani. Kenties on toisia, jotka

murtautuvat vapaiksi, mutta en minä. Ei, Tilda, meidän välillämme

ei synny aviota. Mutta minä olen rakastunut sinuun, sen voin sanoa,

ja olen ollut ensi kerrasta saakka, kun sinut näin pikkutyttönä

merimiespuvussa. Minä uneksin sinusta öisin, niin, ja päivisinkin. Sinä

et tiedä, kuinka paljon olet ollut minun seurassani! — ja joka kerta,

kun tapaan sinut, on asia aina sama. Ja sinä, älä kiellä, niin on

sinunkin laitasi ollut! Me kuulumme yhteen! Ottakaamme vain asia niin

kuin se on.»

Sitten naurahti hän taas, samanlaisen lyhyen naurahduksen, joka kuului

niin ilkeältä.

»Ja nyt minä suutelen sinua», sanoi hän.

Hän heittäytyi Tildaa kohti, painoi häntä auton nurkkaa vasten ja etsi

hänen suutansa. Mutta Tilda työnsi hänet takaisin. Tämä ei enää ollut

Alexis, tämä, ei hänen Alexinsa. Uusi, vieras ihminen vaati jotakin,

jonka vuoksi hän tahtoi Tildaa unohtamaan sen Tildan, todellisen

Tildan, joka oli kerran ollut lapsuuden Alexin oma.

Mutta Tilda ei unohtanut. Ikäänkuin Elman valaistu ikkuna olisi

ollut merkkituli, muisti hän omat sanansa Elmalle: »Minä aion hoitaa

vapauttani...» Ja hammasta purren taisteli hän sen vapauden puolesta

Alexin väkivaltaa vastaan.

He kamppailivat ääneti, Alexis ei ollut paljon väkevämpi Tildaa. Nyt

oli kaikki muuttunut hänelle leikiksi, ilkeäksi leikiksi, haluksi

voittaa, pakottaa ja nöyryyttää, rangaista Tildaa kaikesta pahasta,

mitä hän oli kokenut kaukana hänestä. Tilda kuuli hänen pilkallisen

huohotuksensa ihan kasvoillaan.

Surusta ja suuttumuksesta parkaisten sai Tilda riuhtaistua itsensä

irti, kääntyi ja antoi hänelle läiskähtävän korvapuustin samalla kun

ajaja, joka oli kuullut hänen yrittävän aukaista vaununovea, pysäytti

vaunun katukäytävän viereen.

Tilda hyppäsi ulos.

»Ajakaa vain edelleen, olkaa hyvä», sanoi hän ja kuuli itse, kuinka

hänen äänessään oli Elman hillityn kylmä sävy mainitessaan Paschin

talon numeron Florankadun varrella. Sitten hän painoi oven kiinni

katsahtamatta Alexiin, joka ei enää hiiskahtanutkaan, ja juoksi pois

lumisohjossa.

»Elma», ajatteli hän vain, »Elma, Elma!»

Hänen teki mielensä sinne, hän olisi tahtonut sanoa: »Tänään olen

käsittänyt jotakin! Älä enää milloinkaan ole levoton minun tähteni.»

Hän olisi tahtonut sanoa myöskin: »Anna anteeksi! Minä en milloinkaan

ennen tiennyt, kuinka paljon sinä annoit minulle.»

Vasta saapuessaan hengästyneenä kotiovelle muisti hän Libertin.

Ulko-oven avain oli Tildalla, ja varmaankaan ei Libert ollut yrittänyt

herättää ketään päästäkseen sisään. Hän oli epäilemättä odotellut

pakkasessa ja lumessa tallustellen nuottikotelo ja viululaatikko

kainaloissaan. Ja aivan oikein, tuolla hän tulikin eräästä

porttikäytävästä kadun toiselta puolen, missä hänellä oli ollut hiukan

suojaa säätä vastaan.

»Jahah, sinä olet täällä nyt», sanoi Libert. »Eihän se sentään niin

kovin kauan kestänyt.»

»Mitä kello on?»

»Kolme.»

Hän ei ollut viipynyt siis tuntiakaan. Libertin levollisuus rauhoitti

häntä.

Libert sanoi:

»Aika korea lumisade. Salissa on vielä valoa, uutimet eivät ole

alhaalla, minä seisoin katselemassa lumihiutaleita, kun ne kulkivat ohi

kellervän valon. Äiti se kai siellä valvoo.»

9.

Rouva Murius tuli heitä vastaan eteiseen; hän oli pitänyt teetä

lämpimänä heitä varten. Mutta hän ei ollut valveilla ainoastaan sen

vuoksi. Levottomana hän katsoi Tildan kasvoja, jotka ilmaisivat mitä

suurinta väsymystä, tai ehkä jotakin enempää, jotakin muuta ja enempää,

kun tytön silmänalustat olivat niin mustilla renkailla.

Mahdollisimman kauan viivytti hän sentähden sanottavaansa, niin kauan,

että lapsi ainakin ehti saada hiukan lämmintä sisäänsä ja istua

muutaman minuutin levossa.

Mutta kovin kauan ei hänen sopinut sitä viivytellä:

»Tilda, on tullut sana neiti Liwiniltä. Hän on hyvin sairas.»

Hulda oli soittanut, mutta niin myöhään, että Tilda ja Libert jo olivat

olleet matkalla Oberonin tanssiaisiin ja Hulda oli silloin sanonut,

ettei neiti Liwin sallinut soitettavan sinne. Mutta ellei Tilda-neiti

tullut kotiin perin myöhään, olisi kyllä hyvä, jos hän soittaisi. Hulda

luuli, että neiti Liwin odotti.

Sitten hän oli soittanut uudelleen puoliyön aikana ja sitten kello

kaksi ja vihdoin nyt vähän aikaa sitten. Neiti oli tullut levottomaksi

Tildan vuoksi, sanoi Hulda. Hän kuvitteli, että tytölle tapahtui

jotakin tai että hän oli jossakin vaarassa ja tahtoi tavata häntä. »Ne

on kai kuumehoureita, tietenkin», oli Hulda sanonut.

Tilda huusi:

»Minun täytyy heti päästä sinne!»

»Kun Hulda vain saa tietää, että tulet, tulee hän avaamaan ulko-oven.»

Elma Liwin oli ollut vuoteen omana jo muutamia päiviä. Se oli alkanut

kuumeella, joka oli pian kohonnut huolestuttavan korkealle. Hulda oli

omalla uhallaan kutsunut lääkärin, ja neiti oli siihen mukautunut.

»Nyt minä voin kuolla», oli hän sanonut palvelijalle. »Lääkärin avulla

tai ilman sitä, on minulle samantekevää: kaikki on valmiina.»

»Tuhmuuksia», vastasi Hulda.

Mutta kun lääkäri kävi toisen kerran, oli hän hyvin huolestunut, kutsui

Huldan syrjään ja määräsi sairaanhoitajattaren hankittavaksi niin pian

kuin mahdollista. Sairaanhoitajatarta odotettiin nyt seuraavana aamuna.

Sairaan selän ja niskan taa oli asetettu tyynyjä päällekkäin, jotta

hänen olisi helpompi hengittää. Elma Liwin makasi hiljaa ja katsoi

huoneen kattoon, joka oli pimennossa. Hänen mieleensä tuli muisto

lapsuusajalta, jolloin vielä käytettiin öljylamppuja, silloin syntyi

kattoon pyöreä, alati väräjävä valorengas sen kohdan yläpuolelle,

missä lamppu seisoi. Se muistutti lukemattomien pienten valohiukkasten

tanssia, niin pienten, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Saattoi

nähdä vain niiden kaikkien yhteisen värinän. Hän oli pitänyt siitä

paljon.

Hän oli kuvitellut, että tämä väräjävä valokehä oli koko maailma

kaikkine lukemattomine ihmisineen. Kukin ihminen oli yksi noita

erottamattomia, pieniä valohiukkasia, joista mikään ei ollut kyllin

suuri näkyäkseen erikseen. Illalla, niin kauan kuin lamppu paloi

lastenkamarinpöydällä, ei hän millään olisi malttanut nukkua; tuon

tuostakin hänen täytyi avata silmänsä nähdäkseen, oliko elävä valokehä

yhä jäljellä — ja se oli aina jäljellä. Hän olisi tahtonut olla yksi

näitä äärettömän pieniä pienokaisia, jotka liikkuivat siellä ylhäällä,

ja väliin saattoikin hänestä tuntua, että hän todella yleni, kohosi

sinne, autuaasti liidellen, ja muuttui yhdeksi niistä. Hän häipyi,

haihtui niiden joukkoon. Niin, se oli autuus.

Hän havahtui ja kysyi:

»Mitä kello on, Hulda?»

»Vähän yli kolme, ja nyt on Tilda-neiti tulossa tänne.»

»Kenties», ajatteli Elma, »kuolen juuri tänä yönä, koska tulin

ajatelleeksi tuota niin kauan unohduksissa ollutta.»

Kernaasti hän olisi kuitenkin suonut ehtivänsä kertoa Tildalle siitä

elävästä valokehästä. »Miksikä», ajatteli hän ja tunsi levottoman

innon panevan hikeä kihoamaan otsaan ja käsiin, »miksikä en tehnyt

sitä, kun vielä oli aikaa? Miksikä en ole edes itse kaikkina näinä

vuosina muistanut, mikä autuus on häipyä, tosin elää ja liikkua, mutta

kuitenkin olla näkymättömänä muiden joukossa? Minä olen ajatellut liian

paljon kaikkea muuta.»

Hän kysyi taas:

»Mitä kello on?»

»On kulunut viisi minuuttia äskeisestä. Nyt menen avaamaan ulko-oven.»

Elma jäi yksin.

Kumma, että pääasian mielessä pitäminen olikin niin vaikeaa. Ehkäpä

se hänelle oli ollut vaikeampaa kuin muille. Kerran lapsena hän kulki

savipellolla, senkin hän muisti, ja jalat tarttuivat, tarttuivat.

Niihin kertyi suuria savimöhkäleitä, joita lopulta ei jaksanut

liikuttaa. Se sai tuskanhien taas kihoamaan. Kumma, että oli niin

vaikeaa nähdä valokehää ja muistaa vain sitä.

Ja nyt oli katto taas pimeä.

Mutta levottomuus Tildan tähden oli mennyt ohi. Hänestä oli vähän

ennen tuntunut, että lapsi oli aivan pieni, pieni sylilapsi. Hän oli

pelännyt, ettei osaisi pitää sitä oikein. Mutta jos se otettiin häneltä

pois, oli asia paljon pahempi. Hän oli huutanut ja pyytänyt saada pitää

sitä, huutanut, niin että hiki tippui, koko ruumis oli kuin tulessa.

Mutta kukaan ei kuullut häntä, kunnes Hulda oli tullut sisään, hyvin

tyynesti, ja sanonut:

»Nyt olen lähettänyt noutamaan Tilda-neitiä.»

»Kuinka vanha hän on, Hulda?»

»Hyvänen aika, hänhän täyttää seitsemäntoista keväällä.»

»Jumalan kiitos!»

Kun Tilda tuli huoneeseen, avasi Elma silmänsä.

»Neiti oli varmaan nukahtanut», kuiskasi Hulda.

Elmasta oli tuntunut, että hän päinvastoin oli ollut hereillä ja

vartioinut valokehää, ettei se päässyt sammumaan. Jos se sammui, niin

hän ehkä unohtaisi sen eikä enää osaisi selittää. Hänellä oli niin

paljon selittämistä, niin paljon puhuttavaa. Mutta ensin pitää levähtää

hiukan: ja hän sulki taas silmänsä.

Hulda oli sanonut Tildalle:

»Älkää puhuko neidin kanssa, hän ei jaksa mitään.»

Lapsi istui senvuoksi vain ääneti vuoteen ääreen, tarttui sairaan

kuumaan käteen ja piti sitä käsiensä välissä. Hän kumartui, nosti

heikkoa, kuumaa kättä ja painoi sitä päälaelleen. Hän antoi itsensä

äidilleen. Nyt ei enää olisi riitoja.

Hän kuiskasi vain:

»Äiti.»

Ja vastaus tuli, mutta tuskin kuuluvasti:

»Niin, lapseni.»

Arkihuoneessa kuului kello lyövän, neljä lyhyttä, sointuvaa lyöntiä, ja

jonkin ajan kuluttua viisi. Silloin tällöin hiipi Hulda sisään, tarjosi

sairaalle juotavaa, tai, kun tämä ei tuntunut jaksavan juoda itse,

kostutti hänen huuliaan. Kun aamu alkoi sarastaa, pakotti Hulda Tildan

menemään levolle.

Mutta ennenkuin talviaurinko vielä oli ehtinyt luoda huoneeseen täyttä

päivää, oli loppu tullut.

Huoneet tulivat äkkiä ihmisiä täyteen. Lääkäri tuli kiiruusti ja

kaikkein ensimmäiseksi: hän ei ollut sentään luullut, sanoi hän,

että se kävisi niin nopeasti. Tilattu sairaanhoitajatar saapui ja

poistui taas, tarpeettomaksi tulleena. Rick Brunjohann tuli katsomaan

aavistamatta muuta kuin, että Elma voisi hyvin, ja hän itki haikeasti

arkihuoneen sohvalla, katuen ja ääneen vaikeroiden, ettei ollut,

ennenkuin oli liian myöhäistä, osoittanut vanhalle kunnon Liwinille

suurempaa ystävyyttä, enemmän huomaavaisuutta. Vihdoin oli vainajan

veli, pormestari Liwin, jolle muutama päivä ennen oli sähkötetty

neidin arveluttavasta sairaudesta, saapunut vaimonsa kanssa yöjunalla

Tukholmaan, valmiina, jos niin surullisesti kävisi, täyttämään

velvollisuuksiaan sukua kohtaan sisaren persoonassa.

Heti aamupäivällä oli Hulda myöskin soittanut juristille, jonka kanssa

neiti Liwinillä oli ollut tapana keskustella. Tämän hän oli tehnyt

neidin määräyksestä. »Kaikkein ensimmäiseksi on tieto annettava

hänelle», oli neiti sanonut.

Pormestari Liwin lähetti Tildan kotiin.

»Rakas nuori neiti», sanoi hän ystävällisesti, »me panemme, vaimoni

ja minä, suurta arvoa sille rakkaudelle, jota te nähtävästi olette

tuntenut sisartamme kohtaan, ja te olette luonnollisesti tervetullut

tänne joka päivä, jos haluatte. Mutta tänään iltapäivällä täytyy

läpikäydä kaikkinaisia papereita ja asiakirjoja saadaksemme selville,

onko vainaja ehkä säätänyt jotakin hautauksensa tai muun suhteen,

eikähän teillä, mikäli kuulen, enää muutamaan aikaan ole ollut kotinne

täällä.»

Sitten kulki pormestari huoneesta huoneeseen katsellen niitä kehyksiä,

joiden sisällä hänen sisarensa oli elänyt. Enempää kuin nämä kehykset

hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän ei ollut usein käynyt sisarensa,

eikä sisar hänen luonaan. Hän muisteli: kaksi-, kolmekymmentä, niin,

varmaan yli kolmekymmentä vuotta sitten oli heillä ollut tavallista

luottamuksellisempi keskustelu. Niin, he olivat silloin vielä lapsia.

Ja sen jälkeen hän ei tiennyt mitään sisarestaan. Neljä sisarusta oli

heitä kerran ollut, nyt oli hän ainoa jäljelläoleva.

»Mitähän lienee hänen elämänsä oikeastaan ollut», ajatteli veli ja tuli

samassa ajatelleeksi kysyvänsä sitä itseltään nyt vasta. Ja nyt vasta

hän kysyi itseltään, miksei koskaan ollut sisartaan etsinyt tai hänen

elämäänsä ajatellut.

Oliko sisar koskaan tarvinnut häntä, eikä hän ollut saatavana?

Hämärästi hän muisti pitäneensä Elmasta poikana ollessaan. Mutta se

Elma, joka tuossa makasi liikkumattomana, suorana, kasvonpiirteet

kangistuneina lopulliseen vakavuuteen, ei kammottavaan vakavuuteen,

vaan ilmeessä sen erikoinen arvokkuus, joka on ansainnut rauhansa, oli

hänelle ventovieras.

»Hänen on sanottu olleen isän näköinen», mietiskeli hän, »mutta sitä

minä en huomaa. Hän ei ole meidän kenenkään näköinen.»

Iltapäivällä avattiin lakimiehen haltuun annettu, sinetillä suljettu

kuori, joka sisälsi neiti Elma Liwinin viimeisen tahdon ja säädökset,

omakätisesti kirjoitetut.

Testamentissa hän tunnusti tyttärensä Tildan (Mathildan), joka oli

kirjoihin merkitty tuntemattomien vanhempien lapseksi ja käytti nimeä

Murius. Muutamia erisäädöksiä lukuunottamatta säädettiin koko jäämistö

tälle tyttärelle. Todistuksia äitiydestä oli viime kuukausina koottu,

kuten kätilön lausunto ynnä muuta. Lapsen isän nimi mainittiin.

Testamenttiin oli lopuksi liitetty konsepti siihen kuolinilmoitukseen,

jonka vainaja nimenomaan halusi painettavaksi lueteltuihin

sanomalehtiin, kaikki pääkaupungin huomattavimpia.

Konseptin sanamuoto oli tämä:

†

Neiti

ELMA LIWIN

syntynyt... kuollut...

jättäen jälkeensä

sanomattoman rakkaan tyttären.

»Mikä olin minä, joka ymmärtämättömyydessä annoin viisaudelle pimeyden

nimen?» (Job. 42:3.)