1.
Kerran viikossa, joka sunnuntai, rouva Murius kirjoitti pojalleen
Rolandille Amerikkaan. Terveenä ja sairaana, iloisena ja suruisana, oli
joutoaikaa tai kiirettä, aina hän sai jostakin raosta sen hetken, joka
tarvittiin kotoa odotetun raportin antamiseen.
Se amerikkalainen pomo, jolle Garibaldi oli Rolandia suositellut, ei
todellisuudessa ollutkaan niin suuri ja mahtava mies kuin ensin oli
luultu. Mutta hän oli kuitenkin hankkinut Rolandille toimen, josta ei
tosin ollut suurta palkkaa, mutta pienestäkin palkastaan hän säästi
ahnaasti, voidakseen lähettää kotiin jonkin dollarin silloin tällöin.
Sitäpaitsi oli toimessa mahdollisuus kunnostautua ja yletä. Se ei ollut
niinkään huono asema, ja monen oli täytynyt tyytyä huonompaankin.
Itsestään Roland ei puhunut paljon. Ei mitään yksinäisistä illoista
tympeässä täyshoitolassa, silloinkuin iltaa ei käytetty johonkin
kurssilla käyntiin. Ei mitään myöskään koti-ikävästä tai siitä, kuinka
hänen mielessään kangasteli ahdas tukholmalainen asumus, jonka hänen
äitinsä, ainakin hänen mielestään, oli loihtinut mitä ihanimmaksi
olinpaikaksi. Mutta rouva Murius luki rivien välistä ja kirjoitti itse
sen mukaan, ja usein oli Tildakin liittänyt muutamia sivuja äidin
kirjeeseen, niin että Rolandilla lukitussa pöytälaatikossaan Amerikassa
oli kaksi vähitellen kasvavaa kirjekasaa, molemmat yhtä rakkaita.
Siitä katastroofista, joka oli tehnyt lopun Tildan olennasta Muriuksen
perheen todellisena jäsenenä, kirjoitti Tilda itse Rolandille. Siitä
tuli niin pitkä ja paksu kirje, että se vaati eri postimaksun ja
lähetettiin eri kuoressakin muutamia päiviä ennen Tildan ja neiti
Liwinin matkaa, kun matka jo oli lopullisesti määrätty.
»Kuule», kirjoitti hän, »Roland, sinähän olet aina tiennyt, kuten nyt
kuulen, että minä en ollut sinun oikea sisaresi. Ja kuitenkin sinä
olet aina ollut minua kohtaan kiltein kaikista veljistä. Minä en ole
unohtanut yhtäkään kaikista niistä kerroista, jolloin sinä otit minut
hoiviisi ja kannoit minua ja puhuit järkeä minulle, enkä koskaan sitä
unohda. Ja saat sinä senvuoksi olla _minun ainoa uskottuni_. Koska
sinä et enää ole minun veljeni, niin tahdon, että olet jotakin, joka
merkitsee yhtä paljon ja ehkä vielä enemmänkin. Näetkö, Libert elää
nyttemmin vain musiikissaan ja on sitäpaitsi liian lapsellinenkin
ymmärtääkseen _kaikkea_, ja rakas äiti, ymmärräthän, hänen niskaansa
taas ei _saata_ sälyttää kaikkea.
— Se on suuri salaisuus, mutta minä sanon sinulle, että mikään
maailmassa ei saa minua uskomaan muuta, kuin että neiti Liwin _on minun
äitini_, vaikka hän ei tahdo sinä esiintyä. Kenties hän haluaa ensin
koetella minua. Mutta se ei ollut erehdys, enkä minä kuullut väärin,
kun hän sen sanoi minulle, ja minä näin, ettei hän valehdellut. Hän
oli sairas juuri silloin ja luuli kenties kuolevansa, eikähän silloin
tehne mieli valehdella. Heti sitten hän tuntui kuitenkin katuneen,
mutta minä en vain käsitä, kuinka äiti ei nähnyt hänen lävitseen;
vaikka se on kyllä totta, että äiti ei ollut huoneessa itse sillä
_hetkellä_, jolloin se pulpahti esiin.
Mitä syytä neiti Liwinillä on vaieta, sitä minä, kuten sanottu, en
tiedä. Hän sanoi äidille, että minun tulee sanoa häntä _Elmaksi_
ja _sinutella_. Kernaasti minun puolestani! Sydämessäni en minä
kuitenkaan voi pitää ketään muuta _äitinä_ kuin sitä, jonka tiedät.
Minä aion olla kiltti »Elmaa» kohtaan, kun kerran äiti on sitä
pyytänyt ja tunnen velvollisuudekseni olla enempää rasittamatta
kotiväkeä kustannuksilla minun vuokseni ja osoittaa kiitollisuutta
»Elmalle», joka on ottanut niistä vastatakseen. Pontus oli ollakseen
tärkeä ja rupesi selittelemään sitä asiaa minulle, mutta minä näin,
että hän oli _liikutettu_, kun hänen piti se sanoa, ja se on niin
tavatonta Pontukselle, että en voinut pahastua, vaan tunsin itsekin
liikutusta. Mutta Pontuksen puuha oli kuitenkin ihan tarpeetonta. Minä
kyllä hoidan itseni. Sen _vannon sinulle_ ainoana uskottunani kaikessa
tässä.
Mihin sitten ryhdyn, kun olen lopettanut koulun, senkin aion ajatella.
Siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa, ja minä tahdon niin pian kuin
mahdollista ansaita toimeentuloni itse. Voin sanoa sinulle yhden asian
vielä, Roland, minä olen _ajatellut_ sangen paljon viime aikoina ja
se johtuu siitä, että minullakin on ollut _suruja_, vaikka niistä en
vielä toistaiseksi puhu kenellekään.