ONNI, soittotaiteilija.
IREENE, hänen morsiamensa.
ÄITI.
KAARLO, lääkäri.
Ullakkohuone. Seinillä jäljennöksiä, jotka esittävät Beethoovenin
soittoa sekä Mozartin kuolemaa, säveltäjien kuvia, kitari, kantele,
laakeriseppele, ryijyjä, jaapanilaisia posliiniastioita. Taitteisen
katon alla kiertää ruukuista kaksi "elämänlankaa" perällä, missä on
iso ikkuna pienine monine viheriäne vivahtavine ruutuineen. Lasiovi
perällä osaksi viltillä peitetty johtaa pienelle parvekkeelle. Ikkunan
takaa näkyy huurteiset sähkölennätinlangat sekä lumipeitteinen kirkon
torni. Vasemmalla ovi, joka vie alikertaan, etualalla garibaldisohva,
yöpöytä lääkepulloineen, ruusunkukallisesta kankaasta tehty sermi.
Oikealla pitkä leposohva, pöytä, vanhanaikainen keinutuoli, verhon
takana alkoovi. On sunnuntaipäivä. -- Onni pitkässä harmaassa jalkoihin
ulottuvassa viitassa, samettiliiveissä, hän makaa tyynyjen varassa
garibaldisohvalla. Äiti tulee kantaen tarjotinta, jolla on kahvia,
voita, leipää, veitsiä; laskee kukkavihon ikkunalaudalle.
ÄITI. Onni, ethän nukukkaan. Kas, tässä tuon ateriasi.
ONNI. Kiitos, äiti hyvä, ettäs tulit. Kuinka tämä yö on ollut pitkä!
ÄITI. Tulin nukahtaneeksi niin, etten voinut valvoa koko yötä luonasi.
ONNI. Olethan sinä niin monta yötä valvonut, sinä rasitat itseäsi
liiaksi minun tähteni. Mutta, oi, kuinka pimeä ja pitkä yö! Tuntui
ikäänkuin olisin sulautunut pimeään avaruuteen ja henkeni olisi
liidellyt tummia, äänettömiä vesiä.
ÄITI. Se uni tietää, että sinä pian voit matkustaa yli meren Italiaan
Ireenen seurassa.
ONNI. (Nousee). Kummallista! Ja aamulla nukahdin minä kulkusten
kilinään, kuulin ainakin kaksikymmentä kulkusta, minulla on tarkka
korva. Nyt minä kuulen ne taas. (Kuuluu kulkusten soitto).
ÄITI. Siellähän rekiretkeläiset taas ajavat läpi kaupungin.
ONNI. Et näe Ireeneä etkä Kaarloa?
ÄITI. En näe heitä.
ONNI. Minä kaipasin yhtä kulkusta, yhtä ainoata kulkusta.
ÄITI. Kummallista, missähän Kaarlo ja Ireene viipyvät, sinnehän ne
lähtivät rekiretkelle aikaisin aamulla, luultavasti ovat eksyneet?
ONNI. Kaarlo ja Ireene? Ovatko he usein yhdessä?
ÄITI. Ovathan he serkkuja. Yhdessä ovat, enemmän sentään sinun luonasi.
ONNI. Etkö sinä ole huomannut mitään, eivätkö he koskaan ole
hämmästyneet, vaijenneet, kun sinä olet tullut heidän puheillensa,
puhuvatko he... puhuvatko he — minusta?
ÄITI. Kaikki me puhumme vain sinusta.
ONNI. Tiedätkö, mistä he eksyivät?
ÄITI. En.
ONNI. Täältä. Minusta he eksyivät.
ÄITI. En ymmärrä sinua.
ONNI. Katsos, kuta kauvemmaksi he reessä ajoivat, sitä kauvemmaksi
he myös ajoivat minun luotani, mutta minä ajoin heidän jälessänsä —
aatoksissani tietysti. Minä en eksynyt heistä.
ÄITI. Sinä olet nähnyt pahoja unia. Ireene rakastaa sinua niin...
ONNI. Niin.
ÄITI. Ja Kaarlo on paras ystäväsi.
ONNI. Niin.
ÄITI. Miksi siis epäilet? Kohta pääset opintomatkalle ja palaat suurena
taiturina.
ONNI. Sinä olet niin puhdas, äiti, sinä tuoksuat kuin maidolle, minä...
Sinä ajattelet kaikista hyvää, minä tahdon olla sinun kaltaisesi...
Mikä ihana tuoksu täällä huoneessa ihan kuin olisi Firenzessä.
ÄITI. Pääsi takana tuoksuaa ruusuvihko. Onhan tänään syntymäpäiväsi!
Arvaas!
ONNI. Ah, Ireeneltä. Ei, ei! Minä olen sairas houkkio, minä turmelen
keuhkojeni tuhansilla taudinsiemenillä ilman ympärilläni, vielä enemmän
turmelen minä sairailla ajatuksillani ympäristöni.
ÄITI. Syö nyt, katsos minä teen seuraa. Kuules, Kaarlo ja Ireene ovat
jo alhaalla. Hohoi!
ONNI. (Tarttuu käteen). Äiti, niin sinä teit!
ÄITI. Mitä?
ONNI. Sinä levitit voita minun veitselläni. Pyhä isä, miksi olit niin
varomaton, voihan siitä tarttua...?
ÄITI. Mitä vielä! Kas siinä ovat karkulaiset.
KAARLO. Kuinka sinä tänään jaksat? Annas, koitan suontasi. Hyviä
toiveita.
ONNI. Kuinka te näytätte terveiltä, terveiltä kuin Italian iloiset
lapset, oikein minä kadehdin. Ja Ireene? Kuin alppiruusu, jota ei
lumikaan jäähdytä.
IREENE. Ajatelkaas kuinka hullunkurista! Me ajoimme läpi huurteisen
metsän, kaksikymmentä kulkusta, valkoiset kuuset, suhaus, aamukuutamon
kumotus ja koko metsä nauroi!
ONNI. Ei metsä naura. Te nauroitte. Metsissa asuu aina suru.
KAARLO. Reenpohja meni puhki, ja me kaaduimme hankeen.
IREENE. Toiset olivat jo kaukana. Jäällä hämärässä eksyimme, ajoimme
väärään suuntaan yhä kauvemmaksi.
ONNI. Väärään suuntaan? Minä seisoin reen kannaksilla, ettekö sitä
huomanneet? Minä kaadoin reen, minä tai kohtalo.
KAARLO. Hauskaa, että Onni laskee leikkiä, sehän on paranemisen merkki.
ÄITI. Onni näki yöllä sellaista unta. Ei, nyt minä menen toimilleni.
(Kirkonkello soi.)
ONNI. Äiti kulta, etkö sinä menekkään kirkkoon, kello jo kerran
helähti, hiutui kirkkaaseen ilmaan, yksi ainoa ääni, nyt se liitää
avaruuteen, nousee, nousee ikuisesti ylöspäin eikä se koskaan katkea.